Sirkuselämää

Liisa Karlssonin individualismia ja yhteisönäkökulmaa käsittelevä blogikirjoitus 5.12.2016 saa minut pohtimaan yhteisöllisyyttä, aikuisen auktoriteettia, kunnioitusta ja vastavuoroisuutta harrastustoiminnassa viimeviikkoisen kokemukseni kautta.

Sirkuskoulun joulujuhlassa tunnelma on katossa. Sali on täynnä harrastajien sisaruksia, vanhempia, isovanhempia, lapsia ja puolisoita. Nuorimmat esiintyjät ovat kolmevuotiaita perheryhmäläisiä. Vanhimmat harjoittelevat aikuisten ryhmässä. Osa esiintyjistä on estradilla ensimmäistä kertaa. Osalla on jo enemmän esiintymiskokemusta. Iloinen musiikki vie esityksiä eteenpäin. Jokaisen tempun jälkeen taputetaan. Sen sirkusopettaja opetti jo ensimmäisessä näytöksessä. Esiintyjät ovat edistyneet hurjasti muutamassa vuodessa. Silti aina joku ei pääse kiipeämään kaverin selkään, vanne ei lähde pyörimään tai tasapainoilu rullan päällä ei onnistu. Jokainen ryhmä on valinnut itse temppunsa ja tehnyt oman esityksensä. Sirkusopettaja on ollut apuna ja luonut pienistä esityksistä yleisön ilohermoja kutkuttelevia kokonaisuuksia. On akrobatiaa, pariakrobatiaa, pyramideja, klovneriaa, vanteita, palloja, huiveja, tramppa, diaboloja, flower stickejä, rolabolia ja taikuutta.

Nuoret taikurit esittävät numeronsa lavalla yksin head-set mikrofoni päässään. Erilaisia välineitä on esityksissä paljon ja tempun eri vaiheiden oikealla ajoituksella on suuri merkitys. Esityksiä on harjoiteltu koko syksy, mutta joku voi silti mennä pieleen. Noin kymmenenvuotias taikuri hauskuuttaa yleisöä mukavilla sanakäänteillä. Hän ottaa esitykseensä mukaan pari pientä avustajaa ja jossain vaiheessa temppua narut menevät sekaisin. Taikurin pitäisi päästä kävelemään narun läpi, mutta solmu on kiinni ja pysyy. Taikuri on narujen keskellä, huomaa epäonnistuneensa ja kävelee lavalta pois. Sivusta seuraava voi nähdä kuinka pää painuu käsiin ja itku valtaa mielen. Temppu on ollut kokonaisuudessaan hieno. Yleisö on seurannut esitystä herkeämättä. Epäonnistuminen tempun lopussa ei latista temppua vaan yleisö osoittaa taputuksin suosiotaan nuorelle taikurille.

Taikuriopettaja ottaa lapsen itkun vastaan. Sirkusopettaja juoksee lavan poikki lapsen luokse. Yleisö taputtaa sinnikkäästi. Taputuksessa ei kuulu ivaa, ympärillä kukaan lapsista ei sano, että temppu meni pilalle, kukaan ei naura. Taputus on myötätuntoista ja kannustavaa. Monen yleisössä istuvan aikuisen silmissä vilistävät ehkä omat lapsuudenkokemukset, joissa on tuntenut häpeää tai epäonnistumista. Moni miettii, miltä tuosta lapsesta tuntuu juuri nyt? Voiko epäonnistuneen tempun pettymyksestä selvitä yksin? Voiko taikuriopettaja määrätä esiintyjän takaisin yleisön eteen kumartamaan? Sirkusopettaja heittää lavalla pari kärrynpyörää ja kannustaa yleisöä jatkamaan taputusta. Taputuksesta kuuluu viesti: me olemme täällä yhdessä, me kannustamme sinua, kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin, epäonnistuminen ei pilaa esitystä. Sivuverhoissa käydään tapahtunutta läpi, keskustellaan, kuunnellaan ja kannustetaan. Aika salissa on pysähtynyt.

Ja mitä tapahtuu? Nuori taikuri kävelee takaisin lavalle narujensa ja huiviensa kanssa. Hän ei tule kiittämään. Hän tulee esittämään temppunsa uudelleen. Taikuriopettaja ja apuopettaja tulevat lapsen mukana. He toimivat avustajina esityksessä. Yleisö taputtaa vielä lujemmin. Valtaisa aplodimyrsky valtaa esiintymissalin tempun lopussa. Temppu onnistuu ja taikurin huulilla on leveä hymy. Täällä ei tarvitse pärjätä yksin. Yhteisö luo turvaa.

sirkuskuva

Lämmintä joulun odotusta kaikille blogin lukijoille!

 

Elina Weckström

tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Auktoriteettikeskustelu individualistisesta yhteisönäkökulmaan

img_4105Onko aikuisella enää auktoriteettiasema suhteessa lapsiin? Ovatko opettajat hukanneet auktoriteettinsa? Työrauhakeskustelu on jälleen hypännyt lehtien otsikoihin ja sosiaaliseen mediaan keskusteluihin kun erään luokan oppilaat latasivat videon hermostuneen opettajan tunnilta.

Helsingin Sanomissa 5.12.2016 käsitellään auktoriteettia ja väitetään, että varsin helpoilla konsteilla pystytään parantamaan järjestystä koulussa. Toisaalta professori Timo Saloviitaa kertoo: ”Lehdistössä on toistunut sata vuotta väite, että työrauhaongelmat lukiossa on viime vuosina lisääntyneet.” Kuultaako aika muistomme ja päivittelemme, että ennen vanhaan asiat olivat paremmin? Vai onko tapahtunut muutoksia lasten käytöksessä? Haluammeko takaisin sen kurikasvatuksen, joka oli Aleksis Kiven seitsemällä veljeksellä tai omilla vanhemmillamme?

Oleellisinta on kuitenkin kysyä, mitä auktoriteetti, kuri ja järjestys oikeastaan ovat? Mistä ilmiöstä niissä on kyse? Mitä toiminnalla tavoittelemme?

Tarvitsemme toinen toisiamme, toistemme kunnioitusta, huomioon ottamista ja vastavuoroista kuulemista. Me pienet ja suuret. Elämme yhteisössä, jota emme voi tarkastella vain yksilönäkökulmasta. Tarvitsemme analyyttistä yhteisönäkökulmaa.

Vaikutamme toinen toisiimme. Ruumiimme ja biologia tuntuvat eri tilanteissa ja eri yhteyksissä eri tavoin. Ympäristö, esineet ja muut olennot tuottavat mitä moninaisempia tilanteita. Elämme aina tietyssä historiallisessa hetkessä, joka alati muuttuu.

Tämän päivän lapset elävät toisenlaisessa maailmassa. Yhteiskuntamme ihmiskäsitys on muuttunut: viranomainen tai pappi ei ole samassa asemassa kuin aiemmin. Puhutaan poliitikon ulkonäöstä enemmän kuin millaista poliittista agendaa hän ajaa. Loanheitto julkisuudessa on sallittua. Toisaalta internet avaa uusia mahdollisuuksia. Useimmat lapset ja nuoret – ainakin teollistuneissa maissa elävät – voivat olla hetkessä yhteydessä toiselle puolelle maapalloa ihan itse internetin avulla. Myös lapset voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikka YouTube videolla.

Jos haluamme ymmärtää auktoriteetti- ja kurinpitoilmiötä, on katse siis suunnattava laajemmalle: tapaamme toimia ja sen syihin. Millainen on vallitseva toimintakulttuurimme? Miten luoda toimiva vuorovaikutus niin koulussa, varhaiskasvatuksessa, sairaalassa, kerhossa, kotona kuin kadullakin. Tehdä ajatukset todeksi. Vuorovaikutuksella on tiettyjä lainalaisuuksia ja eettisiä periaatteita, jotka eivät niksiluettelolla avaudu.

Vastavuoroinen ja hedelmällinen vuorovaikutus on elämänikäinen oppimisprosessi. Se ei kuitenkaan aina ole lineaarinen ja jatkuvasti lisääntyvä. Kohtaamamme eri tilanteet voivat viedä myös väärille urille. Syventyessään niistä on vaikea päästä pois. Joskus pieni ihminen on jopa taitavampi vuorovaikuttajan kuin iso.

Havainnointiherkkyys, toisen huomioiminen, toimintatapojen syden pohtiminen ja näkyväksi tekeminen auttaa. Kykyämme toimia rakentavasti auttaa keskittyminen toimintakulttuurimme tavoitteisiin ja mitä emme halua sekä se, miten se toteutetaan. Sitten puntaroidaan jälkeenpäin: mitä todella saatiin aikaan ja mikä synnytti rakentavan toimintakulttuuria.

Yhteiskuntamme, itsenäinen Suomi, kaipaa individualistien näkökulman sijaan monitahoista yhteisönäkökulmaa.

 

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter:
https://twitter.com/KarlssonLiisa?lang=fi

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Hyvinvointia oppimassa erilaisissa ympäristöissä

Yhteiskirjoitus Jaana Poikolainen & Kati Honkanen

Ihmiset sekä kokevat että oppivat hyvinvointia ja pahoinvointia elinympäristöissään. Lapselle ja nuorelle hyvinvointioppimisen ensisijainen konteksti on perhe ja koti, mutta myös esimerkiksi koulu, asuinalue ja vapaa-ajan harrastuspaikat.

Yhteiskunnan kaupungistuessa ja modernisoituessa myös käsitys hyvinvoinnista on muuttunut. Sukupolvinäkökulmasta tarkasteltuna siirtymä maatalousyhteiskunnasta monikulttuuriseen informaatioyhteiskuntaan on ollut nopea. Hyvinvointitiedon rakentuminen ei enää pohjaudu pääasiassa edellisten sukupolvien kokemuksiin, eri sukupolvilla on usein erilaisia, risteäviäkin, käsityksiä hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä ja niiden merkityksistä.

Erityisesti nopeiden kaupunkiympäristöön liittyvien muutosten vuoksi on tärkeää tuottaa tilallisesta ja ajallisesta näkökulmasta tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja hyvinvoinnin oppimisesta. Millaisia ovat ne ympäristöt, jotka tuottavat lapsille ja nuorille hyvinvointia nyky-yhteiskunnassamme? Millaisissa ympäristöissä lapset ja nuoret kokevat pahoinvointia? Entä miten lasten ja nuorten olemassa olevia ympäristöjä voidaan rakentaa heidän hyvinvointiaan tukeviksi? Näihin kysymyksiin voimme parhaiten saada vastauksia lapsilta ja nuorilta itseltään.

Pyrimme löytämään lasten näkemyksiä ympäristöistään tutkimushankkeessa Asuinalue lapsiperheiden kokemana (2013–2015). Hankimme lapsinäkökulmaisia aineistoja eri menetelmillä: lapsia ja nuoria pyydettiin esimerkiksi valokuvaamaan ja piirtämään heille tärkeitä paikkoja ja kertomaan paikkoihin liittyvistä kokemuksistaan valokuvien ja piirustusten avulla.

Lapsille on tärkeää mahdollisuus liikkua omatoimisesti ja turvallisesti asuinalueellaan, jossa on mahdollisuus viettää aikaa luontoympäristössä. Lapsille merkityksellisiksi hyvinvoinnin paikoiksi vakokuva- ja piirustuskeskusteluissa paljastuivat koti, sen lähellä sijaitsevat rakennetut leikkialueet ja rakentamattomat vihreät luontoalueet sekä koulu. Koti on kaikille tärkeä hyvinvointipaikka, mutta myös koulua kuvattiin ja piirrettiin hyvinvointia tukevana paikkana, jossa voi tavata kavereita. Myös luontoympäristö on nuorille ja lapsille tärkeä paikka, jossa voidaan hengailla tai leikkiä kavereiden kanssa. Kaupunkisuunnittelussa olisi hyvä huomioida lasten ja nuorten tarve saada oleilla ja kulkea itsenäisesti asuinalueellaan.

Tarkastelimme tutkimuksessa myös lapsiperheiden vanhempien kokemuksia. Vanhempien arvioidessa hyvinvoinnilleen merkityksellisiä paikkoja ja tiloja, tarkastelivat he asiaa usein lastensa näkökulmasta: ympäristö, joka koettiin riittävän turvallisena ja virikkeellisenä lapselle, oli vanhemman näkökulmasta hyvä elinympäristö.

morkokuvapallot

Jaana Poikolainen ja Kati Honkanen

Lähteitä

Poikolainen, J. & Honkanen, K. (2016). Asukkaiden subjektiiviset hyvinvointikokemukset ja hyvinvointipalveluiden kehittäminen. Teoksessa Järvelä, J & Tuominen, M. Hyvinvoiva asuinalue – yhteistyöllä kehittäen. Lahti, Lahden kaupunki, 68–99.

Kategoria(t): Hyvinvointi, Lasten näkemykset, Ympäristöt | Kommentoi

Kenen ehdoilla kuunnellaan

Lapsia on tärkeä kuunnella, siitä ei kellään liene epäselvyyttä? Määräähän siihen jo perustuslakikin (§6) ja tänä vuonna 25 vuotta Suomessa täyttävä lapsen oikeuksien sopimus. Mutta MITEN niitä lapsia sitten pitäisi kuunnella – se onkin sitten jo kimurantimpi kysymys.

Lapsiasiavaltuutetun toimisto on ottanut tärkeän askeleen ja lähtenyt kuuntelemaan kuusivuotiaiden näkemyksiä  teettämällä ensimmäisen Lapsibarometrin.  Yleensähän alle kouluikäisten lasten asioista on kysytty aikuisilta varsinkin silloin, kun on haluttu saada tilastollisesti yleistettävää tietoa. Tässä kuitenkin kysyttiin nimenomaan lapsilta itseltään heidän hyvinvointiinsa liittyviä asioita puhelinhaastattelun kautta.

Lapsibarometri herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta olen riemuissani siitä, että lapsia on haluttu kuunnella ja siitä, että on nähty paljon vaivaa sen eteen. Projektissa on selvästi paneuduttu asiaan; on konsultoitu lapsuudentutkijoita, koulutettu haastattelijoita, lähetetty lapsille kuvitetut tiedotteet etukäteen ja niin edelleen. Raportti on myös huolella laadittu ja kriittisiä kysymyksiäkin tuodaan esiin.

Toisaalta barometrin toteutus herättää niin paljon kysymyksiä, etten ole ollenkaan varma siitä, miten sen tuloksiin voi suhtautua.

Ehkä ongelma on siinä, että olen tottunut tieteelliseen tutkimuksen tekemisen tapaan, jossa esimerkiksi haastattelukysymysten toimivuus selvitettäisiin etukäteen vaikka kognitiivisten haastattelujen avulla ja esitestattaisiin. Tällaista ei tässä selvityksessä tehty, ja niinpä sen raportissakin todetaan, että jotkut lapset ymmärsivät muun muassa kysymyksen kehujen saamisesta negatiivisena (kehuskeluna) ja ”milloin kotona on ikävää”-kysymys saattoi assosioitua pelkkään ikävöintiin, vaikka tarkoitettiin kysyä, että milloin kotona on kurjaa.

Toinen ongelma on siinä, etten tämänkään selvityksen jälkeen ole vakuuttunut siitä, onko määrällisen tutkimuksen logiikkaan perustuva kysely mielekäs tai luotettava tapa hankkia tietoa kuusivuotiaiden ajattelusta. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hänen ajattelutapansa ja myös kommunikointitapansa eroavat aikuisen tavasta – ja määrällisen tutkimuksen logiikka on mitä suurimmassa määrin juuri sitä aikuisen tapaa.

Barometrissa kysyttiin kyllä tosi tärkeitä asioita. Esimerkiksi sitä, kuuntelevatko vanhemmat, jos lapsella on asiaa. Vastausvaihtoehdot olivat kuitenkin ongelmalliset. Vaikka tutkimusten tarkoitus on yksinkertaistaa monimutkaista elämää, niin on silti kyllä aika kohtuutonta, että vastausvaihtoehdot tuohon kysymykseen olivat pelkästään kyllä tai ei (tai: en tiedä). Lapset päätyivätkin vastaamaan esimerkiksi ”joskus”, ”välillä” tai ”ei aina”, mutta koska tutkimuksessa oli vain kaksi vaihtoehtoa, kirjattiin tällaiset vastaukset ”kyllä”-vastauksiin. Toisin sanoen kyllä-vastauksen prosenttilukuun (96%) sisältyvät kaikki variaatiot vastausten ”tosi harvoin” ja ”aina” väliltä, eli oikeastaan se ei kerro meille juuri mitään.

Sitäkin voidaan kyllä miettiä, voiko lapsi vastata tuohon kysymykseen kieltävästi, jos hänen vanhempansa seisoo vieressä kuuntelemassa vastausta.

Ihan mahtavaa on joka tapauksessa se, että Lapsibarometri herättää miettimään sitä, millä tavalla lapsia voi ja kannattaa kuunnella. Mikäs sen sopivampi keskustelunaihe näin lapsen oikeuksien viikolla!

latakkoleikki-rules

P.S. Muistakaahan kaikki osoittaa pitävänne lapsia samanarvoisina kuin aikuisia nostamalla lasten lippu korkealle lapsen oikeuksien päivänä 20.11. ja myös merkitsemällä osallistumisenne liputuskampanjaan, jotta saadaan paljon näkyvyyttä lasten oikeuksille – ja jotta päivä merkittäisiin myös almanakkaan liputuspäiväksi.

 

Johanna Olli
TtM,tohtorikoulutettava  
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 
s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com
Twitter (suomeksi)
Twitter (englanniksi)      
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta

 

Kategoria(t): Hyvinvointi, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Kaikuja

Puolisoni ja lapsemme kanssa perheafrokurssilla. Kurssi oli viitenä sunnuntaina siinä päiväunien jälkeen.

Ensin kävely kaupungin halki: pysähtyminen suihkulähteelle tuijottamaan, toinen kaupungintalon ilvespatsaan kohdalle, kolmas järven ylittävälle sillalle. Tanssisalille pitää vielä kävellä yhden käytävän läpi. Kokeilemme, kuinka pitkät kaiut pienillä kiljahduksilla on. Neljäs kuuntelun paikka.

Odotustilassa on naulakot seinää vasten, joissa istuskelemme. Minäkin haluaisin kokeilla tuota: Miltä tuntuu, kun puikkelehtii naulakoista toisiin? Mutta niitä yhdistävät pylväät ovat niin kapeat, että en mahdu lävitse. Eikä mahdu puolisonikaan. Lapsemme käy flirttailemassa sohvalla istuvalle aikuiselle ja tulee avanneeksi meillekin mahdollisuuden katsoa ja hymyillä.

Se oli jokseenkin tavallinen tanssisali: muovimatto, peilit, tangot seinillä, äänentoisto, loisteputket katossa, onneksi ikkunatkin yhdellä seinustalla. Erikoinen paikka noin kaiken kaikkiaan.

Lapsemme on varuillaan. Minä kannustan. Kiertelee seiniä, juoksee avoimesta ovesta käytävään. Käymme katsomassa maassa olevaa lamppua. Pukuhuoneet, suihkut. Kenkiä rivissä, hippaleikki. Takaisin saliin. Kokeilemme guinealaista laulua. Tanssimme cd:ltä tulevaan musiikkiin. Käymme juomassa ja huomaamassa monenlaisia juomapulloja. Leikimme hyppimisjuttua. Ja mitä kaikkea muuta. Osallistumme tunnille monin tavoin. Mutta yleensä lapsemme vain halusi pois. Siltä minusta ainakin tuntui.

Pari kuukautta tanssikurssista on nyt mennyt. Istumme sängyllä ja kuuntelemme länsiafrikkalaista musiikkia. Fela. Pitkäaikainen ystävämme. Lapsemme tulee siihen viereen ja nostaa kädet eteensä ristiin ja alkaa laulaa mukana ”joo joo, joo joo”. Ai niin! Nämä kaiut! Leikimme afrokurssilla tätä leikkiä. ”Tugee (kärpäsiä), njoo njooma!” Tätä toistetaan muutamia kertoja, kunnes aletaan kutittaa toista. Kutittaminen on ihan parasta. Uudessa yhdistelmässä on myös kaikuja menneestä.

 

Tuure Tammi

tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mitä on näytelmä ilman pääosan esittäjää?

Vierasbloggaajana: Ilona Fagerström

paaosassa-spidermanMinulta on kysytty milloin viimeistään vammaista lasta tulisi kuulla lasten palveluista päättävän sosiaalityön ammattilaisen toimesta vammaispalveluissa. Tutkielmassani vammaispalvelun ammattilaiset puhuivat lasten osallisuuden puutteesta vedoten lapsen ikään, lapsen kiinnostuksen puutteeseen tai lapsen kykenemättömyyteen ilmaista itseään vammasta johtuvista syistä (Fagerström 2015). Lapsi paradoksaalisesti ikään kuin ulkoistetaan näytelmästä, jossa hän itse esittää pääosaa. Näytelmä jää tuolloin herkästi vaillinaiseksi.

Kun yleisön katseet kohdistuvat lapseen, hän usein nauttii pääosastaan Joskus tarinan kerronta saattaa rönsyillä tai poukkoilla parrasvaloissa. Joskus näyttelijän alkujännitys pitkittää näytelmää, mutta lopputulos voi olla sitäkin koskettavampi. Oleellista on, että parrasvalot hetkeksi kohdistuvat näytelmän tähteen, lapseen. Riittää, että näyttelijä tulee nähdyksi, että hän huomaa yleisön eläytyvän hänen tarinaansa on ilmaisu sitten verbaalista tai nonverbaalista. Näytelmä on parhaimmillaan sitä, että lapsi tulee kuulluksi tarinan kokonaisuuden kannalta tärkeissä kohdissa.

Tarinan kerronnassa ei voida unohtaa näyttämön ja lavastuksen merkitystä. Näyttämön tulee olla näyttelijälle sopiva, lopputuloksen kannalta tarpeeksi turvallinen. Joskus tarina täytyy esittää kiertueella. Silloin näytelmän onnistumisen kannalta tulisi lavastusten olla kutakuinkin kohdillaan. Näytelmän pituus voi vaihdella, mutta tärkeää on että parrasvalot kohdistuvat tähteen ja että tarina tulee lyhyenä tai pitkänä versiona nähdyksi ja kuulluksi. Joskus näytelmä saattaa tarvita jatko-osan.

Yleisön kannalta oleellista on, että liput näytelmään tulee varatuksi, mieluiten hyvissä ajoin. Aikaa tulisi varata tarpeeksi, jotta tähti saa tarinansa ilmaistuksi. Joskus tarina karkaakin sivujuonteille niin, että näytelmä joudutaan keskeyttämään. Joskus tarinan kannalta on oleellista, että sivuroolissa toimivat tärkeät henkilöt kuten vanhemmat, sisarukset, päiväkodin tai koulun henkilökunta, avustajat tai mahdollisesti tukihenkilö auttavat tarinan kerronnassa ja tulkinnassa. Tekniikan ja muiden ilmaisukeinojen käyttö on suotavaa. Yleisön tuleekin valmistautua siihen, että vaikka tietynlaisia odotuksia käsikirjoituksesta olisi valmiiksi mietittynä, on näytelmä suurimmaksi osaksi pääosaa esittävän tähden osalta interaktiivista ja osittain improvisaatiota ja näin ollen vaihtelee sisällöltään joka ikinen kerta. Yleisö voi aina yllättyä. Parhaimmillaan sama yleisö voi nähdä kuinka näyttelijä saa tarinoita esitetyksi kerta toisensa jälkeen selkeämmin. Yleisön ja näyttelijän välille voi syntyä kallisarvoinen yhteys, joka voi tukea näyttelijää kasvussaan kohti suurempia näyttämöitä.

Yleisö saattaa näytelmän jälkeen ihmetellä, kuinka onkaan aiemmin voinut yleisönä olla osa näytelmää ilman pääosan tulkintaa tarinasta. Teatterin soisi heräävän siihen, että näytelmä ilman pääosan esittäjää on harvinaisen köyhä näytelmä. Teatterin tulisi kantaa vastuu siitä, että pääosan esittäjän tulkinta tarinasta kuuluu itsestäänselvyytenä osaksi näytelmää. Yleisön ja sivuosien esittäjien tulisi vaatia päänäyttelijän läsnäoloa, jotta tarina olisi rikkaampi ja moninaisempi. Pääroolin tarina voi oleellisella tavalla vaikuttaa yleisön tulkintaan näytelmästä kokonaisuudessaan. Lapsella on oikeus ja tulee olla aito mahdollisuus olla osa näytelmää, jossa hänellä on pääosa. Ei ole kyse siitä milloin pääosan esittäjä kuuluu osaksi näytelmää.

 

Ilona Fagerström

Valtiotieteiden maisteri, sosiaalityöntekijä

ilona.fagerstrom@gmail.com

Gradu: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/158722/Fagerstrom_sosiaalityo.pdf?sequence=2

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Toimijuus ja osallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Tutkimusjuttuja

Eskarilaiset ovat aamupiirissä. Juttu luistaa. On lasten vuoro kertoa omia kuulumisiaan. Nyt ei ole mitään aihetta vaan saa kertoa, mitä itse haluaa. Laitan tabletin videoimaan tuolille. ”Sä videoit, että sä muistat, mitä täällä tapahtuu”, tietää Veera. Alamme juttelemaan tutkimuksen tekemisestä ja lapset tietävät, että olen tekemässä kirjaa. ”Etkö sä voisi tehdä elokuvankin?” kysyy Maija.

Tarkoituksenani on saada lapset kanssatutkijoikseni tuottamaan tutkimusaineistoa. Ajattelen, että lasten kokemuksilla päiväkodin arjesta on tärkeä merkitys, kun tutkin lasten mahdollisuutta osallistua päiväkodin toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen. Tutkimushommaa on tehty yhdessä vuosi sitten ja viime keväänä, joten se on osittain lapsille tuttua. Silloin lapset pitivät omia päiväkotikirjojaan ja heitä sadutettiin. Nyt mukana on kuitenkin uusia lapsia, joille tutkimuksen tekeminen ei ole tuttua. Kerron työstäni ja siitä, että olen kiinnostunut kertomaan muille ihmisille, millaista päiväkodissa on. Kysyn lapsilta, kenellä heidän mielestään on tietoa päiväkodin elämästä. ”Aikuisilla”, vastaa Joona samantien. Kysyn, olisiko muilla tietoa. ”Sulla”, sanoo Väinö. Näin on – minä ja aikuiset tiedämme aika paljon, mutta emme kaikkea. Kysyn, vieläkö olisi muita, jotka tietävät päiväkodin elämästä. ”Vanhemmat”, sanoo Salla ilahtuneena omasta nokkeluudestaan. Juttelemme hetken lasten näkemyksistä. Tietävätkö vanhemmat tosiaan? Veera osaa jäsentää asiaa niin, että vanhemmat tietävät sen, mitä heille kerrotaan. He eivät ole päiväkodissa. Jatkamme siis pohdintoja. Ohjaan keskustelua ja kysyn, olisiko päiväkodissa vielä joku, joka elää tätä päiväkodin elämää ihan joka päivä. ”No, me lapset”, oivaltaa Valtteri. Kysyn, onko heillä tietoa päiväkodin arjesta? ”Joo”, kaikki vastaavat yhteen ääneen silmät kirkkaina. Kerron olevani samaa mieltä. Minunkin mielestäni he tietävät erinomaisesti päiväkodin elämästä. Niin paljon, että minä tarvitsisin heidän apuaan tutkimuksen tekemisessä. Minulla on heti yksitoista innostunutta tutkimuskaveria. Inka käy välillä pyörähtämässä tabletin edessä ja joku supattaa kaverin korvaan. Pääosin kaikki keskittyvät keskusteluun. Innostuneisuus on kohonnut Valtterin oivalluksen myötä.

Seuraavaksi ryhdymme miettimään, miten lasten ajatukset ja kokemukset saadaan tallennettua tutkimusta varten. ”Me kerrotaan sulle ja sä kirjoitat ylös.” ”Mekin voidaan videoida.” ”Jos olis kamera, niin me voitais ottaa kuvia.” ”Ja voisko silleen ihan oikeesti tutkia ja katsoa, mitä ympärillä tapahtuu ja sit kertoa sulle, mitä on nähny?” Olen pakahtua onnesta. Onneksi en esitellyt alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti tutkimusmenetelmiä lapsille vaan pidin suuni kiinni. Hehän keksivät menetelmät itse. Seuraavaksi jokainen saa kertoa, miten haluaa lähteä tutkimusaineistoa keräämään. Kaikille ei riitä välineitä yhtä aikaa, joten ehdotan vielä piirtämistä ja sadutusta, jota on helppo tehdä kenen tahansa aikuisen kanssa pitkin päivää tai odotellessa kameroiden ja tabletin vapautumista. Katsomme vielä yhdessä videoidun keskustelumme. Kaikkia naurattaa Inkan pyörähtely lähellä tablettia. Myös Väinön valuminen penkiltä lattialle naurattaa.

Video päättyy ja lapset lähtevät liikkeelle. Minä käyn laitteiden toiminnan lasten kanssa läpi ja jään pitämään tukikohtaa eskaritilaan. Pari lasta pelaa lautapeliä tabletin vapautumista odotellessaan. Inka, Maija, Saara ja Anton haluavat piirtää päiväkodin kivoista jutuista. Veera tulee luokseni ja toivoo, että voisi olla tietty tutkimuspäivä, jotta tutkiminen ei unohtuisi muiden juttujen takia. Pidän ideaa hyvänä. Pohdin ääneen, mikä päivä voisi olla hyvä. Sanon, etten ole perjantaisin päiväkodilla. Veera tarttuu lauseeseeni ja toteaa: ”Sittenhän se olis hyvä. Jos sä et oo paikalla, niin me voidaan tutkia, mitä täällä tapahtuu.”

Kaikkien lasten nimet on muutettu.

 

Elina Weckström

tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

 

Kategoria(t): Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , | 4 kommenttia