Eläimi(n)ä koulussa

Teemme Riikan kanssa tutkimusta tokaluokkalaisten kanssa. Luokassa on käynnissä eläinprojekti, jossa eri oppiaineet yhdistyvät yhden teeman alla. Erilaiset eläimet vilisevät luokan seinien kuvastoissa. Luokan edessä on juliste, jossa lukee ”huomaa hyvä!” Julisteessa piirretty variksen näköinen lintu on kuvattu erinäisissä toimissa yksin ja toisinaan myös muiden lintujen ja eläinten kanssa. Kuvien alla lukee ominaisuuksia. Luokka on valinnut omiksi tärkeimmiksi ominaisuuksiksiin ryhmätyötaidot, innokkuuden, kauneuden ja erinomaisuuden arvostuksen, myötätunnon ja sisukkuuden. Hyvekasvatuksen lisäksi piirrettyjä eläinkuvia käytetään myös lukumääriä ja kirjaimia kuvaavissa postereissa. Taululle on kiinnitetty juliste, jossa on valokuva oravasta ja teksti ”luonto on kotini – anna minun elää rauhassa”. Sen alapuolella on mittanauha, jolla havainnollistetaan muun muassa eläinten kokoa ja hyppyjen pituuksia. Luokan takaosassa seinällä on lasten piirtämiä kuvia siilistä. Luokan kirjahyllyssä on kirjoja, joissa käsitellään eläinten lajityypillisiä ominaisuuksia. On myös kirjoja, joissa on eläinkertomuksia. Luokan edessä oleva valkokangas heijastaa Luontoportin eläintietoutta ja toisinaan videoita talviunille menevästä karhusta, lentävästä merikotkasta, oksalla nököttävästä liito-oravasta. Eläimet ovat tuolla jossain.

Nyt oppitunti on lähenemässä loppuaan. Kysäisen, kuka haluaisi pitää go pro -kameraa välitunnilla. Lapsia alkaa rynnätä luokseni, ympäröiden minut. Ehdotukset, suostuttelut, käskyt ja pyynnöt täyttävät tilan minun ja lasten välillä. Kiinnitän kamerat umpimähkää kahdelle lapsista ja kirjoitan kaikkien halukkaiden nimet vihkoon luvaten, että kaikki pääsevät vuorollaan. Hassua. Kun esittelimme itsemme pari viikkoa takaperin luokan edessä, kaikki oppilaat istuivat paikoillaan. Heissä oli havaittavissa innostuneisuutta, mutta tällaista tartuntaa esittelymme ei aiheuttanut. Go pro -kamerat olivat vieraita ja kiehtovia toisia eri tavoin kuin me. Silti nämä kamerat olivat osa meidän ja lasten välille kehkeytyviä suhteita. Ne tulivat luokkaan meidän kanssamme ja tietyllä tapaa olimme niiden kautta mukana välitunnilla.

Nyt katselen videotallennetta. Kuva heiluu ja pomppii lasten juostessa ja touhutessa hiekan ja tavaroiden ja toistensa kanssa pihalla. Huudahtelua, kirkumista, kameraa vieroksuvia kommentteja, ”mä muuten kuvaan”, pakoon juoksemista, ”mut naamat sensuroidaan”, keinumista, kuljeskelua ympäriinsä pihalla, ”saanks mä ottaa go pron?”, kärrynpyöriä, välituntivalvojat juttelevat keskenään ja käyskentelevät, tuolla leikitään hippaa, tuolla tytöt hiekan kimpussa, ”onks toi pelto?”, ”on”, ”hei, varokaa sen pallon kanssa!”, kohtaamisia pihalla kuljeskelevien ryhmien kanssa, ”miks sulla on toi?”, ilmehtimistä, tapahtumien kommentoimista kavereille: ”oikeesti toi näytti tähän kameraan keskaria”. Välitunti loppuu, koulurakennusta kohti kävellään. Vaatenaulakot. Vähän hengailua ennen riisuutumista: ”tää on meijän vika tunti”. Tutkija tulee luokan ovelle vastaan ja kumartuu ottamaan kameraa: ”miltä tuntu?” ”Ihan kivalta. Yks poika näytti keskaria kameralle”. ”Aijaa”.

Sitten oppitunti alkaa. Go pro -kamera on nyt kiinnitettynä luokan eteen, opettajan pöydän vierustalla kulkeviin vesiputkiin. Se on paikoillaan. Lapset istuvat pulpeteissaan, välillä asentoa vaihtaen. He seuraavat, mitä luokan edessä tapahtuu, mitä sieltä kuuluu, viittaavat tarvittaessa, vastaavat kysymyksiin tai kertovat muita mieleen tulleita asioita. Tutkijat istuvat luokan takana muistivihkojensa kanssa. Minkälaisia eläimiä olemme? Tai pikemminkin, minkälaisiksi eläimiksi eri ympäristöissä tulemme tai voimme tulla? Välitunnin aikana kävin parkouraamassa kameran jalustan kiinni vesiputkiin. Muutoin istuimme Riikan kanssa pöydän ääressä, loisteputkien valossa, ilmastointilaitteen etäisen huminan ympäröimänä ja juttelimme. Samaan aikaan go pro-lapsi-eläin kuljeskeli pihaa, näytti ja kommentoi kameralle paikkoja, kirmaili, tuli tempautuneeksi mukaan tekemisiin, sai auringon valoa, hengitti viileää ilmaa.

Tuure Tammi, FT, tutkijatohtori, Oulun yliopisto

AniMate – research of child-animal-relations. Projektin mikroblogi: https://www.facebook.com/childanimalrelations/?fref=ts

Mainokset
Kategoria(t): koulu, Lapsuus, tutkimus, Ympäristöt | Kommentoi

Yäk aamupiiri

Vuosia sitten olin päiväkodissa sijaisena. Maanantaina ennen aamupiiriä eskarilainen näytti kasvun kansionsa etusivun. Siinä luki: Yäk aamupiiri. Aamupiiri kesti rituaaleineen kauan: mikä päivä, kenen päivä, millainen ilma, ketä paikalla, ketä ei paikalla, mitä tehdään tänään ja lopuksi vielä jokaisen viikonlopputarinat. Vain muutama lapsi jaksoi olla mukana; ehkä he olivat niitä temperamentiltaan rauhallisia, joilla on hyvä keskittymiskyky ja pitkä pinna.

Olin jokin aikaa sitten opena oikeissa töissä eräässä päiväkodissa Pirkanmaalla. Tässä päiväkirjamerkintöjä aamupiiristä ja muustakin:

”Täällä ei ole aamupiirejä. Miksi olisi? Se on suorastaan toiminnan este, pohtii lastentarhanopettaja Tiina. Lapset aloittavat eri aikaan leikkinsä ja sitä on turha keskeyttää yhteisellä kokoontumisella. Joku lapsi oli kertonut, että hän oli aamupiireissä 5 vuotta, mutta hän muista niistä mitään. Mikä itseisarvo on sillä, että kokoonnutaan yhteen ja kertaillaan samoja asioita?20160427_105843

Tässä ryhmässä on ruokailualueen seinällä lasten tekemä viikonpäivätaulu: lapset ovat itse tehneet sen ja kuvasymbolit ovat muistisääntöjä. Muistan titinalle-tiistai, keksi-keskiviikko, toukka-tiistai, -lakritsi-lauantai ja sukellus-sunnuntai.

Joka päivä lapset ovat seisseet taulun edessä ja puhuneet siitä. Mä keksin ton sukelluksen. Mikä päivä tänään on? Saanks mä laittaa merkin? Tämän päivän kohdalle laitetaan sinitarralla merkki, jossa lukee: TÄNÄÄN.

Lapsia on 1,5-vuotiaasta 6-vuotiaaseen noin 24 per päivä. Aikuisia on neljä. Täällä syödään silloin, kun on nälkä. Se on joustavaa. Kaikki syövät hyvin. Jokainen valitsee itse paikkansa. Täällä tullaan ulkoa sisälle silloin, kun halutaan. Ei ole ovella jonoa, vaan sisään tullaan pikkuhiljaa. Täällä ei ole pakko nukkua, mutta levätään. Patjalle saa mennä vaatteet päällä. Mukaan saa ottaa kirjan tai lelun. Paikan saa valita itse. Lapset tietävät, miksi pitää levätä. Välipala syödään silloin, kun se sopii. Se on joustavaa. Ulos lähdetään, kun leikit loppuvat. Tätä kutsutaan osallistavaksi toiminnaksi.

Lasten kuunteleminen on avainasia

Osallistava toiminta saa myös osakseen kritiikkiä. Toiminnasta on vaikeaa saada otetta ja toiminta tuntuu kaootiselta, kun lapset tulevat ja menevät. Lasten pitäisi osata myös istua isossa ryhmässä hiljaa. Mitä siitä tulee, jos lapset saavat aina päättää asioista? Entä sitten kun ne menevät kouluun ja siellä pitää olla isossa ryhmässä ja istua hiljaa ja puhua vuorollaan? Kyselin näihin vastauksia useammalta päiväkodin työntekijältä.

Tiinan mielestä arjen avaaminen on tärkeää. On oltava havainnoimassa koko ajan lapsia ja kuunneltava heitä. Vaatii paljon kasvattajilta toimia eri tavalla. Lapset ovat kaikessa mukana. Aamupalalla Tiina pyysi lapsia katsomaan kummitustaloksi tehtyä nukketaloa. Sillä ei enää kukaan leiki. Mitä tehdään sille? Lapset miettivät ja joku ehdottaa lopulta, että myydään se. Asia on auki, mutta Tiina pohtii tosissaan sitä, että lasten kanssa laitettaisiin tori.fi-sivustolle mainos ja yritettäisiin myydä se20160426_123610.

Lapset sitoutuvat huolehtimaan yhteisistä jutuista, koska kaikki on suunniteltu yhdessä. Kaapin paikka on yhdessä mietitty. Ryhmillä on omat rahat ja ne käytetään yhdessä lasten kanssa. Mietitään yhdessä, mitä puuttuu ja mitä pitäisi saada. Rahaa käytetään ryhmän tarpeisiin. Ei ole järkeä siinä, että ryhmälle tupsahtaa yhtäkkiä jostain viisi paloautoa, jos niitä ei tarvita. Ryhmä sen sijaan haluaa tehdä omat taulut ja mennä retkelle. Vanhassa ajattelussa aikuinen päättää, milloin antaa pedagogiikkansa lapselle. On opittava kuuntelemaan lapsia ja antamaan se silloin, kun lapsi tarvitsee.”

Tämä aihe on tällä hetkellä ajankohtainen varhaiskasvatuksessa, erityisesti siksi, että uudessa Vasussa korostetaan osallisuutta. Mitä se on käytännössä? Ehkä jotain edellä kuvattua(kin). Vai mitä mieltä sinä olet?

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja
Järvenpää

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | 3 kommenttia

Hissin napin painaminen kielletty aikuisilta!

Tämä on varmasti paras näkemäni kieltokyltti ikinä*. Siinä on tartuttu asiaan, joka on aikuisten näkökulmasta aivan yhdentekevä (kuka painaa hississä nappia), mutta todennäköisesti melko lailla kaikkien pienten lasten mielestä merkityksellinen.

Emme varmaksi tiedä, miksi napin painaminen hississä tai bussissa on lapsille merkityksellistä (vai onko joku tutkinut asiaa…?). Mutta jokainen lapsen kanssa kulkenut tietää, että merkityksellistä se on. En myöskään tiedä, miksi tuo kieltokyltti on alun perin laitettu esille, mutta veikkaisin, että jos kaikki aikuiset maailmassa olisivat osanneet toimia oikein ilman kylttiä, niin sitä ei olisi tullut mieleen edes laittaa.

Kuvitelkaa maailma, jossa kaikki aikuiset aina muistaisivat kysyä, haluaako lapsi painaa nappia. Siis kaikki aikuiset – eivät vain vanhemmat, hoitajat, sosiaalityöntekijät, opettajat ja kasvattajat, vaan myös tärkeät päättäjäihmiset, kiireiset bisneshenkilöt, hajamieliset tutkijat ja ihan kaikki. Siis maailma, jossa lasten näkökulma olisi niin tärkeä, että sitä arvostettaisiin ihan toiminnan tasolla ja automaattisesti toimittaisiin sen mukaan, jos ei olisi mitään erityistä syytä olla toimimatta. (Ja sanokaahan mulle yksikin hyvä syy, miksi lapsen ei pitäisi antaa painaa sitä nappia…?)

Olen kyllä törmännyt tähän hissinappi-ilmiöön yhdessä tutkimuksessakin (Davis & Watson 2002). Siinä tutkija kuvaa tilannetta, jossa hän etnografisen tutkimuksensa kenttätyövaiheessa menee lapsen kanssa hissiin ja epähuomiossa painaa nappia. Lapsi harmistuu siitä. Onneksi tutkija tajuaa virheensä. Ja pyytää anteeksi. Lapsi kertoo, että aikuiset tekevät sitä jatkuvasti, ohittavat hänet – mutta ei se mitään, hän antaa sitten takaisin tekemällä jotain, mistä aikuiset taas eivät pidä…

Tuo yksi kohtaus Davisin ja Watsonin tutkimuksessa on hyvä muistutus siitä, että meidän aikuisten pitäisi kaikessa kommunikaatiossa ja myös lasten haastavaa käytöstä arvioidessamme muistaa aina huomioida oma osuutemme. Kasvatus- ja kuntoutusmaailma perustuvat edelleen hyvin vahvasti lapsen arvioimiseen yksilönä aivan kuin hänen toimintansa olisi meistä ja muusta ympäristöstä irrallista (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012, 2014) vaikka se ei ole (katso esimerkiksi Dindar 2017).

Jokainen lasten kanssa haastaviin tilanteisiin joutuva voisikin laittaa omalle seinälleen tuon hissin napin käyttökiellon, ja miettiä niissä haastaviksi muotoutuneissa kohdissa, että tuliko itse painettua vääriä nappuloita, ennen kuin tilanne meni tällaiseksi.

 

Johanna Olli
TtM,tohtorikoulutettava  
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 
s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com
Twitter (suomeksi)
Twitter (englanniksi)      
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta

 

*Paras kyltti lukuun ottamatta tuota harmillista ylimääräistä pilkkua, joka on eksynyt erottamaan lauseenvastikkeen (kuten englannin kielessä kuuluukin tehdä, mutta ei suomen kielessä).  Mutta älkäämme antako viestinnän muodon estää tärkeän sisällön huomaamista.

 

Lähteet:

Davis, J. & Watson, N. 2002. Countering stereotypes of Disability: Disabled Children and Resistance. In M. Corker & T. Shakespeare: Disability/postmodernity: embodying disability theory, 159-174. Continuum. London.

Dindar, Katja. 2017. Researching social interaction in autism: Shifting the focus from ’within individuals’ to ’in interaction’. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 106. University of Eastern Finland. Joensuu. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2549-7/

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 27(6),793-807.
(Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014)

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106.

Kategoria(t): Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | 9 kommenttia

Yhteisen leikin voima

LeikkiMuutama viikko sitten olin menossa saduttamaan Nicehearts ry:n Naapuriäidit-hankkeessa mukana olevien maahanmuuttajaäitien lapsia. Olin varautunut isoon lapsiryhmään, mutta paikalla olikin vain yksi lapsi. Yritin saduttaa lasta, mutta hän sanoi haluavansa leikkiä. Heitin kynän ja paperin sivuun ja heittäydyin leikkimään. Leikittyämme tunnin lapsi halusikin piirtää ja kertoa siitä tarinan; yhteinen leikki oli ehkä herättänyt luottamuksen, ja hän koki minut turvalliseksi. Pian kuitenkin jatkoimme leikkejä – en muista, koska olisin viimeksi leikkinyt niin intensiivisesti kolme tuntia! Tämän leikkihetken jälkeen, kun oli aika lähteä kotiin, lapsi ei olisi halunnut lopettaa ja minä puolestani tunsin itseni voimaantuneeksi ja virkistyneeksi.

Olen ollut niin lapsena kuin aikuisenakin innokas leikkijä. Vieläkin muistan sen tunteen, kun lapsena uppouduin leikkien maailmaan ja kuinka valtavan voimakkaita tunteita tuo uppoutuminen synnytti. Joskus saatoin olla seikkailunhaluinen Matleena, joka matkasi Ei Missään –maahan, välillä muutuin vahvaksi ja kaikkivoivaksi Peppi Pitkätossuksi ja toisinaan Vihervaaran Annaksi, joka unelmoi Tumman päilyvän aallokon rannalla. Parhaimmat leikit kuitenkin oli yhdessä kavereiden tai äitini kanssa.

Muistan kuitenkin myös sen tunteen, kun minua arvosteltiin siitä, kuinka lapsellinen olin ja “vain” leikin; jotkut aikuiset epäilivät pärjäämistäni koulussa, koska pidin leikkimisestä niin paljon. 6. luokalla matkustin mielelläni Kuopioon, jossa serkkuni kanssa sain salaa leikkiä nukeilla. Tuntuu, että olen valinnut monet harrastukseni, opiskelualani, tutkimusaiheeni, jopa mieheni sen mukaan, missä tai kenen kanssa on saanut luvan kanssa olla leikkimielinen. Opiskellessani lastentarhanopettajaksi olin harjoitteluissa usein se ainoa aikuinen, joka leikki lasten kanssa. Sain paljon tietoa siitä, mistä lapset ovat kiinnostuneita ja mitä kaikkea he jo tietävät ja osaavat. Yhteisöllisyyden tunne oli yhteisessä leikissä lumoava; uskon, että sen ansiosta myös luottamus ja toisen kunnioittaminen lisääntyivät.

Uudessa varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa leikillä on merkittävä rooli. Asiakirjassa tuodaan esille se, että niin lapsilla kuin varhaiskasvatuksen henkilöstölläkin tulee olla mahdollisuus kokea leikin ilo sekä keskittyä leikkiin. Näen, että yhteiset leikit kertovat lapselle, että hänen maailmansa on kaikessa monimuotoisuudessaan arvokas. Lasten kanssa työskentelevälle aikuiselle puolestaan yhdessä leikkiminen voimistaa mielikuvitusta ja lisää työhyvinvointia. Kun  aikuinen luo ympärilleen tilan, jossa on helppo saavuttaa leikin lumous, tulee hän tällöin kutsuneeksi myös itsensä lapsen maailmaan. Yhdessä koettu mielikuvituksellisellinen matka leikkiin on toisella tavalla palkitsevaa kuin oikein tehty suoritus.

Anna-Leena Lastikka

Hankejohtaja (Lapset kertovat ja toimivat ry), varhaiskasvatuksen asiantuntija (WellEdu Fennica), jatko-opiskelija (Helsingin yliopisto)

Kategoria(t): Uncategorized | 5 kommenttia

Näkökulmia varhaiskasvatuksen osallisuuteen

Yhteinen-aloitus

Uuden varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (vasu) käyttöönoton myötä osallisuus on herättänyt keskustelua ja pohdintaa monissa eri yhteyksissä kuten varhaiskasvattajien fecebook-ryhmissä, useissa blogeissa sekä erilaisissa osallisuuteen liittyvissä seminaareissa ja koulutuksissa.  Osallisuuden määritelmä on kirjava ja uusi vasu on velvoittava, joten ei ole ihme, että käsite hämmentää ja luo jopa paineita työhön. Facebook-ryhmissä konkreettisten kuvausten kautta halutaan kysyä kollegoilta, onko tämä nyt oikeaa osallisuutta tai jonkun kysyessä vinkkiä esim. avaruusteeman toteuttamiseen, asia kuitataan muistuttamalla, että kysy lapsilta, mitä he haluavat tehdä. Osallisuudella on yleisesti ottaen positiivinen kaiku. Se saa kuitenkin osakseen myös kritiikkiä. Käsitteen määrittely on siis tärkeää.

Jokaisen varhaiskasvattajan on hyvä pohtia, mitä ajattelee lapsista, 2010-luvun lapsuudesta, toiminnasta ja tiedosta. Vasun ja sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen mukaan lapsi nähdään aktiivisena toimijana, joka kasvaa, oppii ja kehittyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja lähiympäristön kanssa. Tämän hetkistä varhaiskasvatusta ohjaa voimassa oleva vasu arvoineen ja oppimiskäsityksineen. 1950-luvulla ajatukset olivat toisenlaisia, emmekä tiedä, mitä seuraavat vuosikymmenet tuovat tullessaan.

Itse liitän osallisuuden vahvasti toimintakulttuuriin, jolloin osallisuus ei ole vain aikuisen valitsemia ja käyttämiä menetelmiä, joiden avulla osallistetaan eli kerätään lasten mielipiteitä ja ajatuksia. Osallisuus ei ole lahja, jonka aikuinen antaa lapselle ajatuksella, että nyt sinä saat päättää – käytä päätösvaltasi viisaasti ja kanna vastuusi. Osallisuudessa on perimmiltään kyse juuri vallasta ja vastuusta. Ja tähän liittyy myös osallisuuden terävin kritiikki. Osallisuuden taakka on lapselle liian suuri, jos vallan ajatellaan olevan toisen alistamista sekä itsenäistä päätöksentekoa ja vastuun yksilön velvollisuutta hoitaa asia päätökseen yksin. Tällainen valta on pelottavaa. Tällaista valtaa ja vastuuta ei tule käyttää eikä antaa sen kummemmin lapsille kuin aikuisillekaan. Tarkastellaanpa valtaa ja vastuuta yksilöllisen näkökulman sijaan yhteisöllisestä näkökulmasta. Valta on ihmisten välisiä suhteita, mahdollisuutta vaikuttaa omaan elinympäristöönsä sekä rohkeutta kertoa itselle tärkeistä asioista ja vastuu taas toisten mielipiteiden huomioimista ja yhteisistä asioista huolehtimista.

Lapsinäkökulmaisena tutkijana en tarkastele osallisuutta ainoastaan yksilön tai yhteisön näkökulmista vaan juurikin yksilön ja yhteisön välisenä kohtaamisena ja vastavuoroisuutena. Ajattelen osallisuuden olevan tunne tai kokemus, joka syntyy ensisijaisesti ryhmään kuulumisen tunteesta ja mahdollisuudesta tehdä aloitteita. Se sisältää mahdollisuuden olla oma itsensä, ilmaista omia näkemyksiään ja vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Osallisuus ei ole varhaiskasvatuksessa lapsen tai aikuisen oikeus vaan se koskee koko yhteisöä. Osallisuus on osa toimintakulttuuria vasta, kun tunne osallisuudesta elää jokaisen yhteisön jäsenen sisällä syntyen yhteisössä tapahtuvista kohtaamisista ja vastavuoroisesta toiminnasta – hymyistä, halauksista, Mitä kuuluu? –kysymyksistä, havainnoinnista, aloitteisiin tarttumisesta, ideoiden yhteisestä kehittelystä, jaetuista epäonnistumisista, omien ajatusten kertomisesta, vapaaehtoisesta osallistumisesta, ystävällisyydestä ja ilosta.

 

Elina Weckström

KM (varhaiskasvatus), Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

Päiväkodin johtaja

elina.weckstrom (at) gmail.com

 

Lisää aiheesta:

Karlsson, L. (2014). Sadutus – Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannus.

Opetushallitus (2016). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet.

Riihelä, M. (2000). Leikkivät tutkijat. Helsinki: Edita.

Tammi, T. & Hohti, R. (2017). Lasten osallistuminen ja posthumanistinen ontologia: urittuvaa ja emergenttiä kartoittamassa. Kasvatus ja aika 11(1), 69-83

Weckström, E., Jääskeläinen, V., Ruokonen, I., Karlsson, L. & Ruismäki, H. (2017). Steps together – Children’s experiences of participation in club activities with the elderly. Journal of Intergenerational Relationships. 15(3), 273-289

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Lapsuus, Toimijuus ja osallisuus, Vastavuoroisuus | Kommentoi

Kyselemisestä kuunteluun

Nuori – joka asui jo omillaan naapurissa – kirjoitti viestin: ”Tuutko ulos hetkeks?” Tottahan Alinaa oli mukava tervehtiä

annas tavla-_Liisa_IIMG_5227

Maalaus: Anna Karlsson

pitkästä aikaa. Kun he tapasivat, tuli aikuisen heti kyseltyä: ”Mitä kuuluu? Miten koulussa sujuu? Miten se teidän esitys meni? Mitä.. ? Milloin…?” Alina vastasi sanalla tai parilla, murahtamalla, nyhtämällä. Sitten hän puuskahti: ”Olet muutamassa minuutissa vaan tykittänyt.” Aikuinen oli juuri sanomassa: ”Haluan niin tietää, mitä sinulle kuuluu. Siitä on niin kauan kun juteltiin.” Nuoren töräytys pisti aikuisen miettimään: ”Mutta tosiaan, pitäisi kuunnella.”

Siinä nämä kaksi sitten kävelivät puistoon. Vähitellen alkoi Alina kertoa murhettaan. Välillä kyyneleet valuivat. Nyt aikuinen ymmärsi kuunnella, olla läsnä, pakottamatta nuorta omien kysymysten äärelle. Nuori ja aikuinen olivat yhdessä Alinan kertomassa läsnä. Aikuisen oli hankala maltaa olla antamatta neuvoja Alinalle. Mutta yhdessä jaettu hetki tuntui hyvältä, molemmista. Alina sai kerrottua vaikeasta asiastaan. Vähitellen hänen koko olemuksensa muuttui. Aihe vaihtui huomaamatta kulumisiin. Yhdessä jaettiin hymy.

Miten kohtaamme toisen? Miten helposti tulee vuorovaikutustilanteessa lähdettyä omasta tarpeesta selvittää omaa kiinnostuksenkohdettaan. Martin Buber (1923/1993) erottaa Minä-Se ja Minä-Sinä –suhteet. Ensimmäisessä Minä havainnoin ulkoapäin maailmaa ja toista ikään kuin objektina. ”Minä” toimii subjektin positiosta. Minä-Sinä –suhteessa molemmat ovat subjekteja, jotka kohtaavat. Voidaan myös tarkastella vuorovaikutuksesta yksilöiden näkökulmien sijaan yhteisöllisestä tarkastelukulmasta (Karlsson 2000). Siinä ei olla vuoro-vaikutuksessa, vuorotellen, vaan yhteisessä tilassa samanaikaisesti. Siinä toinen ei ilmaise jotakin, johon toinen vastaa. Sen sijaan tilanne luodaan yhdessä, ollaan vahvasti hetkessä, yhdessä jakamisen olotilassa.

Lähteet:
Buber, M. (1923/1993). Minä ja Sinä. Porvoo: WSOY.
Karlsson, L. 2000. Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Helsinki: Edita.

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto, dosentti: Helsingin yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter:
https://twitter.com/KarlssonLiisa?lang=fi

 

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, Hyvinvointi, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | 2 kommenttia

Tylsistyttäisiinkö?

taivas ja pilvet

 

 

 

 

Eilisen uutisen mukaan jopa kolmannes neljäs- ja viidesluokkalaisista kertoo yrittäneensä kontrolloida verkossa viettämäänsä aikaa, mutta epäonnistuneensa siinä. Arvelisin, että aikuisista vähintään yhtä suuri osa on samassa tilanteessa. Ajatus somessa keikkumisen lopettamisesta tai rajoittamisesta käy ainakin minun mielessäni usein, mutta painuu taas taka-alalle kun ihan vaan tarkistan onko tullut uusia viestejä.

Mobiilin teknologian myötä tylsyys on käymässä harvinaiseksi. Muun seuran puutteessa, tai toisaalta seurassa hauskimmassakin, kännykkä tarjoutuu hypisteltäväksi. Ulkomaanmatkalla näin kortin, jonka kuvassa oli nuoripari kylki kyljessä, katse kummankin omassa puhelimessa ja tekstinä täsmällinen rakkaudentunnustus: ”I’d rather check my phone with no-one else”.

Mistä silloin on riippuvainen, kun on riippuvainen kännykästä? Uutisessa todetaan, että suomalainen koulunuori hoitaa älykännykän kautta suunnilleen kaiken: sosiaaliset suhteet, viestinnän, tiedonhaun, television katsomisen, musiikin kuuntelemisen, lukemisen, valokuvauksen ja videoinnin. Kännykän kautta toteutuu luovuus ja toimijuus, kulttuuri virtailee meemeissä, vlogeissa, snäppiketjuissa ja instagramin värien mukaan sommitelluissa kuvissa. Kunto nousee kännykän mitatessa, kannustaessa ja soittaessa sopivaa musiikkilistaa.

Kännykällä olossa on usein kysymys itsensä ilmaisemisesta, omasta äänestä ja kuulluksi tulemisesta. Kännykkäriippuvuus on silloin riippuvuutta toisista ihmisistä. Siinä mielessä tulee ymmärretyksi aikuisen ontto olo kun puhelin on aamulla unohtunut kotiin. Ja se, että lapsi voi sanoa: ”ilman kännykkää sä et oo elossa”. Kyseessä ei ole pelkästään FoMO, fear of missing out, vaan elämään kuuluvien ulottuvuuksien puuttuminen.

Digitalisoituneessa elämässä on vastavuoroisuutta, joka koukuttaa. Mutta entä jos ei kysytäkään, miten lapsi käyttää kännykkää, vaan miten kännykkä käyttää lasta.

Algoritmit ovat laskentamalleja, jotka käsittelevät digitaalista dataa ja tuottavat sen perusteella uusia sisältöjä. Puhutaan siitä ilmiöstä, jossa tietynlaisten asioiden käsitteleminen netissä aiheuttaa sen, että lisää samaa tavaraa tarjoutuu nähtäväksi ja ostettavaksi – elämän kuplautumisesta. Algoritmit ovat vaikuttamassa monin tavoin siihen, miten teknologioiden käyttö on pehmeää, helppoa ja täynnä mahdollisuuksia. Samalla ne toimivat koko digielämän kyynisenä pohjavirtana. Jotakuta se nimittäin myös hyödyttää, että tylsyyttä pelätään, että FoMO kaihertaa mieltä, että kännykät ovat sielunkumppaneita, että olemassaoloon kuuluu kiinteästi tuon laitteen hiplaaminen. Kaikki tämä merkitsee aina uutta dataa liikkeistä, jopa ajatusten liikkeistä, ja aina uutta mahdollisuutta tarjota tietynlaisia toiminnan ja kuluttamisen tapoja.

Lasten kuvaama ja tunnistama riippuvuus voi avata sitä, miten kännykän käytössä on kyse tunteista ja suhteissa elämisen elintärkeydestä. Riippuvuus ei ole vain yksilön ominaisuus vaan se kertoo myös tietyissä tilanteissa aktivoituvien suhteiden intensiivisyydestä ja niihin liittyvistä voimaepätasapainoista (ylikansallinen teknologiayhtiö vs. viidesluokkalainen). Kokokuva ei ole koskaan pelkästään ruusuinen eikä pelkästään kyyninen. Kännykän käyttöön liittyvän suhdeverkon havainnoiminen voisi olla tärkeä tulevaisuuden taito, vielä tärkeämpi kuin koodaaminen, joka on tämän hetken muotijuttu. Miten ymmärtää algoritmia ja elää sen kanssa hyvää elämää? Miten nauttia teknologian tuomista mahdollisuuksista mutta voimautua toimimaan myös muilla kuin laskentamallien varmistamalla riippuvuutta ruokkivalla tavalla. Miten antautua joskus myös tylsistymään ja oppia luottamaan siihen, että siitä voi seurata jotain hyvää.

Onhan se kuitenkin mahdollista laittaa puhelin pöydälle, astua ulos ja kääntää katse kohti taivasta.

Lisää aiheesta:

Alakouluikäisistä kolmannes on koettanut hillitä verkossa käytettyä aikaa – turhaan. https://yle.fi/uutiset/3-9877386

Fear of Missing Out. https://en.wikipedia.org/wiki/Fear_of_missing_out

He eivät ole sinun lapsiasi, he ovat yhdistelmiä (niin kuin sinäkin).

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi