My Voice of Eleven

I remember being eleven years old. I not only remember key moments, the teachers I had, the friends I played with, but I remember the feeling of eleven-ness. It was a feeling of glorying in your own consciousness, in the ability to make choices, of being self-directed. Perhaps for that reason I also remember with perfect clarity the moments when the opportunity to make choices was taken away from me, usually by adults, usually in situations where “you are too young”, and usually without a fair hearing. I vowed to remember forever that feeling of eleven-ness, so that I would not oppress the voices of children when I became a grown-up.

I did grow up. I chose to become a primary school teacher, mostly so I could spend my day with children who still had an open mind for learning, instead of adults, who (I still felt at the cusp of adulthood myself) were set in their ways and much more difficult to engage in changing their thinking. I started to build a listening culture in my own classroom, keeping my ears open to children’s talk and using the Storycrafting method to create participatory spaces. I have never yet had a child refuse to tell me a story of their choice, when I was prepared to listen. I hope to make my eleven-year-old self proud.

Still, I feel uncomfortable talking to other teachers about Storycrafting and listening to children’s voices. I feel I may be judged for relinquishing control over to the students. Schools are built around strong traditions where the teacher has power and authority and knowledge, and students are expected to obey and respect and listen. It’s as if there is a fear that if students get to say what’s really on their minds, chaos would ensue.

Maybe in many classrooms this is a reality. Maybe strong authority is the only way to keep chaos at bay and learning underway. In other schools, classroom conversations may be much more free, with the teacher positioning him or herself as a facilitator to learning. Either way though, typically it is the teacher who chooses the topic for discussion and directs it to meet educational purposes. There is usually no time to engage with child-initiated talk, particularly if it’s seen as nonsense or a side-conversation, secondary to the teacher-selected learning goals.

“You’re very brave!” is a comment I have had from a few teachers when I describe the Storycrafting method to them. This is what I say to the children:

“Tell me a story, any story you want.

I will write it down exactly as you tell it.

Then I will read it back to you and you may make any changes or corrections.

It is then your story.”

Do I get silly stories? Defiant stories? True stories? Fantastical stories? Yes. But that’s what they are: stories. Often I find that stories are a space where children like to be playful and humorous, and that is what they want to share with me as I scribe for them.

“But what”, you may wonder, “does this have to do with school? With learning? With curriculum?” This is a question I struggle to justify, because it really depends on the questioner’s preconceived ideas of what school should look like.

For me, school is about helping my students find that glorious feeling of eleven-ness inside them.

 

Oona Piipponen

Primary School Teacher

Doctoral Student in Education

University of Eastern Finland

Kategoria(t): Dialogisuus, koulu, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Vuorovaikutus | Kommentoi

Lapsentahtisuutta ja maidon makuisia muutoksia

Muistelen kuulleeni termin ”lapsentahtisuus” ensimmäistä kertaa neuvolan perhevalmennuksessa reilut kolme vuotta sitten. Siellä kerrottiin lapsentahtisesta imetyksestä, ja innostuin heti, sekä imetyksestä, lapsentahtisuudesta että näiden kahden yhdistelmästä. Ajatella, että aikuinen ei päätäkään, milloin lapsi saa maitoa! Sen sijaan hän asettuu kuuntelemaan lapsen viestejä ja vastaa niihin viipymättä. Lapsi viestii tarpeistaan, ja kun niihin vastataan välittömästi, hänen perusturvallisuutensa rakentuu vahvaksi. Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää tämä on, ymmärsin lukiessani lisää lapsentahtisuudesta ja siihen liittyvästä kiintymyssuhdeteoriasta. Samalla oivalsin, että lapsentahtisuus on hyvin lähellä lapsinäkökulmaista tutkimusotetta, jota olen soveltanut valmisteilla olevassa soveltavan kielitieteen väitöstutkimuksessani jo ennen lapseni syntymää.

Imetystaipaleemme jatkui nähdäkseni hyvinkin lapsentahtisesti juhannukseen asti, jolloin lapseni päätti, että ei enää halua. Nyt syksyllä muutokset jatkuvat: olen palaamassa tutkimustyöhön kolmen vuoden tauon jälkeen. Minulle on ollut tärkeää tehdä se mahdollisimman lapsentahtisesti ja lapsinäkökulmaisesti, koska päivähoidon alkamisen myötä muutos koskee myös lastani. Aika alkaa olla kypsä. Näen imetyksen lapsentahtisen päättymisen yhtenä merkkinä tästä, vaikka omasta puolestani imetys olisi voinut jatkua töihin palattuanikin.

On innostavaa huomata, että voin arjessani elää todeksi asioita, jotka ovat inspiroineet minua myös tutkimustyössäni. Odotan mielenkiinnolla, miten vaikutus näkyy toisin päin ja mitä uutta huomaan kuluneen kolmen vuoden tuovan – tai jo tuoneen – tutkimukseeni. Virallisestihan se on ollut tauolla tämän ajan, mutta minusta se vaikuttaa ennemminkin jatkuneen, vain eri yhteydessä ja eri termin alla.

Noora Räihä

Tohtoriopiskelija, Kielten laitos, JY

noora.j.raiha(at)jyu.fi

Kategoria(t): Dialogisuus, Hyvinvointi, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Nuorisotyö koulun yhteisöllistä toimintakulttuuria rakentamassa

Lahden kaupungissa on kokeiltu ja kehitetty nuorisotyötä useissa kouluissa. Viime keväänä joukko lahtelaisnuoria kokoontui työpajoihin pohtimaan koulunuorisotyön merkitystä oppilaan näkökulmasta. Yläkouluikäisten nuorten keskustelut ja pohdinnat laajenivat koulunuorisotyöstä koulun toimintakulttuuriin, nuorten osallisuuteen ja hyvinvointiin koulussa. Nuoret  korostivat sosiaalisten suhteiden merkitystä, erityisesti oman luokan yhteishenki koettiin tärkeäksi tekijäksi omalle hyvinvoinnille. Nuorten esiin nostamat teemat eivät yllättäneet, sillä useissa tutkimuksissa ja selvityksissä on saatu samansuuntaisia tuloksia. Esimerkiksi Konu (2002) on tutkinut oppilaiden hyvinvointia koulussa ja todennut sosiaalisten suhteiden olevan tärkeä tekijä oppilaiden yleiseen subjektiiviseen hyvinvointiin.

Nuoret kertoivat, että koulussa ei huomioida riittävästi oppilaiden näkemyksiä. Tämäkään havainto ei yllätä, sillä suomalaista peruskoulua on kritisoitu oppilaiden osallistumismahdollisuuksien vähäisyydestä (Kiili 2008). Nuoret kertoivat, että opettajat eivät luota heihin eikä nuorten näkemyksiä kuunnella riittävästi. Koulunuorisotyöntekijät ovat kuitenkin nuorten mukaan aikuisia, jotka ovat koulussa nuoria varten. Nuoret yhdistivät koulunuorisotyön useimmin luokkien ryhmäyttämiseen liittyviin toimintoihin sekä välituntitoimintaan. Erityisesti ryhmäyttämisiä pidettiin tärkeänä, sillä sen koettiin parantavan luokan ilmapiiriä ja lisäävän yhteenkuuluvuutta luokan oppilaiden kesken. Koulun aikuisten arvioimana nuorisotyö on myös avannut nuorten vaikuttamisen mahdollisuuksia ja vahvistanut nuorten osallisuutta koulun käytännöissä. Koulunuorisotyö voidaankin nähdä keinona edistää oppilaiden osallisuutta ja hyvinvointia koulussa. Kuitenkin samaan aikaan koulun vallitseva toimintakulttuuri asettaa rajoja koulunuorisotyön toimintamahdollisuuksille (esim. Kiilakoski 2014).

Työpajoissa nousi esiin huomio, että nuoren tunne omista vaikuttamisen mahdollisuuksista on suurempi silloin, kun nuori osallistuu esimerkiksi oppilaskuntatoimintaan tai toimii tukioppilaana. Näillä nuorilla oli myös positiivisempi kuva koulunuorisotyön mahdollisuuksista vaikuttaa koulun yhteisöllisyyteen ja vahvistaa oppilaiden yhteishenkeä. Oppilaskuntatoimintaa onkin vahvasti kehitetty viime vuosina peruskouluissa, mutta oppilaiden osallisuuden tukemisen tulisi läpäistä myös yleisesti koulun toimintakulttuurin (esim. Alanko 2010). Kouluissa tulisikin pohtia myös niitä keinoja, joilla osallisuutta voidaan vahvistaa kaikkien oppilaiden, ei vain ns. aktiivioppilaiden osalta. Keinojen pohdinnassa voisi hyödyntää myös koulunuorisotyön menetelmiä ja kokemuksia. Samalla on hyvä muistaa, että nuori voi kokea osallisuutta myös koulun ulkopuolella. Ehkä merkityksellisintä olisikin luoda kouluun ilmapiiri, jossa nuoret tietävät, että heillä on oikeus tulla kuulluksi tarpeen vaatiessa (Alanko 2010).

Koulunuorisotyöntekijät voivat olla rakentamassa kouluun yhteisöllistä toimintakulttuuria esimerkiksi vahvistamalla sekä oppilaiden keskinäisiä että oppilaiden ja koulun aikuisten välisiä vuorovaikutussuhteita. Kuitenkin kuka tahansa koulun aikuinen voi olla edistämässä tai estämässä nuoren hyvinvointia tukevan toimintakulttuurin syntymistä. Samalla on todettava, ettei yksikään nuori, koulunuorisotyöntekijä tai opettaja yksin kykene tähän työhön. Näihin talkoisiin tarvitaan mukaan koulun kaikki aikuiset ja oppilaat.

Kati Honkanen

Lähteitä

Alanko, A. (2010). Osallisuuden paikat koulussa. Teoksessa Kallio, K. P., Ritala-Koskinen, A. & Rutanen, N. (toim.) Missä lapsuutta tehdään?, 55–72. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Kiilakoski, T. (2014). Koulu on enemmän. Nuorisotyön ja koulun yhteistyön käytännöt, mahdollisuudet ja ongelmat. Julkaisuja 155. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Konu, A. (2002). Oppilaiden hyvinvointi koulussa. Tampere: Acta Universitas Tamperensis. Luettavissa: http://www.uta.fi/kirjasto/vaitokset/2002/2002059.html

Kategoria(t): Hyvinvointi, koulu, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Sadutusta vieraskirjassa

 

Siirsin digikuvia koneesta toiseen ja niitä oli tuhansia. Tein albumin kesämökkikuvista ja iloitsin kuvamuistoista. Monet lapset olivat vieraanani kesäisin mökillämme. Tänä kesänä myin mökin ja muistelimme menneitä mökkikesiä katsellen kuvia. Olin kirjannut myös saduttamalla vieraskirjaan juttuja. Kukin oli kertonut vuorollaan ja jokainen muisti omat juttunsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Öljytyt jakoavaimet

Miten mielenkiintoista, yllättävää ja yhteistä tarinaa rakentavaa on lasten oma puhe. Kuva rajaa tapahtuman hetkeen, mutta kerrotut lauseet kerivät esiin uusia tapahtumia ja tunnelmia. Sanoissa rakentui aivan erilainen muistojen kudelma. Tunteita. Tarinoiden alkuja ja loppuja.

Tässä osa tarinoista, jotka olivat todella pitkiä. Taigu on lapinkoira ja minä olen Utu.

  1. Täällä oli kivaa. Taigun kanssa oli kivaa leikkiä. Vintillä oli kivaa. Lukkojen ja Tilley-lamppujen öljyäminen oli hauskaa. Puukkoja oli kiva terottaa. Markku rasvasi 11 jakoavainta. Kristiina ja Laura tekivät kepparit. Täällä oli hyvää ruokaa ja me syötiin joka aamu muromysliä. Mysli oli hyvää. Mysli oli tosi hyvää. Taigu oli koirankopin päällä ja Markku diabolotteli. Utu siivosi vessan ja käytti naamasuojusta. Pelasimme suttunuijalla pesäpalloa. Tylsää lähteä kotiin. Täällä oli mukavaa. Ensi kesänä tavataan, Utu ja Rimppakinttu! (Voi että mä muistan kun me keksittiin Taigulle uusia nimiä)
  2. Utun piti tyhjentää vessa kaksi kertaa, kun me käytettiin niin paljon vessapaperia. Me uitiin paljon, mutta viimeisinä päivinä oli niin tyhmiä hevospaarmoja. Ekana iltana me paistettiin lettuja. Torstaina alamökin terassilla oli tosi kuuma. Me käytiin kaksi kertaa hakemassa vettä lähteeltä. Me päätettiin yhtenä päivänä syödä joka kerta eri paikassa ja rikottiin sääntöä kaksi kertaa. Taigu oli joka yö sängyn alla. Utu osti puukolvia, kaiverrussarjan ja lohkeavaa jugurttia. Lauran sänky oli tosi pomppu. Markku teki kaksi ritsaa. Taigu ei uinut yhtään. (Me mentiin veneelle ja syötiin siellä lohkeavat jugurtit ja Taigukin tuli mukaan. Me syötiin keinussakin!)
  3. Me maalattiin vessa ja annettiin sille hieno nimi: Pierelson. Tehtiin linnunpelätin ja annettiin sen nimeksi Harihatta ja tehtiin sen kunniaksi kakku ja se oli tosi herkullista. Me käveltiin UKK-reittiä vähän matkaa ja saatiin Mynthon-pastilleja siellä. Taigu kieriskeli tosi paljon maassa ja leikki mehukanisterilla. Laura löi varpaansa monta kertaa ja Laura ja Markku heittelivät mutapallukoita järvessä. Kristiina leipoi suklaamuffinsseja ja Utu oli leiponut terveyspullia, eikun laihdutuspullia. Laura ja Markku keksivät mukavan leikin, liukastutaan märkään kuoppaan niin, että siitä kaatuu. Se oli kivaa ennen kuin Utu näki meidän housut. Huomenna lähdetään lättähatulla kotiin. (Mää maalasin sitä vessaa ja tuntu että se kestää ja kestää)
  4. Pelattiin sulkapalloa ja enkka oli 31. Oli ensimmäinen itikkasota, jonka ratkaisuna käytimme Lillin suosittelemaa sähkötappajaa ja lakanaa ovessa. Meillä oli mölkkykisa, soudettiin ja grillattiin, ja oltiin naapurin nurmikentällä heittelemässä frisbeetä. Taigu oli laiska. Syötiin linssimuhennosta ja Utu keitti kuusenkerkkäsiirappia. By by friends, hyvästi Pintamo! Lähdemme aamulla. (Markku heitti tahallaan sulkapallon sinne ladon katolle aina) 

    OLYMPUS DIGITAL CAMERA

    Hyvästi!

 

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Suvivirsiefekti

Lapsuuden tutkijat kahden täyden konferenssipäivän jälkeen. Viimeinen tilaisuus salissa, joka on puolityhjä. Lopetussanat eivät jaksa kiinnostaa kaikkia, kiirehditään jo eteenpäin. Tavallisesti protokollaan kuuluu kiitoksia, taputuksia, vastuullisten muistamista, joskus musiikkiesitys.

Tällä kertaa tilaisuuden loppuun tulee video. Lapsilta on kysytty tulevaisuudesta. Konferenssirakennuksen aulassa on jo nähty teoksia, joissa he käsittelevät pelkojaan ja toiveitaan. Videossa lapsilla on puheenvuoro. Katse tiukasti kameraan suunnattuna he sanovat painokkaan asiansa: “In the future I want to become a football player.” “I want to be a riding instructor.” “My dream is to be the best comedian in the world.”

Isolla kankaalla ja pimeässä salissa lasten sanat ja kasvot vangitsevat. Vakavuus. Ne silmät. Ja lapsuudentutkijalla ryöpsähtää, kutsutaan sitä nyt vaikka suvivirsiefektiksi. Voi ei. Kasvot märkinä kaivan paperia laukusta, mutta huomaan samalla, että monilla muilla on sama tilanne. Tunnehöttöistä suhtautumista kutsutaan sentimentaalisuudeksi: ”herkkätunteinen, liikatunteellinen, tunteileva, haaveellinen”. Taas kävi näin.

Mutta jäin miettimään mitä tuossa liikuttumisessa oikeastaan tapahtuu. Olen lajissa nolon hyvä, silmät helposti märkinä pienestäkin asiasta, eikä tahdonvoimalla tai tutkijankoulutuksella ole asiaan paljonkaan vaikutusta. Kyyneleet suvivirttä laulettaessa kuuluvat aikuiselle, ne eivät ole lasten juttu. Ei lapsi ala nyyhkiä valokuvan äärellä. Ajan ja iän kanssa suvivirsiefektillä on jotakin tekemistä.

Lapsuuden ja aikuisuuden olemuksellista erottamista problematisoidaan. Lapset eivät ole erillään yhteiskunnasta vaan yhteydessä ja mukana vaikuttamassa sen kaikkiin puoliin, myös ongelmiin ja haasteisiin: ”I fear that there will be no clean nature.””…that machines will take over.” ”I hope that life would stay like now or change better.” “…that there would be no racism.” Lapset kietoutuvat oman menneisyytensä sekä yhteisöittensä historioiden ja tulevaisuuksien kanssa alusta pitäen. Ensi hetkestä alkaen, taulu ei ole tyhjä. Lapset eivät ole vailla muistoja vaan he rakastavat niitä. Pikku lapsi saattaa muistella nostalgisesti vauva-aikaansa. Lasten lapsuusmuistoja olisi kiva joskus tutkia.

Ajat ja iät ovat erilaisia erilaisissa kohtaamisissa. Aikuisuus ja lapsuus tulevat joinakin hetkinä erityisen intensiivisiksi. Kun lapsi heittää tulevaisuuteen oman suunnitelmansa tai toiveensa, hän puhuu ajasta, jossa en enää ole mukana. Suvivirren sävelet taas koskettavat kerrostumia, joita aikuisella on kehossaan ja mielessään. Aikuinen tietää, että omalla kohdalla jotakin on jo ohi, tavoittamattomissa. Lapsi taas on täynnä kasvuvoimaa. Kasvot kääntyvät valoon ja keho janoaa ravintoa.

Luen Pauliina Haasjoen runoa kasvoista ja ajasta. Lasten kanssa toimivilla ja heidän ajatuksiaan kuuntelevilla on mahdollisuus yhdistyä johonkin sellaiseen energiaan, jolla on suunta. Eteenpäin ja ylöspäin. Tai sitten ei.

”Eteen ja taakse
eli kasvojen osoittamaan suuntaan tai siitä pois
eli ajan ja aikomusten mukaan, tai sitten ei,
peruen ja peruuttaen sinne mistä lähti äsken.
Eteen ja taakse ovat ruumiin suuntia ajassa

Vain elävillä ja liikkuvilla olennoilla on näitä etu- ja takaosia!
Eikä niistäkään kaikilla.
Niillä joilla on kasvot, joilla on suunta, joilla on aika.”

Haasjoki, Pauliina (2016) Planeetta. Keuruu: Otava.

Quote | Julkaistu by | Kommentoi

Lapsuudentutkimuksen suuntia

Osallistuimme lapsinäkökulmaisen tutkijaryhmämme kanssa Lapsuudentutkimuksen päiville Turussa 6.-8.6.2016 (The VII conference on childhood studies). Englanninkielinen konferenssi kokosi yhteen tämänhetkistä lapsuudentutkimusta yhteensä 32 eri maasta. Yhteensä osallistujia oli noin 270.

Konferenssiesityksissä lähestyttiin lapsuutta muun muassa oikeuksien, turvallisuuden, vertaissuhteiden, liikunnan, ruoan ja syömisen, erityisyyden ja vammaisuuden, vanhemmuuden, kouluoppimisen, osallistumisen, median käytön ja digitalisaation, historian sekä leikin näkökulmista. Konferenssiannin perusteella lapsuudentutkimus näyttäytyikin moninäkökulmaisena, eri lapsuuden tiloja ja paikkoja laajasti tutkivana tieteenalana.

Metodologisesti lapsuutta tarkasteltiin niin määrällisesti, laadullisesti, filosofisesti kuin historiallisesti. Ryhmämme yhteisissä pohdinnoissa totesimme kuitenkin, että valitettavasti keskustelu eri taustaolettamusten välillä, sekä pyrkimykset edistää tieteenalaa tällaisen dialogin avulla, olivat verrattain vähäisiä. Tosin kotimatkalla mietin, että tämä saattaa johtua osin myös tavasta jolla tieteelliset konferenssit ovat usein järjestyneitä. Teemaryhmissä sekä luennoilla on usein vain vähän aikaa käydä syvällisiä tieteellisiä keskusteluita: kaikissa ryhmissä joihin osallistuin, esiintyjillä oli 15 minuuttia aikaa työnsä esittelylle sekä keskustelulle. Konferenssit ovatkin enemmänkin informoiduksi tulemisen ja toisten informoimisen tiloja tai – kuten kollegojemme kanssa pohdimme – mahdollisuuksia oman ajattelun selkiyttämiseen. Toisaalta olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että konferenssien parasta antia tieteellisten keskustelujen näkökulmasta ovat iltatilaisuudet – jos siis yhdeksän tunnin intensiivisen istumisen, kuuntelemisen ja ajattelemisen jälkeen enää jaksaa antautua keskusteluille, ajattelua selkeyttämään tai ehkä sittenkin hämmentämään.

Joka tapauksessa moninäkökulmaisuus, monisuuntaisuus ja monitieteisyys ovat hyödyllisiä ominaisuuksia – ne kertovat siitä potentiaalista, joka kehittyvällä tieteenalalla on – mutta samalla ne tekevät tutkimusalasta sotkuisen ja sekavan. Konferenssin kokoavana teemana oli ”Arkinen lapsuus” (Childhood in everyday life). Arki oli kuitenkin toissijainen monissa esityksissä ja heikosti teoretisoitu kaikissa, joita itse seurasin (mukaan lukien omani). Karkeasti jaoteltuna, jotkut esitykset tarkastelivat keskiarvoarkea, toiset kerrottua arkea, toiset lasten kanssa koettua arkea, toiset eivät arkea ollenkaan. Tutkimusten yhteen vetäjänä teema siis toimi (esityksiä oli paljon) ja ei toiminut (arki ei ollut käsitteellisessä keskiössä). Joka tapauksessa konferenssi olisi voinut hyötyä sessiosta, jossa ajatuksiamme tästä teemasta olisi tuotu yhteen.

Sotkuisuudesta – tai ehkäpä tieteellisestä puhetavasta – nousee henkilökohtaisellakin alueella kysymyksiä, kuten onko minun otettava jokin tietty asenne lapsuudentutkimukseen, kuten lapsinäkökulmaisuus, ja pitääkö minun tällöin suhtautua vaikkapa aivotutkimuksen tuloksiin tai aikuisnäkökulmaisuuteen varauksellisesti?

Mutta miksi haluaisimme pyrkiä jähmettämään lapsuudentutkimuksen kuvaksi, sementoimaan sen, pysäyttämään? Ehkäpä puhuessamme siirtymistä aikuisnäkökulmasta lapsinäkökulmaan, edelleen ylisukupolviseen näkökulmaan ja posthumanistiseen näkökulmaan, emme oikeasti puhu ”kehityksestä”, hierarkiasta, siirtymästä parempaan ja aidompaan. Asia ei ole niin yksinkertainen. Jos olemme kaikki tutkimassa lapsuutta, voimmeko löytää yhteisiä tiloja omien reviiriemme lisäksi?

Sotkuisuus ei siis vaadi selvittämistä (ks. myös Tammi & Kouhia 2015), sillä juuri sotkussa viivat ovat kaikki kytköksissä toisiinsa. Konferenssikokemukseni perusteella voisin kuitenkin sanoa, että yhteyksien kartoittamisista ei silti olisi haittaa.

Kaikesta huolimatta ja erityisesti kaikesta johtuen, annan monta iloista hymiötä tälle konferenssille.

 

Tuure Tammi

Tohtorikoulutettava, Opettajankoulutuslaitos, HY

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kannanotto: Lapsinäkökulma huomioitava perheenyhdistämisprosesseissa

Parhaillaan käsiteltävä ulkomaalaislain muutos ja siihen liittyvä perheenyhdistämisen vaikeutuminen ovat vakavasti vaarantamassa lasten oikeuksia maassamme. Haluamme muistuttaa hallitusta ja eduskuntaa siitä, että Suomen valtio on ratifioinut laillisesti sitovan YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen.

Lapsen oikeuksien sopimuksen pääperiaatteisiin kuuluu, että kaikissa hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu (artikla 3). Artiklassa 9 puolestaan todetaan, että jokaisella lapsella on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa. Asiakirjassa on sovittu myös, että jos lapsi ja hänen vanhempansa joutuvat eri valtioihin, on valtion velvollisuus käsitellä hakemus perheen jälleenyhdistämiseksi myönteisesti ja viivyttelemättä.

Julkisuuteen on tullut tietoa tapauksista, joissa kiristettyjä periaatteita kuten turvatulle toimeentulolle asetettua tulorajaa on sovellettu räikeän mekanistisesti. Nämä menettelyt rikkovat lasten oikeuksia ja inhimillisen kohtelun periaatteita. Lisäksi ne asettavat Suomen maineen pohjoismaisena sivistysvaltiona vaakalaudalle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että se, millä tavalla lapsi tulee kohdelluksi, vaikuttaa siihen, millainen kansalainen hänestä tulee. Lasten oikeus perheeseen ja huolenpitoon on otettava lähtökohdaksi silloin, kun turvapaikasta ja perheenyhdistämisestä päätetään.

 

Turussa 7. kesäkuuta 2016

Lapsuudentutkimuksen seuran puolesta

 

Hallituksen varajäsen Riikka Hohti

Hallituksen jäsen Liisa Karlsson

Puheenjohtaja Elina Pekkarinen

Juhannus

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi