Sadutusta vieraskirjassa

 

Siirsin digikuvia koneesta toiseen ja niitä oli tuhansia. Tein albumin kesämökkikuvista ja iloitsin kuvamuistoista. Monet lapset olivat vieraanani kesäisin mökillämme. Tänä kesänä myin mökin ja muistelimme menneitä mökkikesiä katsellen kuvia. Olin kirjannut myös saduttamalla vieraskirjaan juttuja. Kukin oli kertonut vuorollaan ja jokainen muisti omat juttunsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Öljytyt jakoavaimet

Miten mielenkiintoista, yllättävää ja yhteistä tarinaa rakentavaa on lasten oma puhe. Kuva rajaa tapahtuman hetkeen, mutta kerrotut lauseet kerivät esiin uusia tapahtumia ja tunnelmia. Sanoissa rakentui aivan erilainen muistojen kudelma. Tunteita. Tarinoiden alkuja ja loppuja.

Tässä osa tarinoista, jotka olivat todella pitkiä. Taigu on lapinkoira ja minä olen Utu.

  1. Täällä oli kivaa. Taigun kanssa oli kivaa leikkiä. Vintillä oli kivaa. Lukkojen ja Tilley-lamppujen öljyäminen oli hauskaa. Puukkoja oli kiva terottaa. Markku rasvasi 11 jakoavainta. Kristiina ja Laura tekivät kepparit. Täällä oli hyvää ruokaa ja me syötiin joka aamu muromysliä. Mysli oli hyvää. Mysli oli tosi hyvää. Taigu oli koirankopin päällä ja Markku diabolotteli. Utu siivosi vessan ja käytti naamasuojusta. Pelasimme suttunuijalla pesäpalloa. Tylsää lähteä kotiin. Täällä oli mukavaa. Ensi kesänä tavataan, Utu ja Rimppakinttu! (Voi että mä muistan kun me keksittiin Taigulle uusia nimiä)
  2. Utun piti tyhjentää vessa kaksi kertaa, kun me käytettiin niin paljon vessapaperia. Me uitiin paljon, mutta viimeisinä päivinä oli niin tyhmiä hevospaarmoja. Ekana iltana me paistettiin lettuja. Torstaina alamökin terassilla oli tosi kuuma. Me käytiin kaksi kertaa hakemassa vettä lähteeltä. Me päätettiin yhtenä päivänä syödä joka kerta eri paikassa ja rikottiin sääntöä kaksi kertaa. Taigu oli joka yö sängyn alla. Utu osti puukolvia, kaiverrussarjan ja lohkeavaa jugurttia. Lauran sänky oli tosi pomppu. Markku teki kaksi ritsaa. Taigu ei uinut yhtään. (Me mentiin veneelle ja syötiin siellä lohkeavat jugurtit ja Taigukin tuli mukaan. Me syötiin keinussakin!)
  3. Me maalattiin vessa ja annettiin sille hieno nimi: Pierelson. Tehtiin linnunpelätin ja annettiin sen nimeksi Harihatta ja tehtiin sen kunniaksi kakku ja se oli tosi herkullista. Me käveltiin UKK-reittiä vähän matkaa ja saatiin Mynthon-pastilleja siellä. Taigu kieriskeli tosi paljon maassa ja leikki mehukanisterilla. Laura löi varpaansa monta kertaa ja Laura ja Markku heittelivät mutapallukoita järvessä. Kristiina leipoi suklaamuffinsseja ja Utu oli leiponut terveyspullia, eikun laihdutuspullia. Laura ja Markku keksivät mukavan leikin, liukastutaan märkään kuoppaan niin, että siitä kaatuu. Se oli kivaa ennen kuin Utu näki meidän housut. Huomenna lähdetään lättähatulla kotiin. (Mää maalasin sitä vessaa ja tuntu että se kestää ja kestää)
  4. Pelattiin sulkapalloa ja enkka oli 31. Oli ensimmäinen itikkasota, jonka ratkaisuna käytimme Lillin suosittelemaa sähkötappajaa ja lakanaa ovessa. Meillä oli mölkkykisa, soudettiin ja grillattiin, ja oltiin naapurin nurmikentällä heittelemässä frisbeetä. Taigu oli laiska. Syötiin linssimuhennosta ja Utu keitti kuusenkerkkäsiirappia. By by friends, hyvästi Pintamo! Lähdemme aamulla. (Markku heitti tahallaan sulkapallon sinne ladon katolle aina) 

    OLYMPUS DIGITAL CAMERA

    Hyvästi!

 

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Suvivirsiefekti

Lapsuuden tutkijat kahden täyden konferenssipäivän jälkeen. Viimeinen tilaisuus salissa, joka on puolityhjä. Lopetussanat eivät jaksa kiinnostaa kaikkia, kiirehditään jo eteenpäin. Tavallisesti protokollaan kuuluu kiitoksia, taputuksia, vastuullisten muistamista, joskus musiikkiesitys.

Tällä kertaa tilaisuuden loppuun tulee video. Lapsilta on kysytty tulevaisuudesta. Konferenssirakennuksen aulassa on jo nähty teoksia, joissa he käsittelevät pelkojaan ja toiveitaan. Videossa lapsilla on puheenvuoro. Katse tiukasti kameraan suunnattuna he sanovat painokkaan asiansa: “In the future I want to become a football player.” “I want to be a riding instructor.” “My dream is to be the best comedian in the world.”

Isolla kankaalla ja pimeässä salissa lasten sanat ja kasvot vangitsevat. Vakavuus. Ne silmät. Ja lapsuudentutkijalla ryöpsähtää, kutsutaan sitä nyt vaikka suvivirsiefektiksi. Voi ei. Kasvot märkinä kaivan paperia laukusta, mutta huomaan samalla, että monilla muilla on sama tilanne. Tunnehöttöistä suhtautumista kutsutaan sentimentaalisuudeksi: ”herkkätunteinen, liikatunteellinen, tunteileva, haaveellinen”. Taas kävi näin.

Mutta jäin miettimään mitä tuossa liikuttumisessa oikeastaan tapahtuu. Olen lajissa nolon hyvä, silmät helposti märkinä pienestäkin asiasta, eikä tahdonvoimalla tai tutkijankoulutuksella ole asiaan paljonkaan vaikutusta. Kyyneleet suvivirttä laulettaessa kuuluvat aikuiselle, ne eivät ole lasten juttu. Ei lapsi ala nyyhkiä valokuvan äärellä. Ajan ja iän kanssa suvivirsiefektillä on jotakin tekemistä.

Lapsuuden ja aikuisuuden olemuksellista erottamista problematisoidaan. Lapset eivät ole erillään yhteiskunnasta vaan yhteydessä ja mukana vaikuttamassa sen kaikkiin puoliin, myös ongelmiin ja haasteisiin: ”I fear that there will be no clean nature.””…that machines will take over.” ”I hope that life would stay like now or change better.” “…that there would be no racism.” Lapset kietoutuvat oman menneisyytensä sekä yhteisöittensä historioiden ja tulevaisuuksien kanssa alusta pitäen. Ensi hetkestä alkaen, taulu ei ole tyhjä. Lapset eivät ole vailla muistoja vaan he rakastavat niitä. Pikku lapsi saattaa muistella nostalgisesti vauva-aikaansa. Lasten lapsuusmuistoja olisi kiva joskus tutkia.

Ajat ja iät ovat erilaisia erilaisissa kohtaamisissa. Aikuisuus ja lapsuus tulevat joinakin hetkinä erityisen intensiivisiksi. Kun lapsi heittää tulevaisuuteen oman suunnitelmansa tai toiveensa, hän puhuu ajasta, jossa en enää ole mukana. Suvivirren sävelet taas koskettavat kerrostumia, joita aikuisella on kehossaan ja mielessään. Aikuinen tietää, että omalla kohdalla jotakin on jo ohi, tavoittamattomissa. Lapsi taas on täynnä kasvuvoimaa. Kasvot kääntyvät valoon ja keho janoaa ravintoa.

Luen Pauliina Haasjoen runoa kasvoista ja ajasta. Lasten kanssa toimivilla ja heidän ajatuksiaan kuuntelevilla on mahdollisuus yhdistyä johonkin sellaiseen energiaan, jolla on suunta. Eteenpäin ja ylöspäin. Tai sitten ei.

”Eteen ja taakse
eli kasvojen osoittamaan suuntaan tai siitä pois
eli ajan ja aikomusten mukaan, tai sitten ei,
peruen ja peruuttaen sinne mistä lähti äsken.
Eteen ja taakse ovat ruumiin suuntia ajassa

Vain elävillä ja liikkuvilla olennoilla on näitä etu- ja takaosia!
Eikä niistäkään kaikilla.
Niillä joilla on kasvot, joilla on suunta, joilla on aika.”

Haasjoki, Pauliina (2016) Planeetta. Keuruu: Otava.

Quote | Julkaistu by | Kommentoi

Lapsuudentutkimuksen suuntia

Osallistuimme lapsinäkökulmaisen tutkijaryhmämme kanssa Lapsuudentutkimuksen päiville Turussa 6.-8.6.2016 (The VII conference on childhood studies). Englanninkielinen konferenssi kokosi yhteen tämänhetkistä lapsuudentutkimusta yhteensä 32 eri maasta. Yhteensä osallistujia oli noin 270.

Konferenssiesityksissä lähestyttiin lapsuutta muun muassa oikeuksien, turvallisuuden, vertaissuhteiden, liikunnan, ruoan ja syömisen, erityisyyden ja vammaisuuden, vanhemmuuden, kouluoppimisen, osallistumisen, median käytön ja digitalisaation, historian sekä leikin näkökulmista. Konferenssiannin perusteella lapsuudentutkimus näyttäytyikin moninäkökulmaisena, eri lapsuuden tiloja ja paikkoja laajasti tutkivana tieteenalana.

Metodologisesti lapsuutta tarkasteltiin niin määrällisesti, laadullisesti, filosofisesti kuin historiallisesti. Ryhmämme yhteisissä pohdinnoissa totesimme kuitenkin, että valitettavasti keskustelu eri taustaolettamusten välillä, sekä pyrkimykset edistää tieteenalaa tällaisen dialogin avulla, olivat verrattain vähäisiä. Tosin kotimatkalla mietin, että tämä saattaa johtua osin myös tavasta jolla tieteelliset konferenssit ovat usein järjestyneitä. Teemaryhmissä sekä luennoilla on usein vain vähän aikaa käydä syvällisiä tieteellisiä keskusteluita: kaikissa ryhmissä joihin osallistuin, esiintyjillä oli 15 minuuttia aikaa työnsä esittelylle sekä keskustelulle. Konferenssit ovatkin enemmänkin informoiduksi tulemisen ja toisten informoimisen tiloja tai – kuten kollegojemme kanssa pohdimme – mahdollisuuksia oman ajattelun selkiyttämiseen. Toisaalta olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että konferenssien parasta antia tieteellisten keskustelujen näkökulmasta ovat iltatilaisuudet – jos siis yhdeksän tunnin intensiivisen istumisen, kuuntelemisen ja ajattelemisen jälkeen enää jaksaa antautua keskusteluille, ajattelua selkeyttämään tai ehkä sittenkin hämmentämään.

Joka tapauksessa moninäkökulmaisuus, monisuuntaisuus ja monitieteisyys ovat hyödyllisiä ominaisuuksia – ne kertovat siitä potentiaalista, joka kehittyvällä tieteenalalla on – mutta samalla ne tekevät tutkimusalasta sotkuisen ja sekavan. Konferenssin kokoavana teemana oli ”Arkinen lapsuus” (Childhood in everyday life). Arki oli kuitenkin toissijainen monissa esityksissä ja heikosti teoretisoitu kaikissa, joita itse seurasin (mukaan lukien omani). Karkeasti jaoteltuna, jotkut esitykset tarkastelivat keskiarvoarkea, toiset kerrottua arkea, toiset lasten kanssa koettua arkea, toiset eivät arkea ollenkaan. Tutkimusten yhteen vetäjänä teema siis toimi (esityksiä oli paljon) ja ei toiminut (arki ei ollut käsitteellisessä keskiössä). Joka tapauksessa konferenssi olisi voinut hyötyä sessiosta, jossa ajatuksiamme tästä teemasta olisi tuotu yhteen.

Sotkuisuudesta – tai ehkäpä tieteellisestä puhetavasta – nousee henkilökohtaisellakin alueella kysymyksiä, kuten onko minun otettava jokin tietty asenne lapsuudentutkimukseen, kuten lapsinäkökulmaisuus, ja pitääkö minun tällöin suhtautua vaikkapa aivotutkimuksen tuloksiin tai aikuisnäkökulmaisuuteen varauksellisesti?

Mutta miksi haluaisimme pyrkiä jähmettämään lapsuudentutkimuksen kuvaksi, sementoimaan sen, pysäyttämään? Ehkäpä puhuessamme siirtymistä aikuisnäkökulmasta lapsinäkökulmaan, edelleen ylisukupolviseen näkökulmaan ja posthumanistiseen näkökulmaan, emme oikeasti puhu ”kehityksestä”, hierarkiasta, siirtymästä parempaan ja aidompaan. Asia ei ole niin yksinkertainen. Jos olemme kaikki tutkimassa lapsuutta, voimmeko löytää yhteisiä tiloja omien reviiriemme lisäksi?

Sotkuisuus ei siis vaadi selvittämistä (ks. myös Tammi & Kouhia 2015), sillä juuri sotkussa viivat ovat kaikki kytköksissä toisiinsa. Konferenssikokemukseni perusteella voisin kuitenkin sanoa, että yhteyksien kartoittamisista ei silti olisi haittaa.

Kaikesta huolimatta ja erityisesti kaikesta johtuen, annan monta iloista hymiötä tälle konferenssille.

 

Tuure Tammi

Tohtorikoulutettava, Opettajankoulutuslaitos, HY

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kannanotto: Lapsinäkökulma huomioitava perheenyhdistämisprosesseissa

Parhaillaan käsiteltävä ulkomaalaislain muutos ja siihen liittyvä perheenyhdistämisen vaikeutuminen ovat vakavasti vaarantamassa lasten oikeuksia maassamme. Haluamme muistuttaa hallitusta ja eduskuntaa siitä, että Suomen valtio on ratifioinut laillisesti sitovan YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen.

Lapsen oikeuksien sopimuksen pääperiaatteisiin kuuluu, että kaikissa hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu (artikla 3). Artiklassa 9 puolestaan todetaan, että jokaisella lapsella on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa. Asiakirjassa on sovittu myös, että jos lapsi ja hänen vanhempansa joutuvat eri valtioihin, on valtion velvollisuus käsitellä hakemus perheen jälleenyhdistämiseksi myönteisesti ja viivyttelemättä.

Julkisuuteen on tullut tietoa tapauksista, joissa kiristettyjä periaatteita kuten turvatulle toimeentulolle asetettua tulorajaa on sovellettu räikeän mekanistisesti. Nämä menettelyt rikkovat lasten oikeuksia ja inhimillisen kohtelun periaatteita. Lisäksi ne asettavat Suomen maineen pohjoismaisena sivistysvaltiona vaakalaudalle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että se, millä tavalla lapsi tulee kohdelluksi, vaikuttaa siihen, millainen kansalainen hänestä tulee. Lasten oikeus perheeseen ja huolenpitoon on otettava lähtökohdaksi silloin, kun turvapaikasta ja perheenyhdistämisestä päätetään.

 

Turussa 7. kesäkuuta 2016

Lapsuudentutkimuksen seuran puolesta

 

Hallituksen varajäsen Riikka Hohti

Hallituksen jäsen Liisa Karlsson

Puheenjohtaja Elina Pekkarinen

Juhannus

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Don’t Panic — End Poverty

Vierasbloggaajana: Monika Riihelä

Don’t Panic — End Poverty -dokumentissa Hans Rosling* (lääketieteen tohtori, tilastotieteilijä) lähtee liikkeelle YK:n tavoitteesta:

YK julisti syyskuussa 2015 laajimman tavoitteen koskaan:  Syvimmän köyhyyden poistaminen kaikkien ihmisten kohdalla koko maapalolla, jo vuonna 2030 – eli 15 vuodessa.

Rosling kummeksuu: Onko YK menettänyt järkensä? Eihän tässä pitänyt näin käydä. Ja jatkaa: Mitä tarkoitamme sanalla köyhyys? Vaikuttaa siltä että jokaisella on oma käsityksensä asiasta.

Mikä on sinun käsityksesi köyhyydessä?

  • Skaalalla 1 – 10, jossa 1 = 10% köyhyys ja 5 = 50% köyhyys jne. Miten sinä näet köyhyyteen liittyviä mittareita?
  • Kuinka monta tyttöä kymmenestä käy peruskoulua?
  • Valitse oikea vastaus: 1 2   3   4   5   6   7   8   9   10
  • Miten monta lasta 10:stä on saanut tuhkarokkorokotteen?
  • Valitse oikea vastaus: 1   2   3   4   5   6   7   8   9   10
  • Miten monella ihmisellä 10:stä on sähköä kotona?
  • Valitse oikea vastaus: 1 2   3   4   5   6   7   8   9   10

Mikä on sinun vastauksesi ja mikä on oikea vastaus?

Näitä asioita käsitellään värikkäästi ja monipuolisesti dokumentissa  Älä hermostu – Poista köyhyys.

Dokumentti yllättää totaalisesti. Se kokoaa keskeisiä faktoja tämän päivän elämästä eri puolilta maailmaa ja valaisee erityisesti ns. kehitysmaiden köyhien perheiden olosuhteita ruohonjuuritasolla ja antaa ihmisille oikeuden puhua.

Minua on vuosia kiusannut neuvottomuuden tunne maailman huono-osaisten suhteen. Olen ammentanut tietoni, niin kuin moni muu, etupäässä tiedotusvälineistä, joissa katastrofit usein ovat etualalla. Sota ja nälänhätä, ylikansoittuminen, köyhyyden syöksykierre ovat olleet tuttuja teemoja jo 50-luvulta asti, jolloin minä olin nuori. Ja samat ilmiöt ovat siitä lähtien leimanneet päivän politiikka. Miten tällaisessa maailmassa voi kasvattaa lapsia ja rohkaista heitä yrittämään parhaansa?

Kun toimitaan lasten parissa, joko käytännön työssä tai tutkimuksen välinein tarvitaan innostunutta positiivista asennetta. Tämä dokumentti tuo raikkaita, myös minulle uusia, näköaloja maapallon kehitysnäkymiin.

Hyviä katselukokemuksia!
Monika Riihelä, psykologi emerita, VTT, isoäiti.

Lähteet:
http://www.gapminder.org/videos/dont-panic-end-poverty/

* Hans Rosling  s. 1948 ”is a Swedish medical doctor, academic, statistician, and public speaker. He is the Professor of International Health at Karolinska Institutet and co-founder and chairman of the Gapminder Foundation, which developed the Trendalyzer software system” (Wikipedia).

Kategoria(t): etiikka, Globalisaatio, Hyvinvointi, Lapsen oikeudet, Uncategorized | Yksi kommentti

Jos sanoisitkin lapselle kyllä

Joudun tarkentamaan melkein aina lapsilähtöisyydestä tai lasten kuuntelemisesta tai lasten toimijuuden tukemisesta luennoidessani, että ei, se ei tarkoita sitä, että sitten lasten pitäisi antaa määrätä kaikesta.

Mutta mitä, jos lapset jonain päivänä saisivatkin valita, mitä tehdään? Mitä, jos viettäisit kyllä-päivän lapsesi kanssa? Päivän, jolloin sanoisit ”kyllä” kaikkeen, mitä lapsesi pyytää? Meg Conley kertoo blogissaan sellaisesta päivästä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa tosin oli:”Tämän vuoksi meillä ei ole kaapelikanavia”, kun hänen kuusivuotias tyttärensä kertoi nähneensä TV:ssä idean kyllä-päivästä. Mutta sitten hän ajatteli, että miksi ihmeessä ei. Ja kävi niin, että päivä sai hänen väsyneet äidin-aivonsa muistamaan asioita, jotka ne olivat useiksi vuosiksi unohtaneet. Muistatkos sinä näitä?

Ette ole vihollisia

Tämä voi kuulostaa dramaattiselta, mutta kyllähän aikuisen ja lapsen välillä usein on valtataistelua, ja mitä taistelun osapuolet muuta ovat, kuin vihollisia? Aikuinen pitää ei-sanasta kiinni usein ehkä turhaankin vain siksi, ettei hänen vaivalla rakentamansa valtarakennelma sortuisi. Kyllä-päivän viettäminen oli tarinan äidille yllättävästi rentouttavaa, koska siitä tuli heidän yhteinen juttunsa. He juttelivat ja nauroivat enemmän kuin vuosiin.

Neuvottelemalla pääsee parempaan tulokseen

Niin, aina ei tarvitse sanoa ei, sanoakseen ei. Usein lapsi pystyy itse keksimään paremman vaihtoehdon ehdotukseensa tai ratkaisun ongelmaan, kun hänelle vain tarjoaa aikaa ja näkökulmia. Esimerkiksi siihen, että hän ei välttämättä itsekään hetken päästä haluaisi katsella pysyviä tussipiirroksia oman huoneensa tapetissa. Neuvottelussa aikuinen ja lapsi ovat kumppaneita, jotka voivat yhdessä saavuttaa paljon enemmän kuin kumpikaan yksinään.

Eniten lapset haluavat sydämen ravintoa

Tietenkin lapset voivat haluta jättää koulupäivän väliin ja syödä roskaruokaa, mutta sekä tutkimusten että tuon blogi-äidin kokeilupäivän perusteella voidaan sanoa, että yksi lapsille tärkeimmistä asioista on yhdessä tekeminen. Tarinan äiti huomasi lapsen haluavan ravita sydäntään, ei lelulaatikkoaan, vaikka siihenkin olisi ollut mahdollisuus.

Lapsi oppii tekemään arvovalintoja

Kyllä lapsikin ymmärtää, ettei kaikkea voi saada. Kyllä-päivän aikanakaan ei voi ehtiä kaikkea – pitää siis valita tarkkaan, mitä pyytää. Voisi olla meille aikuisillekin tärkeämpää keskittyä siihen, mille kaikelle haluamme sanoa tai saada vastauksen ”kyllä”, kuin mitä kaikkea kiellämme itseltämme tai toisiltamme!

Valintojen tekeminen lisää tunnetta omasta arvosta

Jokaiselle on tärkeää voida kokea olevansa ”kyllän” arvoinen. Tutkimusten mukaan erityisesti vammaiset lapset (ja sitä myöten vammaiset aikuisetkin) pääsevät liian vähän vaikuttamaan omaan elämäänsä. Siksi onkin hienoa, että kesäkuussa 2016 voimaan tulevassa laissa kehitysvammaisten erityishuollosta vahvistetaan henkilön itsemääräämisoikeutta.

It’s a wonderful thing, deciding you are worthy of a “yes” now and then.

We should all do it more often — because, you know, we deserve it.

Kyllä-päivä voisi olla aika hyödyllinen harjoitus lapsilähtöisyyden, lasten kuuntelemisen ja lasten toimijuuden tukemisen opettelussa aikuiselle. Aika huikeaa olisi, jos joku uskaltaisi kokeilla kyllä-päivää päiväkodissa, koulussa, lastensuojeluyksikössä tai sairaalassa.

Blogin kertomassa päivässä äiti ja tytär olivat sopineet, että tytön pyynnöissä pitäisi huomioida pikkusisko, joka ei vielä ymmärtäisi kyllä-päivän ideaa, mutta nauttisi kaikessa hauskassa mukana olosta. Yhdessä he myös päättivät neljästä säännöstä: ei matkoja yli tunnin päähän kotoa, ei pysyviä hiustenvärjäyksiä, ei yli 25 dollarin hankintoja eikä mitään, mikä voisi vahingoittaa itseä tai toisia.

Tällä systeemillä kyllä-päivä onnistunee vain sellaisten lasten kanssa, jotka pystyvät ymmärtämään yhdessä sovitut säännöt ja järkeilemään omien valintojensa seurauksia. Mutta muidenkin lasten kanssa voisi kokeilla sovellettua kyllä-päivää, jolloin sinä aikuinen olet itsellesi luvannut sanoa kyllä kaikkeen, mitä lapsesi sanoilla tai kehonkielellään pyytää.

Voi olla, ettet meinaa muistaa, jos lapsi ei osaa sinua muistuttaa. Silloin kannattaa käyttää muistin tukia: joka huoneeseen seinälle lappuun tai kämmenselkääsi voit kirjoittaa sanan KYLLÄ. Ja luultavasti kannattaa kirjoittaa kännykän, tabletin ja tietokoneen päälle EI. Sillä se, mitä lapsesi mitä suurimmalla todennäköisyydellä haluaa on, että olet hänen kanssaan. Ja oikeasti läsnä.

kylläpäivä  163

Johanna Olli, TtM,tohtorikoulutettava  
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 
s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com
Twitter (suomeksi)
Twitter (englanniksi)      
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta
 

P.S. Kannattaa lukea hauskasti kirjoitettu alkuperäinen bloggaus – sieltä näette, mitä tarinan tyttö sitten halusi, kun sai valita!

Kategoria(t): Lasten näkemykset, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Hetkessä opittua

Vierasbloggaajana Miina Orell

Kevättalven täydellinen sää antoi rohkeuden sysätä tuntisuunnitelmat syrjään ja jäimme välituntipihaan leikkimään. ”Saako oikeasti leikkiä?” kysyi muutama lapsi.

Yksi lapsista jäi itsekseen veistelemään jääkimpaletta. Tarkkailin tovin tilannetta odotellen, josko lapsi päättäisi liittyä johonkin alkaneista leikeistä. Kun näin ei käynyt, istahdin lapsen vierelle ja ryhdyin verkalleen kasailemaan ympäriltäni löytyneitä jääkimpaleita piiriin. ”Tehdäänkin tähän leirinuotio”, juttelin lapselle. Lapsi katsoi minua hölmistyneenä ja jatkoi oman jääpalansa veistelyä.  ”Kuvitellaan, että ollaan retkellä ja pidetään evästauko”, jatkoin sitkeästi ja asettelin viimeiset lumikokkareet piiriin. Lasta nauratti hiukan. ”Löytyykö sinulta puita nuotioon?” kysyin. Lapsi puisti päätään. Kokosin itse piirin keskelle muutaman jäisen kimpaleen ja juttelin samalla ilahtuneesti, miten minulta onneksi löytyi.

”No nyt nuotio on valmis! Haluatko sytyttää?” minä kysyin tarjoten lumipalatulitikkuja lapselle. ”En minä osaa”, vastasi lapsi. Näytin malliksi, miten kuvitteellinen tulitikku sytytetään suhauttaen raapaisuäänen suustani samalla, kun kädet pitivät näkymättömiä sytytysvälineitä. Lasta huvitti. ”Sytytä sinä”, lapsi sanoi. Sytytin nuotion ja lapsikin hivuttautui hiukan lähemmäs liekkien lämpöä. ”Arvaa mikä tästä tulee?” kysyi lapsi ja esitteli omaa kokkarettaan. Epämääräinen muoto muistutti etäisesti pyssyä ja lapsen mielenkiinnonkohteet tietäen arvelin kyseessä olevankin ase. ”Ai mutta, sehän on korkokenkä!” sanoin leikitellen. Lasta nauratti ääneen. ”Ei ole, arvaa uudelleen!” ”On se, ihan mahtava korkokenkä”, vastasin uudelleen. Lasta nauratti taas.

”Onko sinulla jo nälkä? Minä aion paistaa makkaran! Otatko sinä?” kysyin palauttaen keskustelun leiritulen ympärille. ”Ei meillä ole makkaraa”, lapsi vastasi. ”On täällä, otatko?” vastasin minä ja kohotin lumimakkaran kohti leikkinuotiota. Lapsi tyytyi katsomaan minua kummastuneena. Nautiskelin makkarani maiskutellen ja vatsaani taputellen. ”Nyt maistuisi vaahtokarkki. Otatko sinäkin vaahtokarkin?” Nyt lapsi vastasi myöntävästi ja otti käteensä lumikarkin. Grillasimme herkkumme ja maiskuttelimme leikkiruokamme yhteistuumin.

Leikkimme oli alkanut kiinnostaa myös muita. Pian nuotioleikkimme ympärillä olivat kaikki luokan lapset. Kituliaasti virittämäni leikin taika roihahti ilmiliekkiin. ”Onko makkaraa vielä?” ”Minä haluan grillata jäätelöä!” ”Ei jäätelöä voi grillata!” ”Kyllä leikissä voi. Minä ainakin voin.”Jääkokkareet muuttuivat mitä eriskummallisimmiksi herkuiksi ja nuotiopiiri tuli osaksi aiemmin syntyneitä leikkejä. Vakoilijat tulivat evästauolle, kotileikkijät kylään ja kutsuivat kotiinsa vastavierailulle. Eläimet olivat ilahtuneita saamistaan makupaloista. Lapsi, jonka kanssa retkinuotio sytytettiin, vaikutti ilahtuneelta. Hänen leikkiinsä liityttiin ja pyssykin taisi unohtua. Ehkä se muuttui pekonijäätelöksi tai grillimeloniksi.

Tämä yksittäinen hetki kouluvuoden varrelta on palannut mieleeni usein. Leikin hetki alleviivasi opettamisen nöyryyttä oppimisen edessä. Minun hetkeni opettajana oli herättää halu toimia ja luovuttaa ohjaimet heti, kun leikkijät itse ovat valmiina tarttumaan niihin. Leikin synnyttämä rentous, ilo, luovuus ja rohkeus ennakkoluulottomasti kokeilla erikoiseltakin tuntuvia asioita ovat oppisen oleellisia tekijöitä. Leikki on lapsen työ ja koulu lapsen työpaikka. Pitäisi useammin muistaa, että työnimu ei ole leikin asia. Asiasta pitäisi useammin tehdä leikki.

Miina Orell

KM, LO, EO

hetkessa opittua

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Leikki | Avainsanat: , , , , | Kommentoi