Nuoret arvostavat työpajojen tarjoamaan sosiaalista tukea

Vierasbloggaajana Matilda Wrede-Jäntti

Pikku Pietarin Piha / Lilla Petters Gård

Neljän vuoden aikana (2014–2018) suoritettava tutkimushanke “Uppföljning Ung”1 selvittää nuorten työpajakokemuksia muun muassa siitä, mikä on ollut juuri heille erityisen arvokasta pajalla. Nuorille suunnatut työpajat työskentelevät alle 29-vuotiaiden kanssa, joilta puuttuu koulutus- ja työpaikka. Pajan tavoitteena on vahvistaa nuorta sosiaalisesti sekä valmentaa ja ohjata häntä koulutukseen ja/tai työelämään. Tutkimuksen reilun 40 nuoren (16–29 -vuotiaan) pajalaisen kokemukset työpajatoiminnasta eri puolella maata ovat hyvin myönteiset.

Henkilökohtaisissa teemahaastatteluissa nousevat esiin erityisesti 1) saatu suhdepohjainen tuki ja 2) osallisuuden merkitys. Nuoret kuvaavat pajan ohjaajia mukaviksi, kiinnostuneiksi ja ymmärtäväisiksi henkilöiksi, joita on helppo lähestyä asiassa kuin asiassa. Tämä vuorostaan luo turvallisuuden tunnetta. Esimerkiksi Juha kertoo : “Tääl [pajalla] on kivoi ihmisii. Tosi ymmärtäväisii nää, jotka vetää ryhmii tääl. Musta tuntuu tosi turvalliselt, tääl pajalla.” ). Kristan mukaan: “ […] Mä pystyin puhuun siit [yksityiselämään liittyvästä asiasta] niiden [ohjaajien] kaa. […] Siit mun henkine vointi parani.” Lissu sanoo: ”Ne [ohjaajat] selittää asiat niin, et mäki ymmärrän”.

Paja ei ainoastaan tarjoa toimintaa epämuodollisessa ympäristössä ja mahdollisuutta keskustella luotettavan aikuisen kanssa, vaan myös se rytmittää nuoren päivää, tarjoaa sosiaalisia suhteita samanikäisiin, joukkoon kuulumisen tunteen ja tavallisen arjen hallinnan tunteen: Pajalla tapaa mukavia ja monessa suhteessa kykeneviä nuoria, jotka silti ovat vailla opiskelu- ja työpaikkaa. Minna toteaa: “Musta parasta on niinku vaan tää ryhmä, tää kokonaisuus. Meil on tosi kivat ryhmänvetäjät. Ne tukee tosi hyvin, antaa vinkkei ja ne on siel sua varten. Siitä mä tykkään. Se on auttanu mua luottaan ihmisiin.”

Pajan tarjoama tuki ja turva näyttäisi vahvistavan sekä nuoren uskoa itseensä että mahdollisuuksiinsa vaikuttaa omaan elämäänsä. Tämä puolestaan luo toivoa, motivaatiota ja yrittämisen halua. Tutkimuksen nuoret harvoin mainitsevat pajojen työllistävää vaikutusta, mutta kehuvat saamaansa sosiaalista tukea, jolla on ollut heidän elämäänsä myönteistä vaikutusta pajajakson aikana. Yksi tutkimushankkeen tavoitteista onkin selvittää pajan merkityksiä pidemmällä tähtäimellä (vuoden – kahden jälkeen) ja sitä, millaisia elämänvalmiuksia nämä nuoret kokevat oppineensa pajalla.

 

VTT Matilda Wrede-Jäntti                                                                          matilda.wrede-jantti@helsinki.fi                                                                                        HY (sosiaalityö), THL (Lapset nuoret ja perheet) ja NTS

1 “Uppföljning Ung” on kvalitatiivinen pitkittäistutkimus, joka kattaa 13 ruotsin- ja kaksikielistä pajaa eri puolilla maatamme. Hankkeen on rahoittanut Svenska Kulturfonden ja OKM.

Avainsanat: työpaja, nuorisotyöttömyys, syrjäytyminen, aktivointi, vahvistaminen, sosiaalinen tuki, työllistyminen, kvalitatiivinen, pitkittäistutkimus

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Hyvinvointi, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

Children’s Stories: Teaching the Researcher

As a teacher-researcher, I am in the privileged position to conduct educational research right in my own classroom. In practice it means collecting data about an intercultural story exchange project I have been developing over the past three years. Empirical research (taking place in the “field”) is often messy and even more so when you’re juggling teacher AND researcher roles throughout a school day. It’s only when I sit down to really look at the data that I can do a silent happy dance – it feels good to push boundaries and generate new knowledge in the field.

In the intercultural story exchange, two classes in different countries connect by sending each other stories. Each time a new story is received is an opportunity to encounter the partner class through the medium of a story. The Storycrafting method (see my earlier post) is used to enable the children to have free choice in the exchange. When a new story is received, I tell my students to draw a picture. This has become a way for me as the researcher to collect the children’s responses to the partner class’s story, and it’s also nice to send the pictures back to the partner class so that the children there know their story has been heard.

When data has been collected, it needs to be analysed. This is a tricky business when the research participants are children, but the researcher is an adult. To what extent can I know what a child intended by a story? How much can I impose my (adult-centric, research-trained) views on the data? Such is the nature of being a subjective researcher, not to mention being a participant of the research too. Ethically I need to strive for transparency and clarity regarding my own position. Although this is a challenging process, it does not at all demean the value of the knowledge that is produced. I think it is all the more meaningful because such knowledge could not have been generated without the children’s contributions.

One of the big question marks that hung over me as I embarked on this project had to do with the value of the stories themselves in a school context. The purpose of the project was to create spaces for authentic intercultural encounters to occur in the classroom. How can I know this is occurring when some of the stories at first glance seem random, irrelevant or silly? What I have discovered was that a meaningful exchange does take place from the children’s perspective: what to an adult seems silly, in the child’s eyes can be humorous. What seems irrelevant or random, could be important to the child.

It has become clear to me that when the participant children told stories, they felt the exchange was meaningful. Sometimes they wanted to entertain their audience; sometimes they wanted to show their audience something daring and edgy; at other times they have wanted to put a bit of themselves in the story, or share an “inside joke” that is shared knowledge in their classroom community. As a teacher and researcher, the experience has helped me to enter a child’s world and become more adept at different ways of knowing and engaging with each other, ways that children find quite natural. Or in the words of a child:

The Seed

Once upon a time there was a girl, who found a big seed on the ground. She planted it in a plant pot. One day it began to grow and the girl was very happy. The plant just kept on growing and growing, and it was now nearly reaching the roof. The girl began to wonder which plant’s seed it had been. The girl had to take the plant outside, so that it would have room to grow. Then she realised that it was a big tree.

– Girl, age 10

 

Oona Piipponen

Primary School Teacher

Doctoral Student in Education

University of Eastern Finland

oonamp@student.uef.fi

Kategoria(t): koulu, Lasten näkemykset, tutkimus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Kommentoi

Mitä tutkija tekee? Iloa lapsinäkökulmaisen tutkimuksen yhteisessä virrassa

Miten tutkimusta syntyy – miten tutkija työskentelee? Työ on usein yksin pohtimista, lukemista, analysointia ja kirjoittamista kammiossa tutkimusaineiston kokoamisen lisäksi. Mutta se voi olla myös yhteistä ideointia, kollektiivista iloa ja aivan uudenlaisen löytämistä kunhan sommitellaan päät yhteen.

Kuvassa: Elina Weckström, Kati Honkanen, Liisa Karlsson, Oona Piipponen, Johanna Olli

Juuri on päättynyt Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen, TelLiksen ja Lapset kertovat ja toimivat -tutkimusryhmä paripäiväinen seminaari, kirjoitusretriitti Nurmijärven Myötätuulessa (kiitos upeista tiloista ja kiinnostavasta toiminnastanne!). Aloitimme kilistelemällä kunkin saavutuksille: usealle tieteelliselle artikkelille ja apuraha-anomukselle, jotka on saatu valmiiksi. Jaettu ilo on tupla riemu. Siten vuorottelivat yksin tekeminen ja jaettu asiantuntijuus: vuoroin jatkettiin omien tutkimustekstien kirjoittamista, vuoroin pohdittiin ja ideoitiin yhteisöllisesti esiin tulevia visaisia kysymyksiä. Yhteisartikkelitkin ottivat aimo harppauksia. Toisinaan kirjoitettiin patjoilla tai toimistossa, joskus puntaroitiin kävelypalaverin sumumaisemassa tai Myötätuulen palmun alla.

Jokainen lähti innostuneena: ”sain ajatukseni uuteen järjestykseen ja tuoreita näkökulmia, joiden kautta analysoida tutkimusaineistoa tai jäsentää teoriaa”. Olen niin ylpeä kaikista tutkijoistamme – mikä tämän hauskempaa!

Lisäksi suunniteltiin pitkälle kaikille avointa seminaaria LAPSINÄKULMAISEN TUTKIMUKSEN MENETELMIÄ JA KÄYTÄNTEITÄ. Se toteutetaan syksyllä tai talvella 2018. Dialogissa tutkimuksen tekeminen ja pohtiminen on innostavaa ja kannustava. Kuka haluaa tulla mukaan?

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto, dosentti: Helsingin yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter:
https://twitter.com/KarlssonLiisa?lang=fi

 

 

Kategoria(t): Uncategorized, Vuorovaikutus, Dialogisuus, Toimijuus ja osallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Sulkemisajan jälkeinen museo-opas

Lapsi kokee maailmaa tarinoiden ja leikin kautta. Hän on luonnostaan utelias ja tutkii ympäristöään kokonaisuutena, ilmiöinä. Lapsi luo uutta omasta kontekstistaan käsin.

Kun kiukuttaa
se ei ole mukavaa
kun Harmittaa
Se ei ole mukavaa
kun on iloinen
se onkin Mukavaa
kun isi on hauska
ilostuttaa
joskus ITKETTÄÄ
se ei ole mukavaa
(laulu, poika, 7 v.)

Entä onko aikuisella riittävästi aikaa kuunnella lasta, antaa tämän toiminnalle tilaa? Vai kohtaako aikuinen lapsen vain arvioidessaan tätä tai kun lapsen toimintaa ja käyttäytymistä pitää korjata? Kun lapsen oleminen tietynlaisessa ympäristössä tuottaa ympäristön kannalta hankalaa toimintaa, lähdetään usein muuttamaan lasta hänen vaikeuksiinsa keskittyen ja ongelmiaan korostaen. Mitä jos sen sijaan muutettaisiin tilaa lapsen ympärillä? Luotaisiin mahdollisuuksia erilaisille toimijuuksille? Jokainen teko ja tekemättä jättäminen kun tuottaa olemisen mahdollisuuksia ja olemassaoloja.

Children are playing on green meadow examining field flowers using magnifying glass

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Se miten lapsia / lapsuutta mitataan, vaikuttaa siihen millaisia olemisen mahdollisuuksia tuotetaan. Varsinkin dikotomiat ovat kovin mustavalkoisia: Onko lapsi uhri vai sankari? Häirikkö vai puurtaja? Ongelma vai esimerkki? Voisiko olla molempia silloin tällöin? Tai ehkä paremminkin siltä väliltä ja sekä että? Koska mittaustapa määrittelee ilmiön ja toiminnan raamit, pitäisi arvioinnin olla monipuolista ja laadullista. Silloin on mahdollista luoda puitteet, joissa olisi enemmän tilaa erilaisille toimijoille.

Kerran muinoin
Sain nähdä sen
Mikä tuli
Kauppaan suutarin
(laulu, tyttö, 4 v.)

Erityisesti institutionaaliset laitokset rakentavat tiukan normiston, jonka puitteissa toimintaa toteutetaan ja arvioidaan. Kriteerien asettaja määrää toiminnan suunnan, eikä lapsen valinnoille jää silloin tilaa. Tasa-arvoisemmalla vuorovaikutuksella ja lapsen äänen kuuntelulla tulisikin olla vankempi asema instituution sisällä. Myöskään hiljaisuuden hetkiä ei tarvitse täyttää aikuisen puheella, ennakko-odotuksilla tai jatkuvilla väliintuloilla. Lapselle tulee antaa aikaa.

Timo Hirvonen (erityisopettaja, tohtorikoulutettava)


Entä miten otsikko liittyy tähän kirjoitukseen? Eipä juuri mitenkään. Sen keksi viisivuotias tyttäreni, kun kyselin häneltä asiantuntijapalautetta. Kiitos. 😉

Kategoria(t): Hyvinvointi, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Lasten näkemykset, koulu | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Epävarmuutta vai pärjäämistä?

Perheiden tukemisessa en usko kieltoihin, määräyksiin tai syyllistämiseen. Neuvolan julistaminen some-vapaaksi alueeksi (vaikkakin vain ”suositusmielessä”) tai kotiväkivallan vastainen kampanjointi, jossa musta lintu vie someäidin lapsen, saavat karvani nousemaan pystyyn. En vain yksinkertaisesti usko, että tällaisella osoittelevalla ja syyllistävällä otteella voidaan aidosti tukea perheiden hyvinvointia. Puhumattakaan siitä, että tällaisten suositusten ja kampanjoiden taakse kätkeytyy monia piiloviestejä ja vallan käyttöä, ilmaisua siitä mikä on oikea ja mikä väärä tapa elää.

En kiistä näyttöön perustuvan tutkimustiedon pohjalta tehtävien suositusten tärkeyttä esimerkiksi imettämiseen, ravitsemukseen, liikkumiseen, nukkumiseen tai vaikkapa ruutuaikaan liittyen. Sen sijaan kyseenalaistan tavan, miten suosituksista usein puhutaan tai miten niitä käytännössä sovelletaan. Kaikkien suositusten ja ohjeistuksen keskellä tullaan samalla synnyttäneeksi epävarmuuden, osaamattomuuden ja syyllisyyden tunteita. Entä jos elämä ei mene oppikirjojen mukaisesti, lapsi ei kasva ja kehity normien sisällä tai suositusten noudattaminen ei syystä tai toisesta onnistu?

Useissa eri yhteyksissä perheiden parissa työskentelevät ammattilaiset ovat nostaneet esiin huoltaan vanhemmuuden puutteista, uusavuttomuudesta ja kyvyttömyydestä olla läsnä lapsen elämässä. Niin tärkeää kun onkin tietää vaikkapa D-vitamiinin oikea saantimäärä, olisi vielä tärkeämpää synnyttää vanhemmalle pärjäämisen ja osaamisen kokemusta. Olisi tärkeää kuulla: ”Sinä olet hyvä vanhempi, sinä tunnet lapsesi, uskalla luottaa itseesi. Jos asiat eivät suju tai kaipaat tukea, etsitään yhdessä keinot avata solmut.” Perhettä tulisi tukea ja vahvistaa erityisesti niissä tilanteissa, jolloin perhe kohtaa haasteita.

Näin ajattelen vanhemman näkökulmasta. Mitä tämä voisi merkitä lapsen kannalta? Ehkäpä ihan samaa asiaa. Lapsen taitoja, osaamista ja ominaisuuksia arvioidaan jatkuvasti niin formaaleissa kuin informaaleissa ympäristöissä. Lapsen elämä on myös täynnä kieltoja ja käskyjä: älä, ei, varo, tee, tule, mene, muista! Muistammeko me aikuiset kaikkien kieltojen, käskyjen ja ohjeiden keskellä vahvistaa lapsen vahvuuksia sekä tukea lapsen luottamusta itseensä?

Kati Honkanen, HTL, KT-opiskelija

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Hyvinvointi, Vuorovaikutus | Kommentoi

Muutos ja muuttuminen sadutuksen kautta

Vierailijabloggaajana Anna-Leena Lastikka

Vaatteiden saaminen, ruoka, hyvät kulkuyhteydet, metsä, rauhallisuus, mahdollisuus käydä koulua ja opiskella, kaverit, opettajat, ohjaajat, harrastukset ja retket. Nämä ovat asioita, joita alaikäiset, Suomeen yksin tulleet turvapaikanhakijalapset ovat tuoneet esille siitä, mitkä asiat he ovat kokeneet positiivisina asioina vastaanottovaiheessa. (Ritari & Piitulainen, 2016) Vaikeina kokemiaan asioita puolestaan ovat olleet ilman perhettä eläminen, kokemukset eriarvoisesta kohtelusta ja siitä, ettei heitä kuunnella tai oteta tosissaan. Lisäksi hankaluus tutustua suomalaisiin, siirtäminen toiseen asumisyksikköön sekä odotus ja epätietoisuus nousivat esille vastaanottovaiheen negatiivisina puolina.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein alaikäisten turvapaikanhakijalasten lisääntyneestä määrästä, heidän Suomessa saamista etuuksista ja ikäarviointitutkimuksista – voidaan siis perustellusti kysyä, miksi keskusteluissa ei puhuta enemmän heidän kokemuksistaan, mielipiteistään ja hyvinvoinnistaan? Missä on keskustelu lasten ja nuorten mahdollisuudesta osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissa? Olisi ensiarvoisen tärkeää, että kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi joku ihminen, kenelle kertoa tunteistaan, huolistaan, toiveistaan, unelmistaan.

Ensi viikolla vietetään kansainvälistä sadutuksen ja sadunkerronnan päivää; tämän vuoden teemana on “transformation” eli muutos tai muuttuminen. Muutos ja muuttuminen kietoutuvat sadutusmenetelmään: sen avulla on mahdollista saada tietoa kaikenikäisten ihmisten ajatuksista ja samalla muuttua ja muuttaa omia, ehkä syvälle juurtuneita käsityksiä toisista. Sadutuksessa molemmat osapuolet ovat osallisia ja oppivat toisesta jotain uutta. Itse lähden ensi viikolla Satusiltoja-hankkeen tiimoilta saduttamaan lapsia ja nuoria vastaanottokeskukseen, kirjastoon ja päiväkotiin – mahtavaa olla mukana! Luovaa sadutuksen ja sadunkerronnan päivää kaikille 20.3.2017!

Anna-Leena Lastikka

Lisätietoja Satusiltoja-hankkeesta: https://satusiltoja.com/

Kirjoittajasta: Olen vastikään ulkomailta Suomeen palannut paluumuuttaja, joka on kiinnostunut oppimaan eri kulttuureista, kielistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Kahden lapsen äitinä seuraan myös läheltä sitä, mitä lasten elämässä tapahtuu. Vuonna 2017 olen Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeen vetäjänä, minkä kautta toivon oppivani lisää kuuntelemisesta ja toisen kohtaamisesta. Lisäksi olen varhaiskasvatuksen asiantuntijana WellEdu Fennicassa, joka vie ulkomaille suomalaista laadukasta varhaiskasvatusta. Väitöskirjatutkimuksessani puolestaan tutkin sitä, miten maahanmuuttajaperheitä voitaisiin parhaiten tukea varhaiskasvatuksessa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kohtaaminen lastensuojelun toimistolla

IMG-20170302-WA0002Vierasbloggaajana Ilona Fagerström

Veljekset astuvat päättäväisin askelin sisään loskaisilla talvisaappaillaan.

Ainiin! Pitää hakea kännykkä, meiän pitää näyttää sulle kuvia.

Lapsi hakee puhelimensa isältään ja palaa luoksemme. Ekaluokkalainen etsii kännykästä oikean kuvan.

Kato tässä. Otin kuvan näistä oluttölkeistä.

Kun niitä kerää tarpeeksi voi kuulemma ostaa uuden älypuhelimen. Sohvan alta on löytynyt viinapullojakin.

 

Annan lapsille omat verkostokartat täytettäviksi.

Tärkeät ihmiset

Isä, kavereita

Tärkeät asiat, tapahtumat

Turvallisuus

Pelottavia asioita, tapahtumia

Koko päivä ilman ruokaa

Olivat kuulemma varastaneet jääkaapista ruokaa illalla, kun äiti nukkui koko päivän.

Epämiellyttäviä ihmisiä

Äiti. Ja joku koulusta.

Lapset näyttävät miten otsa kiristyy ja kulmakarvat lähestyy toisiaan. Äiti on juopuneena vihainen. Lapset myös näyttävät miten äiti joskus hoipertelee.

Toiveita

Että äiti kuolisi.

Hiljaisuus.

Lapsi sotkee tekstin ja kuulostaa samanaikaisesti vihaiselta ja katuvalta.

Tai että äiti ei enää jois.

 

Saako näitä asioita kertoa äidille?

Kysyn lapsilta lopuksi.

Saa ne. Äiti kyl varmaan ragee niin on parempi ettei nähdä sitä sit pariin päivään.

 

Lapset palaavat tapaamisen jälkeen iloisina takaisin isän luokse, josta jatkavat sählytreeneihin. Lapset pyysivät puhelinnumeroani, jotta voivat lähettää kuvia oluttölkeistä. Puhelimeeni saapuu seuraavana päivänä multimediaviesti. Avaan sen. Siinä on kuva lasten kaniinista.

 

Kirjoittajan tiedot:

Ilona Fagerström,

Sosiaalityöntekijä, VTM

ilona.fagerstrom@gmail.com

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158722

 

Kategoria(t): Hyvinvointi, Vuorovaikutus, Toimijuus ja osallisuus, Lasten näkemykset, Ammattikäytännöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi