Blogi kesätauolla

Hei kaikki blogimme lukijat!

Olemme kesätauolla ja jatkamme blogikirjoittelua jälleen elokuun loppupuolella.

Oikein ihanaa kesää kaikille!

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Nukkumatti, nukkumatti lasten

”Eihän nukkumattia oikeasti ole?” varmistaa kolmevuotias lapseni. Lojumme sängyllä vierekkäin ja odottelemme unta. Olemme juuri laulaneet Joka ilta kun lamppu sammuu, ja lastani on jäänyt mietityttämään laulun päähenkilön olemassaolo. Selitän nukkumatista, unille käymisestä ja nukahtamaan auttamisesta ja toivon kertomani rauhoittavan pienen mielen.

Lapseni unille käyminen todentuu minulle iltatoimien ja erilaisten nukahtamiseen johdattelevien rutiinien kautta. Pesemme hampaat, luemme kirjoja, käymme potalla, hörppäämme vettä. Siirrymme sänkyyn, heiluttelemme iskälle hyvät yöt, lapsi käpertyy kainalooni, juttelemme, laulamme, silittelemme. Hiljalleen lapseni rauhoittuu, alkaa olla valmis ottamaan unen vastaan, kääntää kylkeä ja nukahtaa. Kuulostelen hetken ja nostan hänet omaan sänkyynsä jatkamaan uniaan.

Kunniatehtäväni on auttaa lastani nukahtamaan – tai ainakin tehtäväni. Kunniaa olen välillä tosissani etsiskellyt niistä illoista, kun unta etsiessä vierähtää tunti tai enemmänkin, kello hivuttautuu yli kymmenen, tekemättömät työt painavat, mutta lapsi edellyttää äidin vierelleen. Puhumattakaan niistä ajallisesti onneksi jo kaukaisista illoista (öistä), kun tunnista toiseen pompotimme koliikkikipuista lastamme jumppapallolla unen tuomaa helpotusta odottaen. Paradoksaalisesti itku vaikutti voimistuvan unen lähestyessä. Muistan tuolloin miettineeni, että nukahtamisessa täytyy olla pienen lapsen mielestä jotain pelottavaa, kun hän aivan kuin pyrkisi sitä karkuun.

Pelottavaa tai ei, lapsen nukahtaminen on synnyttänyt lukuisia unisatuja, -loruja ja -lauluja. Useimmat herttaisia, herkkiä ja lohdullisia, jotkin (aikuisille suunnatut) sarkastiseen, inhorealistiseen tai jopa aggressiiviseen sävyyn kirjoitettuja. Lapsen nukahtaminen koskettaa ja herättää monenlaisia tunteita, ja se sallittakoon.

Mitähän nukahtaminen tarkoittaa lapsen itsensä näkökulmasta? Millaisena se hänelle näyttäytyy? Huomaan sen pohtimisen rauhoittavan myllertäviä tunteitani, kasvattavan ymmärrystäni ja auttavan näkemään kunnian ja luottamuksen tämän hetken tehtävässäni, nukkumatin apulaisena toimimisessa.

”Silmiä kutittaa, nyt se uni painaa”, lapseni huokaisee silmiään hieroen. ”Onkohan niissä sitä unihiekkaa?”, arvelen. Lapsi hymyilee ja kietoo kädet kaulaani. Uni hiipii ovesta sisään, tänäänkin.

 

Noora Räihä

noora.j.raiha(a)jyu.fi

Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto, kieli- ja viestintätieteiden laitos

Kirjoittaja valmistelee soveltavan kielitieteen väitöstutkimusta sadutuksesta vieraan kielen (saksan) oppimisen tukena.

Kategoria(t): Hyvinvointi, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Kommentoi

Lyhyesti punasista kumisaappaista kerran yhes paikas

…Poliittisuus on jotain arkista ja konkreettista. Itse tulin juuri ihmetelleeksi, kuinka parivuotias kanssakulkijani onnistuu hetkessä muuttamaan huoneistomme sen näköiseksi, että hänen läsnäolostaan ei voi erehtyä. Usein siistimme puolisoni kanssa tilaa, ehdotamme tavaroille toisenlaisia paikkoja. Yritämme vallata tilaa takaisin, mutta lapsemme elää aina sitä uudelleen ja tavarat vaihtavat paikkaa.

Lapsemme on mieltynyt eräisiin punaisiin kumisaappaisiin. Ehkäpä ne tuntuvat hyviltä jaloissa, kopisevat mukavasti lattiaa vasten, antavat juoksemista helpottavaa pitoa, näyttävät kauniilta, tuoksuvat omilta, muistuttavat vesilätäköissä pomppimisen riemusta. Hän kiipeää sänkyyn ne jalassa ja nostan hänet pois. Politiikka on ruumiillista. Hän kiipeää uudelleen ja otan lopulta saappaat hänen jaloistaan. Selitän, miksei ole sopivaa olla kengät jalassa sängyssä: piirrän puhtaan ja likaisen välille rajaa. Hän suuttuu ja ryhtyy huutamaan ja kierimään maassa. Se myös tartuttaa: Tulen pahoilleni hänen mielipahastaan. Lohdutamme hetken toisiamme, kunnes toiset tartunnat kutsuvat meidät muihin toimiin.

Tällaisen tilan jatkuvan ja myös yllätyksellisen uudelleen tekemisen myötä mahdollistuvat niin neuvottelun ja kiistelyn politiikat, mutta myös leikittelyn, huumorin ja rajanvetoja pakenevan oleskelun politiikat. Meidän on mahdollista myös ihailla ja nauttia toistemme tavoista olla tilassa ja osallistua sen tekemiseen. Ollessamme biososiaalisia olentoja, vireystilamme laatu vaikuttanee osittain siihen, miten tilaa teemme.

Koemme tilaa kukin kietoutuneina hieman erilaisina aktualisoituviin suhdeverkostoihin ja niissä liikuttaviin haluihin. Ruumiimme ovat aina hieman eri tavoin sijoittuneita tilaan, ne kulkevat hieman toisistaan poikkeavia reittejä, solmivat toisistaan poikkeavia affektiivisia suhteita. Siksi myös parivuotiaan lapsemme näkökulmilla ja toimilla on väliä. Hän tulee kulkemisensa myötä tietäneeksi kodistamme eri tavoin kuin vaikkapa minä. Vaikka edellä lyhyesti kuvailemani tilan alueellistamisen prosessi on toistuva, tulevat suhteemme tämän myötä myös jatkuvasti erilaisiksi. Arki on sekä toistavaa että yllätyksellistä…

Katkelma Tuure Tammen lektiosta, joka on julkaistu kokonaisuudessaan Nuorisotutkimus-lehdessä (4/2016) otsikolla ”Ajatuksia alueellistumisesta kodin ja koulun suhteisuuksissa”.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Värejä

 

Kirjoittaja Anna-Leena Lastikka

“Musta. Sininen, Vihreä. Harmaa. Valkonen. Keltanen. Tummanvihree. Ruskea. Oranssi. Pinkki. Liila. Punanen. Tummansininen. Tummanliila. Tummanruskea. Tummanpunanen. Tummanvalkonen. Tummansininen. Tummankeltainen. Tummanoranssi. Tummanmusta. Tummanharmaa. Tummanpinkki. Tummanoranssi. Tummanvaalea. Vaalee. Vaaleenoranssi. Vaaleenkeltanen. Vaaleenoranssi. Vaaleenvalkonen. Vaaleenruskee. Vaaleenharmaa. Vaaleenpinkki. Vaaleenmusta. Vaaleenliila. Vaaleensininen. “ (Kertoi 6-vuotias poika 11.4.2017, saduttaja Anna-Leena)

Tänä keväänä Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeessa on järjestetty erilaisia tapahtumia ja toimintaa kaiken ikäisille lapsille ja nuorille kirjastossa, päiväkodissa, Nicehearts ry:n Naapuriäidit-toiminnassa sekä vastaanottokeskuksessa. Yllä oleva tarina väreistä kuvaa hyvin hanketta, jossa tavoitteena on eri kielten oppiminen (ei siis ainoastaan suomen kielen oppiminen!) kaikkien osapuolten aktiivista osallisuutta ja toiminnallisuutta tukevien menetelmien avulla. Lapsi, joka kertoi tarinan, empi kauan ennen kuin halusi kertoa ja vaikutti epävarmalta. Hän oli ollut levoton eikä löytänyt tilassa mitään tekemistä. Tullessaan luokseni ja alettuaan kertoa tarinaansa, hänen olemuksensa muuttui rauhalliseksi ja varmaksi. Sadutushetkessä oli jotain erityistä; lapsen varmuus, onnellisuus ja hetki meidän välillämme oli erilainen kuin kaikki muut sadutushetket sinä iltana. Lapsi oli myös selvästi ylpeä, kun hänen tarinansa luettiin muille ääneen. Aluksi olin itse ehkä jotenkin yllättynytkin tarinasta, koska se oli niin erilainen. En voi varmuudella tietenkään tavoittaa lapsen kokemusta, mutta uskon sen olleen lapsellekin tärkeä päästessään kertomaan kaikista niistä väreistä, joista esimerkiksi vaaleanvalkoisesta en itse ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Satusiltoja-hankkeessa kielten oppiminen ei ole ollut ainoastaan sadutusta, sillä usein yhteistä puhuttua kieltä ei ole lainkaan olemassa. Silloin eleet, ilmeet, huumori ja leikki ovat olleet yhteinen kielemme, jota kaikki ovat ymmärtäneet. Olen huomannut, että erityisesti katseella on suuri merkitys, ja sillä voi osoittaa olevansa aidosti kiinnostunut kohtaamaan. Samalla tavalla kuin sadutuksessa, katseen avulla pysähdytään yhteiseen hetkeen, jossa sanoilla ei aina ole merkitystä. Aluksi se, että me hankkeen työntekijät halusimme oppia lasten eri kieliä, oli lapsista jotenkin hätkähdyttävää, mutta nyt jo jonkin aikaa oltuamme heidän kanssaan, he tietävät, että mekin haluamme oppia ja ovat siitä innoissaan ja lumoutuneita.

Uusia värejä kaikkien kesään!

blogikuva_12.5.2017

Anna-Leena Lastikka

http://www.satusiltoja.com

Kirjoittajasta: Olen ulkomailta Suomeen palannut paluumuuttaja, joka on kiinnostunut oppimaan eri kulttuureista, kielistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Kahden lapsen äitinä seuraan myös läheltä sitä, mitä lasten elämässä tapahtuu. Vuonna 2017 olen Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeen vetäjänä, minkä kautta toivon oppivani lisää kuuntelemisesta ja toisen kohtaamisesta. Lisäksi olen varhaiskasvatuksen asiantuntijana WellEdu Fennicassa, joka vie ulkomaille suomalaista laadukasta varhaiskasvatusta. Väitöskirjatutkimuksessani puolestaan tutkin sitä, miten maahanmuuttajaperheitä voitaisiin parhaiten tukea varhaiskasvatuksessa.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Jokainen lapsi tarvitsee oman koiran

Millainen aikuinen oli sinun lapsuutesi ihana aikuinen? Olen esittänyt tämän kysymyksen 11 vuoden aikana monta kertaa erään kurssin alkajaisiksi. Yleensä joukosta nousevat seuraavat asiat: ihana aikuinen otti syliin, hänellä oli aikaa, hän oli läsnä, hän otti mukaan kaikkiin askareisiin, hän leikki ja hullutteli ja tehtiin jotain kivaa yhdessä. Nämä henkilöt olivat omia vanhempia, mummuja ja pappoja, tätejä ja setiä, kummeja ja muita perhetuttuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naapurin iso tyttö Pirjo vei Tuulan Sorsapuistoon. Ihana aikuinen!

Minun lapsuudessani isäni oli kuukausia sairaalassa ja meillä kävi usein Heikki. Hän nosti minut olkapäälle ja vei sateella minut räystästippuun (se oli hauskaa). Hän pötkötti sängyllä ja minä istuin hänen mahansa päällä. Höpötettiin siinä kaikenlaista ja hassuteltiin. Isot veljet tulivat siihen ja Heikki sanoi, että menkääpäs siitä, meillä on liikeasioita. Hän antoi minulle 20 penniä, ja sain sillä Pantteri-askin. Heikki täytti kaikki edellä mainitut kriteerit ihanasta aikuisesta.

 

 

Tein pikagallupin oman pihan muutamalla 5-7-vuotiaalla lapsella. Millainen on ihana aikuinen?

  • Ton yhen kaverin vanhemmat, kun ne puhuu niin kivasti. Sillei hellästi ja helliä asioita.
  • No, niissä on kivaa että niinkon äiti aina pukee meijät ja se tekee meille ruokaa ja iskä aina auttaa meitä matikassa. Sitte se tekee aina meijän kanssa palapelejä. Ja sitten iskä on sen takia kiva, koska se potkii meijän kanssa vaikka palloa.
  • Kiva aikuinen on sellainen, et se antaa tehdä jotain sellaista mitä lapset itse haluaa.
  • Pappa on kiva, kun se leikkii.

Millainen ei ole kiva aikuinen?

  • Esimerkiks jos huutaa, se sattuu korviin. Tai jos tukistaa, se sattuu.
  • Jos vetää turpaan. Tai jos riitelee. Ne riitelee sen takii, jos joku ärsyttää tahalteen. Mä tahtoisin, et kaikki aikuiset olis aina rauhallisia.
  • Sellainen aikuinen ei ole kiva, joka ei anna lapsen tehdä mitään, mitä se itse haluaa.
  • Kukaan aikuinen ei oo mun mielestä tyhmä.

Mitä jokainen lapsi tarvitsee?

  • Ruokaa, onnee ja jos vaikka pelottaa, jos menee esiintyy johonkin lavalle. Ja että vielä, lapsen pitää saada hoitoo.
  • Rakkautta pitää saada, rauhaa, perhe-elämää. Esimerkiks jossain sodassa lapsi voi vaikka kuolla. Pitäis saada leikkiä kavereiden kanssa, pomppia trampalla, pelata jalkkista.
  • Jokainen lapsi tarvitsee oman koiran!

 

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden lehtori
Järvenpää

Kategoria(t): Kuuntelu, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Uncategorized | Yksi kommentti

Sylin salaisuus

Olen pistänyt merkille suomalaisessa varhaiskasvatuksessa mielenkiintoisen vallankäytön välineen – sylin. Olen törmännyt sylikeskusteluun mitä kummallisemmissa yhteyksissä. Ensimmäinen omakohtainen kosketukseni ammattimaiseen sylissä pitämiseen on peruskoulun kahdeksannelta luokalta. Olin työelämään tutustumisessa kotikuntani päiväkodissa ja hoivasin innokkaana neljätoistavuotiaana päiväkodin lapsia. Pidin pientä unenpöpperöistä poikaa sylissäni päiväunien jälkeen ja autoin hänelle housuja jalkaan. Päiväkodin työntekijä istui vieressäni ja totesi huokaisten jotenkin näin: ”Sä teet meille kyllä karhunpalveluksen, kun sä pidät sitä sylissä. Se ei ikinä opi pukemaan unien jälkeen itse.” Suuri hämmennys valtasi nuoren mielen. Muistan ajatelleeni, että tuo aikuinen on kyllä väärässä. Tätä pientä poikaa en ole tämän tapauksen jälkeen tavannut, mutta vieläkin silloin tällöin ajattelen, että jospa hän olisi jo oppinut pukemaan. Onhan hänellä ikääkin jo lähes 30 vuotta. Toivon, että hänen sylinsä on avoin syliä kaipaaville. Tämä kokemukseni sylistä ja karhunpalveluksesta on kulkenut rinnallani koko työikäni. Olen kertonut sitä kymmeniä kertoja erilaisissa koulutuksissa, perehdytyksissä ja keskusteluissa. Sylin rajaamiselle varhaiskasvatuksessa olen kuullut pääasiassa neljää erilaista väitettä, jotka toistuvat hyvin samanlaisina eri toimintaympäristöissä. Myös työ- ja opiskelukaverit, opiskelijat, kurssilaiset ja tuttavat ovat kertoneet kuulleensa samoja perusteluita.

1. Lapsia ei pidetä sylissä, koska kaikkia ei ehditä pitämään sylissä yhtä paljon.

Tämän perustelun kohdalla pysähdyn itse miettimään tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Tasa-arvon kannalta olisi tärkeää, että varhaiskasvatuksen henkilöstön aika jakautuisi minuutilleen tasan kaikkien lapsien kesken. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kaikki lapset eivät kuitenkaan kaipaa syliä yhtä paljon ajallisesti. Tämän perustelun kohdalla voisi miettiä lasten erilaisia tarpeita ja niihin vastaamista. Lapset tuntevat Jukka Mäkelän tutkimusten mukaan jo hyvin varhain empatiaa ja ymmärtävät, että nyt Siiri kaipaa syliä ja lohdutusta ja luottaa toisaalta siihen, että hän saa lohdutusta ja syliä sitä tarvitessaan. Tasa-arvon vaatimus ei siis tule lapsilta vaan meiltä aikuisilta. Tärkeää on oikeudenmukaisuus. Iiris viihtyy hyvin kirjaa luettaessa sohvan selkänojalla olan takana, kun taas Minka, Sanni ja Miko haluavat istua sylissä. Huomenna kysyn Iiristä syliin, mutta sohvan selkänojalla on jännä olla. Siispä Minka, Sanni ja Miko ovat sylissä huomennakin.

2. Lapsia ei pidetä sylissä, koska siihen ei ole resursseja.

Tämä on perusteluista ehkä surullisin. Aivan kuin joku ulkopuolinen taho määrittelisi mahdollisuuden valintaani pitää tai olla pitämättä lapsia sylissä. Syliä käytetään resurssikeskustelussa aseena. Sylin merkitys yleisesti tunnustetaan ja ajatellaan, että kaikkien hälytyskellojen täytyy soida, jos sylissäkään ei ehditä pitämään. Jossain päiväkodissa ei maalata, koska määrärahat on käytetty. Sen ymmärrän, jos maaleja ei ole ja jos ei henkilöstö hoksaa ottaa pakastimesta mustikoita ja puolukoita maalaamiseen. Syli on kuitenkin meillä kaikilla. Pitäisikö meidän tässä ainaisessa varhaiskasvatuksen resurssipulassa ajatella, että vaikka kaikki muu vietäisi, niin syliä on aina tarjota. Vanhempien kanssa keskustellessani yleinen huoli on, pidetäänkö lapsia päiväkodissa sylissä. Sylittömyys on pelko, jota vanhemmat pohtivat pitkin työpäiviään. Otetaanko minun lapseni syliin, jos hänellä on hätä. Ihan oikeasti olen sitä mieltä, että syy sylissä pitämättömyyteen ei voi olla resursseissa. Uskon sen olevan pikemminkin korvien välissä. Ajattelen, että aina on ainakin pieni hetki sylille. Ja syliin mahtuu aika monta yhtä aikaa.

3. Lapsia ei oteta syliin, koska lapset tottuvat sylissä oloon.

Takertuvaiset lapset pelottavat aikuisia. Meillä on kova halu kasvattaa itsenäisiä ja pärjääviä lapsia. Syli on hyvä paikka olla. Sylissä jaetaan vahvoja emotionaalisia kokemuksia, joihin kiinnitetään huomiota välillä päiväkodissa aivan liian vähän. Voiko lapsi olla sylissä liikaa? Yleisesti tiedostamme, että vauva tarvitsee kehittyäkseen toisen ihmisen lämmintä vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Sylistä taaperon on turvallista lähteä tutkimaan maailmaa ja syliin on turvallista palata. Kuka määrittelee, mikä on sopiva määrä syliä? Itse lastentarhanopettajana luotan lapsen ilmaisemaan tarpeeseen. Katse, itku, käsien ojentaminen, pyyntö, lattialla istuessani peruuttaminen minua kohti tai hyppy selkään. Minä pyrin tarttumaan näihin viesteihin. Joskus nappaan ohimennen hetkeksi syliin. Joskus sopivassa hetkessä kysyn, että haluaisitko tulla syliin. Joskus kyykistyn ja ojennan käteni. Näissä tilanteissa lapselle jää valta valita, juostako syliin vai jättää tulematta. Vastavuoroisuutta on mielestäni se, että aina lapsen ei tarvitse pyytää vaan joskus pääsee syliin pyytämättäkin. Ajattelen, että tällaisella toiminnalla me aikuiset viestimme lapselle, että aikuisenkin mielestäni sylissä olo tärkeää.

4. Lapsia ei oteta syliin, koska he kerjäävät sillä vain huomiota.

Sylissä ololle tarvitaan aikuisten mielestä joku syy. Valitettavan usein aikuinen määrittelee sen, onko lapsen esittämä syy pätevä syliin pääsemiseksi. Vallan kahva on vahvasti aikuisella. Lapsi huomaa nopeasti, kenen syliin ei kannata edes pyytää. Hyvällä ei työyhteisössä katsota aina myöskään sitä aikuista, joka mielellään pitää lapsia sylissä. Jääkö sylissä pitäessä muut työt tekemättä vai onko riski että itsekin joutuu pitämään lapsia sylissä? Aikuinen päättää sylistä ja syli pitää usein ansaita. Ainakaan huonon käytöksen jälkeen on turha pyytää syliin. Vieno hymy ja pieni hipaisu jalkaan ei välttämättä saa aikuista ymmärtämään, että pieni sylihetki olisi paikallaan. Kitiseminenkään ei ole oikea syy päästä syliin. Entä jos tönäisee kaveria tai härnää kaveria aikuisten huomaamatta niin kauan, että kaveri hermostuu ja lyö. Lyödyksi tullut on oikeutettu syliin. Myös, jos satuttaa itsensä, pääsee syliin. Lapsen tuontitilanteessa itku tulee helposti, kun ympäristö vaihtuu kotoa päiväkotiin. Reippaat lapset juoksevat ikkunaan vilkuttamaan ja ne takertuvaiset eivät suostu millään irrottautumaan vanhemmasta. Usein auttaa se, että lapsi pääsee suoraan vanhemman sylistä päiväkodin aikuisen syliin. Välissä ei ehdi pudota henkisesti tyhjän päälle vaan turvallisuuden tunne säilyy. Lapsi oikeutetusti hakee huomiota keinolla millä hyvänsä, jos hän ei sitä muuten saa. Tasapainoisen kasvun ja kehityksen edellytyksiä ovat nähdyksi ja kuulluksi tuleminen.

Mutta hei, millä me varmistamme, että koko seuraava sukupolvi ei tämän blogin myötä jumitu syliin. Kannustan seuraavaksi kaikkia miettimään oman päiväkodin oppimisympäristöä. Ota tavoitteeksi luoda oppimisympäristöstä niin mielenkiintoinen ja houkutteleva, että lapsi omasta halustaan lähtee sylistä tutkimaan ympäristöä luottaen siihen, että syli on olemassa, kun sitä taas tarvitsee.
Elina Weckström

Päiväkodin johtaja, Kasvatustieteen jatko-opiskelija (Itä-Suomen yliopisto

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Hyvinvointi, Lasten näkemykset | Avainsanat: , , | 15 kommenttia

Nuoret arvostavat työpajojen tarjoamaan sosiaalista tukea

Vierasbloggaajana Matilda Wrede-Jäntti

Pikku Pietarin Piha / Lilla Petters Gård

Neljän vuoden aikana (2014–2018) suoritettava tutkimushanke “Uppföljning Ung”1 selvittää nuorten työpajakokemuksia muun muassa siitä, mikä on ollut juuri heille erityisen arvokasta pajalla. Nuorille suunnatut työpajat työskentelevät alle 29-vuotiaiden kanssa, joilta puuttuu koulutus- ja työpaikka. Pajan tavoitteena on vahvistaa nuorta sosiaalisesti sekä valmentaa ja ohjata häntä koulutukseen ja/tai työelämään. Tutkimuksen reilun 40 nuoren (16–29 -vuotiaan) pajalaisen kokemukset työpajatoiminnasta eri puolella maata ovat hyvin myönteiset.

Henkilökohtaisissa teemahaastatteluissa nousevat esiin erityisesti 1) saatu suhdepohjainen tuki ja 2) osallisuuden merkitys. Nuoret kuvaavat pajan ohjaajia mukaviksi, kiinnostuneiksi ja ymmärtäväisiksi henkilöiksi, joita on helppo lähestyä asiassa kuin asiassa. Tämä vuorostaan luo turvallisuuden tunnetta. Esimerkiksi Juha kertoo : “Tääl [pajalla] on kivoi ihmisii. Tosi ymmärtäväisii nää, jotka vetää ryhmii tääl. Musta tuntuu tosi turvalliselt, tääl pajalla.” ). Kristan mukaan: “ […] Mä pystyin puhuun siit [yksityiselämään liittyvästä asiasta] niiden [ohjaajien] kaa. […] Siit mun henkine vointi parani.” Lissu sanoo: ”Ne [ohjaajat] selittää asiat niin, et mäki ymmärrän”.

Paja ei ainoastaan tarjoa toimintaa epämuodollisessa ympäristössä ja mahdollisuutta keskustella luotettavan aikuisen kanssa, vaan myös se rytmittää nuoren päivää, tarjoaa sosiaalisia suhteita samanikäisiin, joukkoon kuulumisen tunteen ja tavallisen arjen hallinnan tunteen: Pajalla tapaa mukavia ja monessa suhteessa kykeneviä nuoria, jotka silti ovat vailla opiskelu- ja työpaikkaa. Minna toteaa: “Musta parasta on niinku vaan tää ryhmä, tää kokonaisuus. Meil on tosi kivat ryhmänvetäjät. Ne tukee tosi hyvin, antaa vinkkei ja ne on siel sua varten. Siitä mä tykkään. Se on auttanu mua luottaan ihmisiin.”

Pajan tarjoama tuki ja turva näyttäisi vahvistavan sekä nuoren uskoa itseensä että mahdollisuuksiinsa vaikuttaa omaan elämäänsä. Tämä puolestaan luo toivoa, motivaatiota ja yrittämisen halua. Tutkimuksen nuoret harvoin mainitsevat pajojen työllistävää vaikutusta, mutta kehuvat saamaansa sosiaalista tukea, jolla on ollut heidän elämäänsä myönteistä vaikutusta pajajakson aikana. Yksi tutkimushankkeen tavoitteista onkin selvittää pajan merkityksiä pidemmällä tähtäimellä (vuoden – kahden jälkeen) ja sitä, millaisia elämänvalmiuksia nämä nuoret kokevat oppineensa pajalla.

 

VTT Matilda Wrede-Jäntti                                                                          matilda.wrede-jantti@helsinki.fi                                                                                        HY (sosiaalityö), THL (Lapset nuoret ja perheet) ja NTS

1 “Uppföljning Ung” on kvalitatiivinen pitkittäistutkimus, joka kattaa 13 ruotsin- ja kaksikielistä pajaa eri puolilla maatamme. Hankkeen on rahoittanut Svenska Kulturfonden ja OKM.

Avainsanat: työpaja, nuorisotyöttömyys, syrjäytyminen, aktivointi, vahvistaminen, sosiaalinen tuki, työllistyminen, kvalitatiivinen, pitkittäistutkimus

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Hyvinvointi, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti