Raivari metrossa – kenen vastuulla on kasvattaa lasta?

Odottelen metroa Matinkylässä ja huomaan sivusilmällä, kun pieni poika kiipeilee aseman penkeillä. Metro saapuu ja nousemme kaikki kyytiin. Myös äiti ja lapsi tulevat samaan vaunuun kanssani. Melkein heti poika aloittaa raivokohtauksensa. Hän karjuu vaativasti ja viljelee runsaasti kirosanoja: ”Vittu-paska-perkele!” Me muut matkustajat istumme hiljaa, eikä kukaan edes tuijota – on vanhemman tehtävä kasvattaa lapsensa, on vanhemman tehtävä pitää kuria. Äidin ääni puhuu, puhuu, puhuu lapselle, mutta lapsi vaatii päästä pois ja lähtee marssimaan metrovaunun toiseen päähän. Hän istahtaa siellä penkille ja katsoo äitiä vaativasti. Kun mitään ei tapahdu, hän palaa muutaman penkkirivin takaisinpäin huutaen kurkku suorana: ”Paska äiti, paska äiti, paska äiti!” Siltä äidistä nyt varmasti tuntuukin. Ehkä joku matkustajista ajattelee, että adjektiivi on täysin kuvaava. Mutta minä arvelen, että tämä äiti on tehnyt kaikkensa ja on nyt kertakaikkisen poikki.

Metro liikahtaa eteenpäin Urheilupuistosta, kun päätän, etten voi jäädä pois seuraavalla pysäkillä tekemättä ensin jotain äidin hyväksi. Hän istuu vaunun perällä, katse käännettynä poispäin ja silmät kiinni. Menen hänen luokseen, laitan käden hänen olkapäälleen ja kysyn, onko kaikki hyvin. ”Mä yritän vain hengittää ja pysyä rauhallisena”, hän vastaa. ”Hengitä vain”, kannustan ja menen sitten pojan luokse. Laskeudun hänen tasolleen, sydämeni pamppaa ja toivon, etten mokaa nyt — etten vain pahentaisi tilannetta.

”Sinä olet niin pieni poika, ettet voi istua yksin metrossa. Sinun pitää nyt mennä istumaan äidin viereen.”

”Paska! En istu!” poika vastaa uhmakkaasti, vaikka katselee vierasta ihmistä hieman epäröiden.

”Lasken viiteen”, sanon hänelle.

Metro saapuu juuri silloin Tapiolan asemalle. Onneksi ovet ovat ihan penkin vieressä. Nousen ja menen ulos ovista. Käännyn katsomaan poikaa ja nostan käden pystyyn. Sormet nousevat laskun tahtiin.

”Yksi…”

Mitä teen, jos lapsi ei tottele?

”Kaksi…”

Sormeni vapisevat. Metron ovet sulkeutuvat kohta!

”Kolme…”

Kolmella poika nousee ja menee äidin luokse.

”Hienoa, kiitos!” ehdin huudahtaa, kun metron ovet alkavat sulkeutua ja metro jatkaa matkaansa.

Kohtaaminen jättää minut pyörälle päästä. Olen vähän aikaa sitten käynyt katsomassa Homoäiti-näytelmän Kansallisteatterissa, jossa näytelmän äiti kertoo, miten paljon hävettää istua julkisessa liikennevälineessä, kun oma lapsi huutaa – sitten kokemus vieraasta auttajasta, joka rohkaisee parilla sanalla ja hymyllä. Toivon, että tilanne katkaisi raivokohtauksen terävimmän kärjen. Toivon, että äiti koki tulleensa autetuksi. Toivon, että lapsi koki muutoksen parempaan.

Lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa korostuu lapsen näkökulman lisäksi yhteisönäkökulma. Lapsi on jatkuvassa vuorovaikutuksessa materiaalisen, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen ympäristönsä kanssa. Tässä tarinassa lapsi oli äitinsä poika, mutta myös melko kapinallinen metromatkustaja. Tunnetun tutkijan ja filosofin John Deweyn mukaan kokemukset muovautuvat vuorovaikutuksissa ympäristön kanssa ja määrittelevät, kuinka ihminen tulkitsee ja toimii vastaisuudessa samankaltaisissa tilanteissa (Alhanen, 2013). Vaikka me muut aikuiset metromatkustajat emme aluksi puuttuneet äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen, olimme siitä huolimatta osallisia tilanteessa. Hiljaisuudessa viestimme äidille ja lapselle, että he ovat yksin myös metron julkisessa tilassa. Yhteiskunnallisella tasolla kerroimme, että kasvatus kuuluu yksin vanhemmalle.

Mutta pitäisikö vanhemman kestää mitä tahansa, millä hinnalla tahansa? Onko yksilön oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen niin vahva, ettei sivullisen tule puuttua kasvatukseen muuten kuin ääritapauksissa? Lastensuojelun tilastot kertovat karua tarinaa, kun apua ei saada tarpeeksi varhaisessa vaiheessa perheille. Kun puhutaan lapsen parhaasta, on otettava huomioon myös lapsen lähiympäristö ja ihmissuhteet. Lapsen raivokohtauksen keskellä oli tärkeää tunnistaa, että lasta auttaakseni minun oli ensin autettava äitiä.

Työskentelen lasten kanssa alakoulussa, joten työni puolesta minulla on kokemusta vaikeasta käytöksestä. Siitä huolimatta pelkäsin, etten ehkä osaisikaan auttaa – että tämä lapsi on hallitsemattomassa raivon tilassa, enkä minä vieraana ihmisenä pystyisi vaikuttamaan hänen toimintaansa. Tilanne antoi minulle opetuksen: lasten kanssa toimiminen on koko ajan uuden oppimista kuuntelun ja toiminnan kautta. Toiminnallani loin uuden tilan, jossa myös yhteisö tukee vanhempaa kasvatustehtävässä ja suojelee lasta asettamalla rajoja. Vieras ihminen voi tarjota apua. Voimme olla yhdessä yhteisönä vastuussa lapsistamme.

 

Oona Piipponen

Luokanopettaja

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

oonamp(at)student.uef.fi

 

Lähteet:

Alhanen, K. (2013). John Deweyn kokemusfilosofia. Helsinki: Gaudeamus Oy.

Mainokset
Kategoria(t): kohtaaminen, Kokemus, Lastensuojelu, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Tää on sun peli! KESY- materiaali lapsen osallisuuden tukena koulussa

Vierasbloggaajana Anu Uusikylä

“Mää oon hyvä kässässä. Oma koti on paras. Oon tottunut oleen surussa ja piirtelen kun tuntuu vaikeelta. Jos mua itkettää meen yksin metsään. Opin parhaiten ryhmässä. Mä en pysty syömään maksalaatikkoa.”

Olen pelannut luokanopettajan ja tutkijan ominaisuudessa KESY- keskustelu symbolein -peliä n. 200 alakoulun oppilaan kanssa. Pelissä lapsi näyttää kuvakortteja sijoittamalla, miten hänellä omasta mielestään menee ja mitä tunteita eri tilanteisiin liittyy. KESY:n idea juolahti mieleeni matkalla oppilaani Ollin erityisen tuen keskusteluun.

kesytaulu 2019Koulun keskustelut ovat yleensä aikuisjohtoisia ja perustuvat puheilmaisuun. KESY- materiaali on suunniteltu tukemaan lapsen osallisuutta opiskelun suunnittelussa, toteuttamisessa ja arvioinnissa. Sitä voidaan hyödyntää myös oppilashuollossa “hyvinvoinnin tsekkauslistana”. Kortit ovat kurkistusikkunoita lapsen arkeen ja kokemusmaailmaan, jopa sensitiivisiin, piilossa oleviin ja vaikeasti sanoitettaviin tilanteisiin, mikäli lapsi haluaa käsitellä niitä.

Pelihetket ovat yleensä nähdyksi tulemisen hyrinää ryyditettynä ripauksilla huolipuhetta. Mieleenpainuvia ovat olleet pelit maahanmuuttajien ja puhumattomien lasten kanssa. Tai se kun lapsi ilmaisee korteilla tuen tarpeensa ja yhdessä löydetään siihen ratkaisu. Tai se kun iloitaan vahvuuksista ja todetaan, miten paljon elämässä on aurinkoa.

Viimeistelen parhaillaan väitöskirjani artikkelia KESY- kuvien käytöstä oppilaan kehityskeskustelussa. Tarkastelen vuorovaikutustilannetta spinozalähtöisessä posthumanistisessa viitekehyksessä sommitelmana, jossa ovat mukana ihmisten lisäksi historialliset, kulttuuriset ja materiaaliset tasot. Sommitelman affektiivisissa virtauksissa tilat osallisuudelle aukeavat ja sulkeutuvat, silenevät ja urittuvat usein ennakoimatta, aaltoillen ja rihmastomaisesti.

KESY- sommitelma kortteineen ja toimintatapoineen voi toimia Lundya (2008) mukaillen osallisuuden tilana ja välineenä sekä sen osallistujat yleisönä, joskin vaikutukset tyssäävät helposti työrauhan ylläpitoon, kiireeseen, stereotypioihin tai rakenteisiin. Materiaalinen väline voi aukaista sileämpää ilmaisutilaa, jossa lapsi voi liikahtaa pedagogisten toimenpiteiden kohteesta osallistujaksi ja toimijaksi.

“Ensin laitat neliökortteja, sitten kettuja ja lopuksi tunnehymiöitä. Aurinkoon tulee asiat, jotka sun mielestä on kivoja, valkoiseen pilveen tavalliset ja tummaan pilveen ne, mitkä on vaikeita. Lopuksi tärkeät asiat kirjoitetaan puhekuplaan ja otetaan valokuva. Laita just silleen, miten susta tuntuu ja miten ajattelet. Tää on sun peli.”

Syksyllä 2018 julkaistu KESY- materiaali on kehitetty yhteistyössä Suomen Vanhempainliiton, Martinniemen koulun ja Valterin Oppimis- ja ohjauskeskus Ruskiksen kanssa. Se on ladattavissa ilmaiseksi Suomen Vanhempainliiton sivulta ja ostettavissa Valteri- Puodista.

äitilapsikesy

Anu Uusikylä, luokanopettaja ja tohtorikoulutettava

Lähteitä

KESY – keskustelu symbolein https://vanhempainliitto.fi/tyokalut/kesy/

Kenway, J. & Youdell, D. (2011) The emotional geographies of education: Beginning a conversation. Emotion, Space and Society 4 (3), 131-136.

Lundy, L. (2007) ””Voice” is not enough: conceptualising Article 12 of the United Nations Convention on the Rights of the Child”, British Educational Research Journal, 33:6, 927-942

Kategoria(t): Dialogisuus, kohtaaminen, koulu, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | 3 kommenttia

ICEHEARTS – KOULUN KASVATUSKUMPPANI

”Ope, miten sinne Iceheartsiin pääsee mukaan?” Ekaluokkalainen oppilaani kysyi tätä sinnikkäästi jo kolmatta päivää peräkkäin. Elettiin lokakuuta ja uutena toimijana koulussamme aloittanut Icehearts oli hitti.

Icehearts on sosiaalityötä tekevä järjestö, joka toimii syrjäytymisvaarassa olevien lasten parissa. Järjestön toiminta-ajatus perustuu joukkueurheiluun. Joukkueen ydinryhmä (6-10 lasta) perustetaan jo esikoulussa, jolloin joukkueeseen sitoutuu yksi ammattitaitoinen kasvattaja. Lapsia voidaan ottaa mukaan joukkueeseen myöhemmin, toiminnan päästyä käyntiin. 

Joukkuelaisten ja kasvattajan välinen suhde jatkuu 12 vuotta. Tämä vuosien mittainen sitoutuminen on järjestön toiminnan ydin. Kasvattaja tukee lasten kasvua aikuisuuteen tärkeissä nivelvaiheissa sekä arkielämässä pyrkien mahdollistamaan lapselle tasaisen sekä turvallisen kasvualustan.

Kasvattaja on mukana joukkuelaisten elämässä niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Koulussa hän on osa kouluyhteisöä ja toimii perheiden ja opettajien kanssa yhteistyössä. Hän on oppitunneilla lapsia varten: auttamassa ja tukemassa lasten koulunkäyntiä. Koulupäivän jälkeen toiminta jatkuu Iceheartsin järjestämässä iltapäivätoiminnassa. 

Kasvattaja on tärkeä aikuinen muillekin lapsille kuin joukkueen jäsenille. Hän on näkyvä osa kaikkien arkea, vaikka toimiikin ensisijaisesti joukkueeseen kuuluvien lasten parissa. Hän on mukana oppitunneilla, välitunneilla, ruokailussa, uimahallissa ja muilla retkillä. Hänen työtehtäviinsä kuuluvat oppilaiden välisten riitojen selvittely, koulutehtävissä auttaminen, lohduttaminen ja kannustaminen sekä monet muut arjessa vastaantulevat tilanteet.  

Kasvattajan rooli koulussa on erinomainen juuri sen määrittelemättömyyden kannalta. Hänen päätehtävänsä on olla lasten kanssa, kuunnella, tukea ja auttaa heitä. Hän antaa tilaa lasten äänille ja kokemuksille ja kohtaa heidät sellaisena kuin he ovat. Kasvattajan työtehtävät eivät ole rajatut samalla tavalla kuin esimerkiksi opettajan työssä. Kasvattaja on tullut korvaamattomaksi osaksi kouluyhteisöä. Lapset hakeutuvat kasvattajan luo ja kasvattaja on lapsille tärkeä henkilö.

Syyskuussa koitti koulussa ikimuistoinen hetki: ensimmäisen luokkakuvan ottaminen. Oppilaani vaativat Icehearts-kasvattajaa osallistumaan luokan yhteiskuvaan. Hän oli saavuttanut merkittävän ja tärkeän roolin luokan jäsenenä. Kasvattajan ja oppilaiden yhteinen matka oli alkanut.


Satu Inkiläinen

luokanopettaja

Lisätietoa Iceheartsista: https://www.icehearts.fi

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Ympäristöongelma ja sen ratkaisu vygotskilaisittain

Tämän tekstin innoittajana toimii ”psykologian Mozart” Lev Vygotskin The Problem of the Environment (1994), jossa Vygotski ruotii ympäristön vaikutusta lapsen kehitykseen. Miten ympäristön vaikutus lapseen ja hänen kehitykseensä määrittyy? Mikä siinä on ratkaisevaa? IlmastoLapsinäkökulmatutkijana viehätyn Vygotskin ajattelusta, jossa painottuu lapsen oma, yksilöllinen kokemus. Tätä yksilöllistä kokemusta Vygotski kutsuu venäjänkielisellä termillä perezhivanie. Ympäristö on ”vain” ympäristö, kunnes se kohtaa perezhivanien – tai perezhivanie sen. Ympäristö ei sellaisenaan ja yksipuolisesti vaikuta lapseen tai hänen kehitykseensä, vaan lapsen yksilöllinen kokemus antaa sille tämän kehitykseen vaikuttavan merkityksen.

Tutkiessani nuorten saksanoppijoiden kokemuksia sadutuksesta olen saanut huomata, että kokemuksia on yhtä monenlaisia kuin on kokijoitakin. Yksi kokee sadutuksen mahdollisuutena oppia uusia sanoja, toinen tapana ilmaista mielipiteensä, kolmas yhteisen ilon paikkana. Kunkin oppijan perezhivanie määrittää, mikä sadutuksessa on oleellista juuri hänen kannaltaan. Siten sadutuksen vaikutus oppijoihin ja heidän kehitykseensä on yhtä moninainen kuin heidän yksilölliset kokemuksensa. Nämä kokemukset ovat arvokkaita sellaisinaan, mutta ne myös auttavat ymmärtämään kehitystä ja ympäristön vaikutusta siihen.

Leikitelläänpä hetki kielellä – ja mielellä. Jos ympäristö on ongelma, on perezhivanie siihen ratkaisu. Lisätään löylyä: The Problem of the Environment on vuonna 1994 englanniksi käännetty versio Vygotskin luennosta, jonka hän piti vain hieman ennen menehtymistään vuonna 1934. Lukijan tulkinnan varaan jää, mitä Vygotskin luennon otsikkoon poimittu ”ongelma” tarkalleen tarkoittaa. Vygotski itse nimittäin ainoastaan numeroi luentonsa, ja sille annettiin nimi hänen seuraajiensa toimesta. 37-vuotiaana menehtyneen Vygotskin merkittävässä ja hänen elinvuosiinsa suhteutettuna sangen mittavassa tuotannossa jää harmillisen paljon tulkinnan varaan. Toisaalta se voi yksilöllisen kokemuksen kannattajalle näyttäytyä myös – Vygotskin työtä kunnioittavana – mahdollisuutena omaperäiseen tulkintaan, kuten kieli- ja muuhun ilotteluun.

Ilmasto (2)Kielentutkijaminäni eksyi pohtimaan, miten Vygotskin luennolle annettu otsikko kääntyisi suomeksi. Viime aikojen ilmastodebatista vaikuttuneeseen mieleeni juolahti sana ”ympäristöongelma”, ja ajatukselleni itsekin naureskellen kirjoitin sanan Googleen. Ruudulle rävähti Wikipedian näkemys: ”Ympäristöongelmalla tarkoitetaan ympäristössä tapahtunutta tai tapahtuvaa muutosta, jonka ihminen kokee jostakin syystä ongelmallisena” (27.3.2019) Ryhtymättä tarkemmin analysoimaan sitaattia tai sen todenperäisyyttä totean, että sattuipa hauskasti ja havahduttavasti! Myös Wikipedian määrittelemänä ympäristöongelmassa painottuu ihmisen kokemus.

Kokemuksessa on voimaa! Lapsinäkökulmatutkijoina oikeutemme ja velvollisuutemme on paitsi tutkia lapsen kokemusta ja kehittää keinoja sen tavoittamiseen, myös osoittaa lapsen kokemuksen tutkimisen merkitys. Vygotskin perezhivanie voi auttaa etenemään tällä polulla – vai mitä ajattelette?

 

Noora Räihä

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

noora.j.raiha(a)jyu.fi

 

Tekstin kuvituksena kaksi erilaista perezhivanieta ilmastonmuutoksesta.

 

Lähteet:

Vygotsky, L. S. 1994: The Problem of the Environment. Teoksessa: R. Van der Veer & J. Valsiner (toim.),The Vygotsky Reader (s. 338–354). Oxford: Blackwell.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ympäristöongelma (27.3.2019)

Kategoria(t): Kokemus, koulu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Leikki, sadutus, tutkimus, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Voivatko lapset ja nuoret vaikuttaa ilmastonmuutokseen?

Ensin pitää tehdä tunnustus. Mokasin pahan kerran: havahduin liian myöhään maaliskuun 15. päivän merkityksellisyyteen. Kuulin koululaisten ilmastolakosta vasta edellisenä iltana, ja olen siitä lähtien harmitellut, etteivät minun oppilaani päässeet kokeilemaan kansalaisaktivismia tärkeän asian vuoksi. Onneksi niin moni muu osallistui. Sittemmin olen seurannut mielenkiinnolla, minkälaista keskustelua koululaisten mielenilmaukset ympäri maailman ovat herättäneet.

Lasten aloitteellisuutta on ihasteltu mediassa. Hienoa lapset sekä lapsia kuuntelevat aikuiset! Kouluissa lakkoiluun on suhtauduttu vaihtelevasti joko kannustaen tai toppuutellen. Keskusteluista on välittynyt käsityksiä lapsuudesta ja lapsista, jotka tarkemmin tarkasteltuina avaavat, miksi juuri lapset ja nuoret marssivat niin suurin joukoin planeettamme puolesta.

Source: Fridays For Future

Salainen pelkoni on nimittäin, ettei mikään muutu. Lapsilla ei ole (vielä) yhteiskunnallista valtaa: heillä ei ole äänioikeutta, ja tähän asti lasten ja nuorten mahdollisuudet osallistua ilmastonmuutosta koskevaan päätöksentekoon on ollut lähinnä symbolista, vaikka YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan ”lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti”. Tutkimusten mukaan on kuitenkin jo kauan tiedetty, että ilmastonmuutoksen haittavaikutukset kohdistuvat suhteettoman paljon juuri lapsiin – erityisesti niihin lapsiin, jotka elävät kehittyvissä maissa (Vaghri, 2018).

Olemme pitkään jo puhuneet yhteiskunnallisessa keskustelussa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta, eli siitä ajatuksesta, että vanhemmalla sukupolvella on vastuu pitää huolta maapallostamme tulevia sukupolvia varten. Se on suuri vastuu sukupolvelle, joka ei itse välttämättä koe elinaikanaan kulutuskeskeisten elintapojensa haittavaikutuksia. Maaliskuun 15. päivän ilmastomarsseja seuratessani havahduin nimittäin siihen tosiasiaan, että tässä marssii sukupolvi, jonka koko loppuelämään ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt! Kyse ei ole syntymättömistä, kasvottomista tulevaisuuden jälkeläisistämme, vaan juuri näistä lapsista ja nuorista, jotka marssivat.

Päätöksentekoelimissä on edelleen valloillaan käsitys, että lapset ovat vielä keskeneräisiä ihmisiä. Heidän pääasiallinen tehtävänsä on suorittaa oppivelvollisuus, jotta tulevaisuudessa heistä kasvaisi uusia toimeliaita kansalaisia yhteiskunnan pyörittämiseen. He saavat oman äänen vasta kuljettuaan näiden normatiivisten kehitysvaiheiden lävitse hyväksyttyyn aikuisuuden muottiin (Howell, 2018).

Voimmeko kieltäytyä kuuntelemasta lapsia, koska he eivät vielä täytä ”valmiin” kansalaisen tunnusmerkkejä? Miksi kuuntelisimme lapsia, kun emme ole ottaneet aikuisia ilmastoaktivistejakaan riittävän tosissamme? Me aikuiset olemme pyöritelleet näitä samoja ilmastoasioita jo vuosikymmeniä, emmekä vieläkään ole päässeet riittävän pitkälle konkreettisessa toiminnassamme. Missä olisi parantamisen varaa?

Suosittelen, että jokainen aikuinen kokeilee tutkimuksessa käytettyä Lundyn mallia, jolla voidaan selvästi lisätä lasten mahdollisuuksia vaikuttaa niin ilmastonmuutokseen kuin muihinkin tärkeisiin asioihin:

– Tila (space): lapsille on luotava mahdollisuuksia äänensä käyttämiseen.

– Ääni (voice): on helpotettava lasten äänten kuulumista.

– Yleisö (audience): lasten mielipiteitä on kuunneltava.

– Vaikutus (influence): mielipiteen kuulemisesta on seurattava toimintaa tarpeen vaatiessa. (Lundy, 2007, in Vaghri, 2018, p. 108)

Esimerkiksi suomalainen sadutusmenetelmä (jonka käytöstä on runsaasti kirjoituksia tässä blogissa) on hyvä lähtökohta Lundyn mallin toteuttamiseen. (ks. Karlsson, 2014)

Ajatelkaa, millainen vaikutus sillä olisikaan, jos jokaista ilmastomarssiin osallistunutta lasta ja nuorta kuulisi tuttu tai tuntematon aikuinen, joka alkaisi sen seurauksena toimia! Meillä ei nimittäin ole enää varaa odotella, että tämä nuori polvi pelastaisi meidät sitten joskus aikuistuessaan.

 

Oona Piipponen

Luokanopettaja

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

oonamp(at)student.uef.fi

 

Lähteet:

Howell, A. (2018). Children’s participation in their education, research and society. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 39(3), 478-485. DOI: 10.1080/01596306.2017.1363481

Karlsson, L. (2014). Sadutus: Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannnus.

Vaghri, Z. (2018). Climate Change, An Unwelcome Legacy: The Need to Support Children’s Rights to Participate in Global Conversations. Children, Youth and Environments, 28(1), 104-114. http://www.jstor.org/stable/10.7721/chilyoutenvi.28.1.0104.

 

Linkkejä:

Lapsen oikeuksien sopimus lyhennettynä

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, etiikka, Ikä, kohtaaminen, koulu, Lapsen oikeudet, Lapset ja kuluttaminen, Lapsuus, Lasten näkemykset, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus | Avainsanat: , , , , | 4 kommenttia

Kulttuurisia kohtaamisia tarinoiden äärellä – KOTO-Satusiltoja-näyttely

KOTO- ja Satusiltoja-hanke ovat keränneet ja taltioineet paljon maahanmuuttaja-, turvapaikanhakija- ja kameroiat-rivissa%cc%88_img_4541kantasuomalaislasten ja -nuorten sadutuksia. Halusimme herättää kirjatut sadut eloon uudella tavalla niin, että ne voisi lukemisen lisäksi myös kuulla lasten- ja nuorten kertomina. Ajatus päätettiin toteuttaa, mutta lukuhetki yllätti: satujen äänitystilanne osoittautui ainutlaatuiseksi kohtaamishetkeksi.

Olin äänittämässä 13-15 -vuotiaiden maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kertomia sadutuksia eräässä itäsuomalaisessa yläkoulussa. Kun lapsi tai nuori sai luettavakseen saman ikäisen lapsen tai nuoren kertomuksen, lukija eläytyi usein tarinaan. Yläkouluikäiset lukijat kiinnostuivat myös sadun kertojasta tarinan kautta. Usein he myös pohtivat ääneen turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttoon ja kulttuurieroihin liittyviä asioita. Samalla he kuitenkin havaitsivat, miten samanlaisia toiveita ja harrastuksia heillä voikaan olla. Satujen välityksellä kulttuurit, lapset ja nuoret kohtasivat uudelleen ainutlaatuisella tavalla. Ote eräästä äänityshetkestä 15-vuotiaan tytön, Netan (nimi muutettu) kanssa, joka luki saman ikäisen turvapaikanhakijatytön kertomusta:

Netta: ” ’Olen Karifista. Minulla ei ole isää. Minä olen tosi tosi surullinen…’ Voih, kohta minuakin alkaa itkettää!”
Minä: ”Niin, se on surullisempi tarina. Haluaisitko vaihtaa tarinaa?”
Netta: ”En, haluan lukea juuri tän, tää on tärkeä. Otetaan vielä uudestaan!”

Oli ilo seurata, miten pohtien ja eläytyen lapset ja nuoret lukivat heille tarjottua kertomusta. Hetkestä välittyi arvokas kohtaamisen tunne ja toisen kunnioitus. Sadut tarjosivat jälleen tilaa moninaiselle kohtaamiselle ja osallisuudelle.

KOTO-hanke (Kotoutuminen taidolla ja taiteella) ja Satusiltoja-hanke (Osallisuutta ja toiminnallisuutta kielten oppimiseen) yhdistävät nämä sadutuksensa näyttelyksi Joensuun anti-rasismi seminaarissa. Näyttelyssä pääsee tutustumaan maahanmuuttaja-, turvapaikanhakija- ja kantasuomalaislasten ja -nuorten kertomiin tarinoihin, heidän tekemiinsä piirroksiin sekä hankkeessa otettuihin valokuviin. Tarinat on kerrottu suomalaisella sadutusmenetelmällä, minkä avulla on ollut mahdollista kertoa omista ajatuksista, kohdata ja tutustua toiseen sekä saada aktiivisia osallisuuden kokemuksia (Karlsson, 2014; Karlsson 2018). Sadutuksen kautta on opittu kieliä ja kulttuureja kaikkien osapuolten osallisuutta ja toiminnallisuutta tukien. Näyttelyssä sadutukset voi tulla kokemaan lasten- ja nuorten lukemina ja pysähtyä kuuntelemaan monenlaisia kertomuksia.

Näyttely järjestetään 21.3.2019 klo 9.15–16.00 Joensuussa, Itä-Suomen yliopiston Futura-rakennuksessa, salissa F104. Lämpimästi tervetuloa tutustumaan näyttelyn antiin sekä KOTO- ja Satusiltoja-hankkeisiin!

Digitaalista näyttelyä on mahdollista tilata myös muualle. Ota yhteyttä sähköpostitse: lapsetkertovat (at) gmail.com

Lähteet:
– Karlsson, L. 2018. Sadutus siltana kotoutumiseen, kohtaamiseen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen. Teoksessa L. Karlsson, Lastikka A-L. & Vartiainen, J. (toim.) KOTO – Kohtaamisia taidolla ja taiteella. Kielten ja kulttuurien yhteisöllistä oppimista ja kotoutumista. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. 48–61.
– Karlsson, L. 2014. Sadutusmenetelmä – kohtaamisia ja aineiston tuottamista. Teoksessa L. Karlsson & M. Riihelä (toim.) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Suomen kasvatustieteellinen seura, 169–195.

Lisätietoja hankkeista:
Kotoutuminen taidolla ja taiteella: http://www.uef.fi/koto-hanke
Satusiltoja–Storybridges: http://www.satusiltoja.com

Janina Vartiainen
KM, Tutkimusavustaja, KOTO-hanke, Itä-Suomen yliopisto

Kategoria(t): Dialogisuus, Hyvinvointi, kohtaaminen, Kokemus, koulu, Kuuntelu, Lapsuus, Lasten näkemykset, monilajisuus, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Onko huumori kaukana?

Hassuttelu on tärkeää lapsen kanssa. Sillä saadaan mukavia yhteisiä hetkiä. Nauraminen aktivoi aivoissa mielihyväkeskuksia ja yhdistää ihmisiä toisiinsa positiivisten tunteiden kautta. Aikuisen ei tarvitse olla mikään erityinen humoristi. Lapsi kyllä kertoo aikuiselle, mikä hänestä on hauskaa. Lapset ovat valmiita hassutteluun helposti. Peuhaaminen ja yhdessä möllöttely eivät vaadi kummempia taitoja. Sanojen väänteleminen on kivaa. Eräs nainen muisti äidin sanoneen ”ketovetju”. Se oli lapsesta hauskaa ja sen hän muisti vielä aikuisena.

kids

Tapasin tuttuja eskarilaisia odottamassa portaikossa.

  • Mitä kuuluu? Onko ollut hauskaa? Kahdeksan silmäparia katsoi minuun tiiviisti eikä ensin vastannut. Minä heitin pilke silmäkulmassa:
  • Onkos huumori kaukana tänään?
  • No on! vastasi yksi lapsista ja kaikki lähtivät juttuun mukaan. He laittoivat silmät vihaisuusasentoon ja kädet puuskaan ja katselivat minua kulmien alta.
  • No, mikä on?
  • No tänään on Kalevalanpäivä!!
  • Ai jaa, ihan kamalaa, että on Kalevalanpäivä, minä ryhdyin leikkiin mukaan. Olimme hetken yhdessä tekovihaisia, kunnes yksi lapsista alkoi kihertää naurua.

Se oli meidän yhteinen vitsi ja lapset lähtivät heti siihen mukaan. Naurettiin sille yhdessä, että muka Kalevalanpäivässä olisi ollut jotain kurjaa. Ope tuli paikalle ja pyysi lapsia kertomaan minulle, mitä he olivat tänään esittäneet.

  • Me esitettiin maailman synty pienten ryhmälle!
  • Apua, minkälainen on maailman synty? Miten se syntyi? Kuoriuituko se munasta?
  • Joo, kuoriutu munasta, poksis! Poks, paks! Jokainen äänsi oman maailmansyntyäänensä.

Hassuttelusta on hyötyä erityisesti silloin, kun pitäisi tehdä jotain vastenmielistä. Aikuinen voi hassutella: ”Kas, täältä tulee robottipukija” ja näyttää, miten puetaan nykäyksittäin. Näyttelee tarjoilijaa, joka pitää käsivarrellaan liinaa: ”Saisinko tyhjän lautasen, kiitos, mösjöö, madam.” ”Tältä näyttää hidastettu lähteminen…. Ja tältä näyttää nopeutettu lähteminen.” Ei tarvitse pelätä, että lapset riehaantuvat liikaa. Lapset kyllä siirtyvät nopeasti seuraavaan puuhaansa.

Menin tutkimuspäiväkotiin, jossa oli monta työntekijää sairaana sinä päivänä. Kun kasvattaja näki minut, hän sanoi: Nyt on kuule huumori kaukana.  Hassuttelu sujuukin parhaiten korkeassa mielentilassa, hyvin syöneenä, nukkuneena, rentona ja vailla kiireitä. Matalassa mielentilassa on huumori kaukana. Silloin kannattaa muistaa, että homma toimii myös toisin päin. Huumorilla voi päästä matalasta korkeampaan mielentilaan!

Tuula Stenius
KM, tohtorikoulutettava
kasvatusaineiden opettaja

Lähteitä:
Rod A. Martin, 2011: The Psychology of humor
Mari Lämsä, 2017: Naurun hyvää tekevä voima

Kuva: Pixabay

Kategoria(t): Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Uncategorized, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Kommentoi