Epävarmuutta vai pärjäämistä?

Perheiden tukemisessa en usko kieltoihin, määräyksiin tai syyllistämiseen. Neuvolan julistaminen some-vapaaksi alueeksi (vaikkakin vain ”suositusmielessä”) tai kotiväkivallan vastainen kampanjointi, jossa musta lintu vie someäidin lapsen, saavat karvani nousemaan pystyyn. En vain yksinkertaisesti usko, että tällaisella osoittelevalla ja syyllistävällä otteella voidaan aidosti tukea perheiden hyvinvointia. Puhumattakaan siitä, että tällaisten suositusten ja kampanjoiden taakse kätkeytyy monia piiloviestejä ja vallan käyttöä, ilmaisua siitä mikä on oikea ja mikä väärä tapa elää.

En kiistä näyttöön perustuvan tutkimustiedon pohjalta tehtävien suositusten tärkeyttä esimerkiksi imettämiseen, ravitsemukseen, liikkumiseen, nukkumiseen tai vaikkapa ruutuaikaan liittyen. Sen sijaan kyseenalaistan tavan, miten suosituksista usein puhutaan tai miten niitä käytännössä sovelletaan. Kaikkien suositusten ja ohjeistuksen keskellä tullaan samalla synnyttäneeksi epävarmuuden, osaamattomuuden ja syyllisyyden tunteita. Entä jos elämä ei mene oppikirjojen mukaisesti, lapsi ei kasva ja kehity normien sisällä tai suositusten noudattaminen ei syystä tai toisesta onnistu?

Useissa eri yhteyksissä perheiden parissa työskentelevät ammattilaiset ovat nostaneet esiin huoltaan vanhemmuuden puutteista, uusavuttomuudesta ja kyvyttömyydestä olla läsnä lapsen elämässä. Niin tärkeää kun onkin tietää vaikkapa D-vitamiinin oikea saantimäärä, olisi vielä tärkeämpää synnyttää vanhemmalle pärjäämisen ja osaamisen kokemusta. Olisi tärkeää kuulla: ”Sinä olet hyvä vanhempi, sinä tunnet lapsesi, uskalla luottaa itseesi. Jos asiat eivät suju tai kaipaat tukea, etsitään yhdessä keinot avata solmut.” Perhettä tulisi tukea ja vahvistaa erityisesti niissä tilanteissa, jolloin perhe kohtaa haasteita.

Näin ajattelen vanhemman näkökulmasta. Mitä tämä voisi merkitä lapsen kannalta? Ehkäpä ihan samaa asiaa. Lapsen taitoja, osaamista ja ominaisuuksia arvioidaan jatkuvasti niin formaaleissa kuin informaaleissa ympäristöissä. Lapsen elämä on myös täynnä kieltoja ja käskyjä: älä, ei, varo, tee, tule, mene, muista! Muistammeko me aikuiset kaikkien kieltojen, käskyjen ja ohjeiden keskellä vahvistaa lapsen vahvuuksia sekä tukea lapsen luottamusta itseensä?

Kati Honkanen, HTL, KT-opiskelija

Kategoria(t): Hyvinvointi, Vuorovaikutus, Ammattikäytännöt | Kommentoi

Muutos ja muuttuminen sadutuksen kautta

Vierailijabloggaajana Anna-Leena Lastikka

Vaatteiden saaminen, ruoka, hyvät kulkuyhteydet, metsä, rauhallisuus, mahdollisuus käydä koulua ja opiskella, kaverit, opettajat, ohjaajat, harrastukset ja retket. Nämä ovat asioita, joita alaikäiset, Suomeen yksin tulleet turvapaikanhakijalapset ovat tuoneet esille siitä, mitkä asiat he ovat kokeneet positiivisina asioina vastaanottovaiheessa. (Ritari & Piitulainen, 2016) Vaikeina kokemiaan asioita puolestaan ovat olleet ilman perhettä eläminen, kokemukset eriarvoisesta kohtelusta ja siitä, ettei heitä kuunnella tai oteta tosissaan. Lisäksi hankaluus tutustua suomalaisiin, siirtäminen toiseen asumisyksikköön sekä odotus ja epätietoisuus nousivat esille vastaanottovaiheen negatiivisina puolina.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein alaikäisten turvapaikanhakijalasten lisääntyneestä määrästä, heidän Suomessa saamista etuuksista ja ikäarviointitutkimuksista – voidaan siis perustellusti kysyä, miksi keskusteluissa ei puhuta enemmän heidän kokemuksistaan, mielipiteistään ja hyvinvoinnistaan? Missä on keskustelu lasten ja nuorten mahdollisuudesta osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissa? Olisi ensiarvoisen tärkeää, että kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi joku ihminen, kenelle kertoa tunteistaan, huolistaan, toiveistaan, unelmistaan.

Ensi viikolla vietetään kansainvälistä sadutuksen ja sadunkerronnan päivää; tämän vuoden teemana on “transformation” eli muutos tai muuttuminen. Muutos ja muuttuminen kietoutuvat sadutusmenetelmään: sen avulla on mahdollista saada tietoa kaikenikäisten ihmisten ajatuksista ja samalla muuttua ja muuttaa omia, ehkä syvälle juurtuneita käsityksiä toisista. Sadutuksessa molemmat osapuolet ovat osallisia ja oppivat toisesta jotain uutta. Itse lähden ensi viikolla Satusiltoja-hankkeen tiimoilta saduttamaan lapsia ja nuoria vastaanottokeskukseen, kirjastoon ja päiväkotiin – mahtavaa olla mukana! Luovaa sadutuksen ja sadunkerronnan päivää kaikille 20.3.2017!

Anna-Leena Lastikka

Kirjoittajasta: Olen vastikään ulkomailta Suomeen palannut paluumuuttaja, joka on kiinnostunut oppimaan eri kulttuureista, kielistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Kahden lapsen äitinä seuraan myös läheltä sitä, mitä lasten elämässä tapahtuu. Vuonna 2017 olen Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeen vetäjänä, minkä kautta toivon oppivani lisää kuuntelemisesta ja toisen kohtaamisesta. Lisäksi olen varhaiskasvatuksen asiantuntijana WellEdu Fennicassa, joka vie ulkomaille suomalaista laadukasta varhaiskasvatusta. Väitöskirjatutkimuksessani puolestaan tutkin sitä, miten maahanmuuttajaperheitä voitaisiin parhaiten tukea varhaiskasvatuksessa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kohtaaminen lastensuojelun toimistolla

IMG-20170302-WA0002Vierasbloggaajana Ilona Fagerström

Veljekset astuvat päättäväisin askelin sisään loskaisilla talvisaappaillaan.

Ainiin! Pitää hakea kännykkä, meiän pitää näyttää sulle kuvia.

Lapsi hakee puhelimensa isältään ja palaa luoksemme. Ekaluokkalainen etsii kännykästä oikean kuvan.

Kato tässä. Otin kuvan näistä oluttölkeistä.

Kun niitä kerää tarpeeksi voi kuulemma ostaa uuden älypuhelimen. Sohvan alta on löytynyt viinapullojakin.

 

Annan lapsille omat verkostokartat täytettäviksi.

Tärkeät ihmiset

Isä, kavereita

Tärkeät asiat, tapahtumat

Turvallisuus

Pelottavia asioita, tapahtumia

Koko päivä ilman ruokaa

Olivat kuulemma varastaneet jääkaapista ruokaa illalla, kun äiti nukkui koko päivän.

Epämiellyttäviä ihmisiä

Äiti. Ja joku koulusta.

Lapset näyttävät miten otsa kiristyy ja kulmakarvat lähestyy toisiaan. Äiti on juopuneena vihainen. Lapset myös näyttävät miten äiti joskus hoipertelee.

Toiveita

Että äiti kuolisi.

Hiljaisuus.

Lapsi sotkee tekstin ja kuulostaa samanaikaisesti vihaiselta ja katuvalta.

Tai että äiti ei enää jois.

 

Saako näitä asioita kertoa äidille?

Kysyn lapsilta lopuksi.

Saa ne. Äiti kyl varmaan ragee niin on parempi ettei nähdä sitä sit pariin päivään.

 

Lapset palaavat tapaamisen jälkeen iloisina takaisin isän luokse, josta jatkavat sählytreeneihin. Lapset pyysivät puhelinnumeroani, jotta voivat lähettää kuvia oluttölkeistä. Puhelimeeni saapuu seuraavana päivänä multimediaviesti. Avaan sen. Siinä on kuva lasten kaniinista.

 

Kirjoittajan tiedot:

Ilona Fagerström,

Sosiaalityöntekijä, VTM

ilona.fagerstrom@gmail.com

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158722

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Hyvinvointi, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Uutta vasua kohti yhdessä lasten kanssa

Uusi varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (vasu) julkaistiin syksyllä 2016. Valmistelusta oli tihkunut sen verran ennakkotietoa, että monet kunnat olivat aloittaneet paikallisen varhaiskasvatussuunnitelman työstämisen jo ennen sen virallista julkaisua. Hyvä näin, sillä syksyllä 2017 käyttöön otettavassa vasussa ei todellakaan saada tyytyä virkamiestyönä valmisteltuun paikalliseen vasuun, vaan jo valmistelutyöhön on otettava mukaan varhaiskasvatuksen henkilöstö, huoltajat ja lapset.

Useampi varhaiskasvatuksen ammattilainen on pohdiskellut eri yhteyksissä, miksi lapset pitäisi ottaa mukaan jo valmistelevaan työhön. Heidän ajatuksenaan on, että hyödynnetään lasten ideoita varhaiskasvatuksen arjessa. Aikuiset määrittelevät puitteet ja lasten ideat toteutetaan niissä rajoissa. Uusissa perusteissa halutaan kuitenkin kääntää asia toisin päin. Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostamaa kokonaisuutta, jossa painottuu erityisesti pedagogiikka. Varhaiskasvatussuunnitelman oppimiskäsitys perustuu vuorovaikutuksessa kasvamiseen, kehittymiseen ja oppimiseen sekä näkemykseen lapsesta aktiivisena toimijana. Oppimisen lähtökohtana on lapsen mielenkiinnon kohteet, aiemmat kokemukset ja osaaminen. Lapsen aktiivisuutta ei voida hyödyntää vain aikuisen määrittelemissä rajoissa, joten on tärkeää, että lapset ovat paikallisella tasolla luomassa sellaista toimintakulttuuria, jossa heidän on mielekästä toimia. Vasussa halutaan luottaa myös siihen tietoon ja kokemukseen, jota lapsella on. Ammattilaisten vastuulla on pedagogisten tavoitteiden sisällyttäminen toimintaan vuorovaikutuksessa lasten kanssa.

Olen itse seurannut muutaman kuukauden ajan erään eteläsuomalaisen kunnan paikallisen vasun valmistelutyötä. Lasten mukaan ottaminen paikallisen vasun valmisteluprosessiin on ilokseni ollut selkeä tavoite alusta alkaen. Sen lisäksi, että kunnan koko varhaiskasvatushenkilöstö osallistuu suunnittelu- ja koulutuspäivissä, tiimipalavereissa ja pedagogisissa tiimeissä paikallisen vasun valmisteluun ja tuovat esille lasten osallisuutta ja lasten näkökulmaa, kunnan vasua valmisteleva työryhmä haluaa kuunnella ja nähdä työnsä tueksi lasten ajatuksia. Koen, että lasten ajatusten huomioiminen on tärkeää juuri toimintakulttuuria määriteltäessä. Toimintakulttuuri edistää tai estää oppimista, kasvua ja kehitystä. Toimintakulttuuri voi tukahduttaa ja ahdistaa tai parhaimmillaan se mahdollistaa kasvattamaan voimakkaat siivet elämän eväiksi. Toimintakulttuuri siis pitää sisällään mm. varhaiskasvatuksessa vallalla olevat arvot ja asenteet, yhteistyömuodot, työtavat, normien ja tavoitteiden tulkinnan, johtamiskäytännöt sekä tavat organisoida, suunnitella, toteuttaa ja arvioida toimintaa.

Lapset osallistuvat paikallisen vasun valmisteluun kahden erilaisen tehtävän kautta. He kertovat tai kuvaavat valitsemillaan menetelmillä, millainen on unelmien päiväkoti. Toisena tehtävänä on pohtia, millainen on hyvä aikuinen päiväkodissa. Vastaukset ja lasten tuotokset tehtäviin kootaan yhteiselle alustalle, jonka jälkeen toimintakulttuurin määrittelyssä otetaan mukaan sekä henkilöstön että lasten esille tuomat asiat. Kevään aikana vanhemmat osallistuvat omien tehtäviensä kautta vasutyöhön ja alkusyksystä tämän tiedon pohjalta henkilöstö pääsee koulutuspäivissä pohtimaan, millaisin konkreettisin keinoin itse tulee toteuttamaan vasun edellyttämää ja yhdessä lasten kanssa laadittua toimintakulttuuria omassa työssään.

unelma

Tehtävä ei ole helppo. Asenteet lapsen ja aikuisen vuorovaikutukselle, ajankäytölle ja lapsuuden merkitykselle ovat henkilöstöllä hyvin erilaisia riippuen iästä, työurasta, koulutustaustasta ja omista kokemuksista. Asenteiden muuttuminen lähtee aina itsestä. Ulkopuolinen ei voi niitä muuttaa, joten nyt onkin se hetki, jolloin jokaisen varhaiskasvatuksen parissa työskentelevän on oivallettava itse, mitä osallisuus tarkoittaa ja miten sitä voi työssään edistää yhdessä lasten kanssa. Millaista toimintakulttuuria haluamme rakentaa ja ylläpitää?

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: | Kommentoi

Kohtaamisia

Vierasbloggaaja Anna-Leena Lastikka

Eräänä kylmänä marraskuisena päivänä viime vuonna huristin bussissa, Itä-Suomen yliopiston opettajaopiskelijoiden joukon jatkeena, saduttamaan vastaanottokeskuksessa asuvia lapsia. Sadutuksen toteutus oli osa ”Kotoutuminen taidolla ja taiteella” (KOTO)-hanketta, jossa mm. järjestetään taide- ja taitotyöpajoja vastaanottokeskuksissa asuville turvapaikanhakijoille. Tunnelma bussissa oli jännittynyt; itsekään en ollut aikaisemmin käynyt vastaanottokeskuksessa, joten se oli paikkana vieras. Ajattelin kuitenkin, että lapsia ei tarvitse jännittää, ja päällimmäinen ajatukseni oli, että minulla on halu kuulla lasten tarinoita sekä nähdä, miten sadutusmenetelmä toimii turvapaikanhakijoiden kanssa.

Lapsia oli jo käyty saduttamassa aikaisemmin, joten he tiesivät, mitä odottaa. Kun he näkivät, keitä oli tulossa, heidän silmänsä kirkastuivat ja he hymyilivät, monet myös tervehtivät iloisesti aivan kuin olisimme tunteneet aina. Aluksi pääsin osallistumaan sadutustilanteeseen, jossa alakouluikäinen lapsi kertoi yksityiskohtaisesti tarinaa porosta. Tämän jälkeen siirryin saduttamaan toista lasta, joka oli tullut muita myöhemmin tunnille. Hän oli selvästi surullinen ja ahdistuneen oloinen eikä halunnut kertoa tarinaa. Kysyin, haluaisiko hän piirtää, mihin hän nyökkäsi. Tämän jälkeen hän alkoi piirtää prinsessoja, monta eri prinsessaa. Lapsi oli enimmäkseen hiljaa, mutta tarkkaili minua koko ajan. Katsoin välillä lasta, välillä kysyin, haluaisiko hän kertoa kuvasta, mutta vastaus oli aina kielteinen.

Koko tunnin ajan lapsi piirsi ja minä istuin hänen vierellään – en muista, koska olisin viimeksi ollut niin läsnä ja hiljaa vuorovaikutustilanteessa. Tilanne oli taianomainen; siinä oli jotain, mitä on vaikea kuvailla. Jotain siinä kuitenkin tapahtui; se saattoi olla hyväksymistä tai luvanantamista piirtää, mitä hän halusi. Ehkä kyse oli toisen kohtaamisesta ja läsnäolosta juuri siinä hetkessä. Kun tunti päättyi, lapsi oli selvästi rentoutunut. Lähtiessäni ulos vastaanottokeskuksesta hän juoksi vielä vilkuttamaan ovelle ja hymyili minulle.

Tänä vuonna olen mukana vetämässä Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja – Storybridges-hanketta, joka on Koneen säätiön rahoittama kielten oppimisen hanke maahanmuuttajille ja valtaväestöön kuuluville lapsille ja nuorille. Keskeistä on yhdessä oppiminen, oleminen ja toimiminen sekä toisen uudenlainen kohtaaminen. Toivon tämän vuoden tuovan tullessaan paljon läsnäoloa ja uusia, voimaannuttavia kohtaamisia, joita me kaikki tarvitsemme.

”They may forget what you said, but they will never forget how you made them feel”

(Carl W. Buechner)

Anna-Leena Lastikka

Kirjoittajasta: Olen vastikään ulkomailta Suomeen palannut paluumuuttaja, joka on kiinnostunut oppimaan eri kulttuureista, kielistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Kahden lapsen äitinä seuraan myös läheltä sitä, mitä lasten elämässä tapahtuu. Vuonna 2017 olen Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeen vetäjänä, minkä kautta toivon oppivani lisää kuuntelemisesta ja toisen kohtaamisesta. Lisäksi olen varhaiskasvatuksen asiantuntijana WellEdu Fennicassa, joka vie ulkomaille suomalaista laadukasta varhaiskasvatusta. Väitöskirjatutkimuksessani puolestaan tutkin sitä, miten maahanmuuttajaperheitä voitaisiin parhaiten tukea varhaiskasvatuksessa.

 

Kategoria(t): Lasten näkemykset, Vuorovaikutus | Avainsanat: | Yksi kommentti

Mitä todella tapahtui?

Totuuden monet kasvot

Mieti, miten sinä tulkitsisit kameroiat-rivissa%cc%88_img_4541tilanteen, joita tulee esiin jatkuvasti lasten kanssa:

Olimme matkalla mökille. Autossa istui kolmevuotias Essi, hänen vuoden ikäinen pikkuveljensä Veeti, vaari ja minä. Pysähdyimme ostaaksemme muutaman puuttuvan ruokatarvikkeen marketista. Vaari pujotti Veetin ison ostoskärryn lapsi-istuimeen. Essi otti oman, lapsille tarkoitetun pikkukärryn. Seurasin Essiä ja poimimme mukaan jogurtin, jonka Essi halusi. Pois lähtiessämme, ovensuussa jätimme ostoskärryt paikoilleen. Silloin Veeti halusi ottaa pikkukärryt. Meitä odotettiin mökillä. Vaari sanoi, ettei enää mennä kauppaan. Mennään mökille. Veeti alkoi kovalla äänellä itkemään ja halusi kärryt. Vaari otti Veetin syliinsä ja lähdettiin autolle Veetin nyyhkiessä vielä autossakin.

Mitä tässä tapahtui? Mieti, miten sinä tulkitset tapahtuneen?

Entä kun kuulet tämän: Toista kuukautta myöhemmin kun tapsimme Veetin äidin, hän kertoi että yksivuotias Veeti selitti usein että hänellä on ”muuhe” (=murhe). Veeti kun ei saanut ottaa ostoskärryä.

Miten nyt analysoisit tapahtunutta?

Oliko tilanteessa kiire, eikä kerta kaikkiaan ehditty seurata Veetin hetken mielijohdetta? Halusiko Veeti matkia ja ottaa kärryt koska isosiskokin oli niitä käyttänyt? Edustiko kärryt ”isoutta”, statusta? Oliko itse kärryillä jokin erityinen merkitys?
Olisiko pitänyt antaa Veetin ajaa kärryllä ja näin antaa Veetin päättää? Vai olisiko pitänyt neuvotella yhdessä? Veeti oli kuitenkin vain vuoden ikäinen ja hänellä oli hyvin vähän suomen sanoja.
Vai onko niin, että lapselle täytyy tai ainakin on hyväksi että hän tottuu elämän pettymyksiin pienissä erissä, jotta niitä ei ota liian vakavasti? Menettääkö aikuinen auktoriteetin, jos antaa lapsen päättää? Voiko lapsen aina antaa määrätä?
Oliko ”muuheen” syy, ettei Veeti saanut tehdä mitä halusi, vai se että häntä ei otettu vakavasti, vai oliko Veeti väsynyt ja kiukkuinen?
Sanotaan, ettei pienet muista pitkään. Oliko tämä hetkessä syntynyt halu, kun yksivuotias Veeti palasi ”muuheeseensa” monta kertaa pitkin syksyä? Miten pitkä muisti voi yksivuotiaalla olla?
Yksivuotiaan kokemusmaailma on vielä niin pieni – mikä on hänelle iso tapahtuma, vai onko kaikki merkittävää? Ovatko lapsille asiat vielä niin uusia, että ne ovat erityisiä, merkittäviä, ihmeellisiä – toisella tavalla kuin aikuiselle?

Mistä tarkastelukulmasta lähdit liikkeelle kun mietit tapahtumaa: aikuisen, lapsen tai yhteisön, kulttuurisen, materiaalisen tai vuorovaikutuksellisen, vallan, toimijanäkökulman taikka jonkin muun? Näitä kysymyksiä pohtivat myös (lapsinäkökulmaiset) tutkijat. Se, mitä tilanteessa näkee on todellisuuden lisäksi myös kiinni siitä, mistä lähtökohdasta asiaa tarkastelee. Tutkijat puhuvat ontologiasta ja epistemologiasta, niistä taustasitoumuksista ja teorioista joihin analyysissa nojaudutaan. Yhtä totuutta ei löydy. Monissa tulkinnoissa on totuuden siemen. Mutta mikä on se oleellinen? Mitä tästä tulisi ymmärtää? Mikä merkitys on tällaisen pohtimisessa?

Elämä on niin monisyinen, ihminen ja yhteisöt niin monimutkaisia, ilmiöt kerrostuneita ja kietoutuneita. Kiinnostavaa!

Kerro, mitä tämä herättää sinussa.

 

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter:
https://twitter.com/KarlssonLiisa

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | 5 kommenttia

Nyt

rabbit-alice

Kun ajattelemme lapsuutta, se liittyy aina jotenkin aikaan. Lapsuuden ajalla on suunta kohti tulevaa aikaa. Tulevaisuudessa häämöttää sitten jokin valmiimpi ihminen, josta nyt on vasta nuppu näkyvillä. Vai?

Väitöstutkimuksessani alakoululaiset havainnoivat arkista elämää luokassaan sekä minua, opettajaansa, osana sitä. Heidän kirjoituksensa vahvistivat sen minkä aikuiset tutkijat ovat aiemmin monesti todenneet: aika on koulun kuningas. Jos koulu on kuin muurahaispesä, niin sen oppilasmuurahaiset ja opettajamuurahaiset rientävät kellontarkkoja polkujaan tuon pesän sisässä. Jokainen koulun toiminto – pukeminen, riisuminen, käveleminen, puhuminen, syöminen – on sijoitettu aika-tila-poluille. Kellonaika urittaa koulun käytännöt. Ja koululaisten toimet ovat oikein tai väärin juuri kellonaikaan suhteutettuna: kukin lapsi on juuri niin taitava koululainen kuin miltä hänen aika-tila-toimintansa näyttää. Taitava lapsi tietää missä ja milloin juostaan, hypätään, soitetaan, otetaan eväät esiin, ja milloin taas ei liikuta eikä hiiskahdetakaan.

Mitä aika on? Jos ei ihmistä olisi maan päällä, ei aikaakaan olisi. Siinä mielessä kaikki aika on sosiaalisesti tuotettua, konstruoitua. Muutoksia ja rytmejä kuitenkin löytyisi tältä taivaankappaleelta ilman ihmisiäkin. Kymmenen vuoden pitkittäistutkimuksessa lapsia tutkinut Harriet Bjerrum Nielsen ehdottaa, että aikaa tulisi ajatella sekä lineaarisena, nuolen kaltaisena, että spiraalimaisempana nyt-hetken tilana. Näin emme yksinkertaistaisi lapsuutta pelkästään kasvun ja kehityksen projektiksi.

Ope opettaa nyt puoliryhmälle nokka huilun soittoa nokka huilun soitto menee puoliryhmällä hyvin niin kuin toisella puoliryhmälläkin meni hyvin nokka huilun soitto Veikko ei soittanut aluksi nokka huilua mutta nyt soittaa ja nyt taas Erno ei soita nokka huilua mutta nytten soittaa Konstalla ja Valtolla on söpöt nappi silmät Elviira ei soita nokka huilua mutta nyt soitta Solja räplää omaa tukkaansa ja nyt lauletaan ja nyt soitetaan nokka huilua ja nyt lauletaiitä   ja taas soitetaan nokka huilua ja nyt noustaan seisomaan ja soitetaan nokka huilua samalla  ja nyt lauletaan ja taas soitetaan nokka huilua (. . .) Ville ei seiso kunnolla ja taas lauletaan ja nyt taas soitetaan nokka huilua ja nyt alkaa kiva tunti ja nyt syödään eväät ja nyt Senja komentaa sen paikalta Sebastiania pois mutta Sebastian ei suostu lähteä ja nyt Senja tuli kerjäämään Siirilta eväitä mutta ei saanut koska Titta ja Siiri olivat syöneet ne eväät ja nyt puhumme linnuista ja linnun äänestä

Yllä lainatusta lasten kirjoituksesta tuli tärkeä osa tutkimustani. Sen myötä aloin kiinnittää huomiota niihin monenlaisiin aikoihin, joita koulun tiukat aikajärjestykset sisältävät. Karen Barad, kvanttifyysikko ja sosiaalitieteilijä, väittää, että aikaa ei voi erottaa niistä suhteisista prosesseista, joissa kaikki kunkin tilanteen elementit vaikuttavat toisiinsa ja tuottavat toisensa erityisin tavoin. Aika tosiaan on monenlaista, aivan niin kuin arjen kokemukset toisinaan kiitävästä, toisinaan tappavan hitaasti matelevasta ajasta meille ovat aina kertoneetkin. Digitaalisissa tiloissa viimeistään joudumme kyseenalaistamaan kaikille samat ja yhteiset aika-tilat.  Aika tuotetaan muuttuvissa materiaalisissa kietoumissa. Jotkut suhteet vain vaikuttavat pysyviltä, koska mittakaava on niin valtava, kuten auringon ja sitä kiertävien planeettojen suhteet.

Baradin esittelemä kietouman ajatus auttoi minua kiinnittämään huomiota siihen, millä lapsille oli väliä. Kun vakaan, neutraalin ja kaikille saman ajan ajatus alkoi huojua, huomasin useita ainutkertaisia nyt-hetkiä. Nokkahuilua ja aikaa ei voinut erottaa toisistaan, vaan tuo aika jota oppilaat kuvasivat, oli erityistä nyt-aikaa, jonka tuottamiseen nokkahuilu osallistui. Samoin muun muassa musiikin luokka, nokkahuilu sekä opetussuunnitelma tuottivat erityisen opettajan ajan ja tuon jälkeenpäin ajateltuna koomisena hääräävän ja lapsia käskyttävän musaluokan open, joka oli aikalailla erilainen kuin mitä oli suunnitellutkaan.

Aikaa ei voi erottaa ihmisistä, esineistä ja ideoista. Sen sijaan että ajattelisimme lapsia matkalaisina ajassa, (olkoon kyseessä sitten lineaarisempi tai syklisempi aikakäsitys), voisimme ajatella heitä olemassa ajan kanssa tai kehkeytymässä siitä ajasta, joka heillä on käsillä. Nyt-hetki on niin tärkeä. Jos hylkäämme alituisen kiireen takia nyt-hetken, meillä ei ole mitään. Lasten kirjoitukset muistuttavat, että nyt on ainoa hetki mikä on.

Kirjallisuutta
Hohti, R. (2015). Now—and Now—and Now: Time, Space and the Material Entanglements of the Classroom. Children & Society.
Nielsen, H. (2015). The arrow of time in the space of the present: temporality as methodological and theoretical dimension in child research. Children and Society (ahead-of-print). Doi:10.1111/chso.12116.
Gordon, T. (1996). ’School is Like an Ant’s Nest’: Spatiality and embodiment in schools. Gender and education, 8(3), 301-310.
Barad, K. (2007). Meeting the universe halfway: Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. duke university Press.
Tolle, E. (2011). Läsnäolon voima. Alkuperäisteos: The Power of Now. A Guide to Spritual Enlightment.(The New World Library in California 1997) Suom. Rasku, H. Helsinki: Basam books.
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi