Tuntuuko arki joskus rutiinien täyttämältä, pieniksi paloiksi pilkotulta palapeliltä, jonka jokapäiväiseen kokoamiseen menee kasvattajien kaikki voimat? Eräässä päiväkodissa tuntui tällaiselta. Kasvattajat olivat myös erään projektin myötä havainneet, etteivät olleet tottuneet ottamaan huomioon lasten omia näkökulmia.
Tilanteeseen muutosta haluavat kasvattajat kutsuivat päiväkotiin tutkijan, jonka avulla ryhtyivät toimintatutkimuksen keinoin työstämään asiaa. He videoivat toimintaansa, järjestivät keskustelutapaamisia tutkijan kanssa, tekivät opintomatkoja, asettivat tavoitteita – ja alkoivat muuttaa toimintaansa. Alkoivat kuunnella lapsia. Tavoitteena läheisten ja luottamuksellisten välien kehittäminen aikuisten ja lasten välille ja tilan antaminen lasten ajatuksille.
Ja mitä siitä seurasikaan? Aamupiireistä tuli aikuiskeskeisten ja rutinoitujen tuokioiden sijaan sekä lasten että aikuisten odottamia kohtaamisen paikkoja, joissa lapsilla oli mahdollisuus kertoa heille itselleen tärkeistä asioista. Päivälepohetkistä tuli lapsille levottomien vahtimishetkien sijaan lähellä olemisen hetkiä, joissa lapsilla oli mahdollisuus tulla kuulluksi. Lapset alkoivat aikaisempaa aktiivisemmin tuoda esiin näkemyksiään. Aikuiset alkoivat kokea lapset tasavertaisiksi kanssaan. Lapset alkoivat kuunnella toisiaan.
Eikä siinä kaikki: työstä tuli kasvattajille helpompaa ja innostavampaa. Palavereissa ei enää tarvinnut keskustella toiminnan pyörittämisestä – voitiin keskustella lapsista yksilöinä ja ryhmänä. Opittiin myös aikuisten kesken jakamaan uudella tavalla kokemuksia, antamaan palautetta, kuuntelemaan ja arvostamaan aitoa läsnäoloa.
Ja vielä: Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten havaittiin olevan lapsia siinä missä muutkin. Huomattiin jokaisella olevan tietoa ja osaamista. Ei keskitytty enää puutteiden ja ongelmien etsimiseen vaan mahdollisuuksiin.
Ehkä siellä päiväkodissa nähtiin se, että kaikilla meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme. Ja että siksi me tarvitsemme toisiamme. Lapset tarvitsevat aikuisia, sehän tiedetään. Ja sekin sentään aika usein muistetaan, että lapset tarvitsevat toisiaan. Aikuistenkin joskus myönnetään tarvitsevan toisiaan. Mutta sitä harvoin huomataan, miten paljon me aikuiset tarvitsemme lapsia.
Johanna Olli TtM,tohtorikoulutettava Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com Twitter (suomeksi) Twitter (englanniksi) Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta Terveystieteilijöiden yhteisblogi
Lähde:
Niikko, Anneli & Korhonen, Merja. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.
(Luettavissa Elektra-tietokannasta esim. Nelli-portaalin kautta: http://www.doria.fi/handle/10024/104051)
Lapsinäkökulma 
Onko se noin helppoa loppujen lopuksi? Kertokaa, missä on vastaavanlaista toimintaa?
TykkääTykkää
Hienoa, jos jossain on koko työyhteisö suht samaan aikaan valmis suht samansuuntaisiin muutoksiin työssään. Yleensähän muutos aina aiheuttaa vastarintaa, ainakin joissakin yhteisön jäsenissä. Olisi tosiaan mahtavaa kuulla jostakin päiväkodista, jossa oikeasti lapsikeskeinen toimintatapa on koko päiväkodin toimintatavoissa sisäänkirjoitettuna. Omissa kokemuksissani on vain yksittäisiä opettajia/hoitajia, jotka enemmän tai vähemmän ’vastarannan kiiskinä’ toimivat omia arvojaan vastaavalla tavalla ja usein muun työyhteisönsä silmätikkuna ”no ku se nyt on tollanen” -tyyliin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Niin, olisi tosiaan hienoa kuulla käytännön työntekijöiden kokemuksia aiheesta! Laittakaahan kysymystä eteenpäin verkostoissanne, Facebookissa ja muualla, niin ehkä joku innostuu kertomaan kokemuksiaan.
Sen verran voisin tarkentaa omaa tekstiäni, että vaikka tiivistäessäni tutkimuksen bloggaukseksi sain muutoksen ehkä kuulostamaan helpolta, niin pitkä ja monipolvinen prosessihan se toki tuon kyseisen tutkimuksen päiväkodissakin oli.
TykkääLiked by 1 henkilö
Paluuviite: Vaikuttava tiede | Lapsinäkökulma
Paluuviite: Sulkemisajan jälkeinen museo-opas | Lapsinäkökulma
Paluuviite: Mihin minä kuulun? | Lapsinäkökulma