Jos tarinan kaava ei pädekään? Radikaali kertomisen vapaus.

Fiskars (kuvat: Sonja Halttunen)Fiskars joki

Viime lauantaina Fiskarsiin kokoontui joukko kasvattajia ja muita kerronnasta ja lapsista kiinnostuneita seminaariin ”Sadutus sukupolvien välistä yhteyttä rakentamassa”. Minun aiheenani oli kerronnan ja kuuntelemisen vapaa tila. Seminaarin aikana tuli mieleeni taas kerran, miten radikaali onkaan ajatus kertomisen vapaudesta, joka on muun muassa sadutusmenetelmän perusta. Myös omassa koululuokkaa koskevassa tutkimuksessani lapset kertovat ilman ennalta annettua aihetta, tutkimuskysymystä tai pituuteen tai muotoon kohdistuvia vaatimuksia.

Vaikka kuinka olemme ammattilaisia – tai ehkä juuri siksi – vapaa kerronnan tila haastaa aina vaan. Meidän opettajien on vaikea hyväksyä sitä että asioita tapahtuu ilman suunnittelua ja kontrollia. Tavoitteellisen toiminnan ja lineaarisen, pisteestä a pisteeseen b etenevän oppimisprosessin kaava on iskostunut syvälle. Mielessämme on oikeanlaisen tarinan kaava, joka toistuu esimerkiksi luovan kirjoittamisen harjoituksissa: alku, käännekohta, loppu, päähenkilö, sivuhenkilö ja niin edelleen.

Kun omassa tutkimuksessani lapset havainnoivat omaa luokkaansa (jossa itse toimin opettajana tuolloin), kirjoittivat vapaasti tarinoitaan ja juttujaan sekä ajatuksiaan kokonaisen koulupäivän ajan, tuloksena syntyi kirjo erilaisia näkökulmia koululuokkaan. Välillä yritin omilla apukysymyksilläni suunnata lasten havaintoja mielestäni kiinnostaviin tai olennaisiin asioihin. Tuloksena sain lapset kirjoittamaan huomattavasti niukempaa tekstiä, jossa pääpiirteissään yritettiin vastata opettajan kysymyksiin odotusten mukaisesti. Kun poistin kysymyslistani, sain useammin luettavakseni rikkaita huomioita, yllätyksiä, kokeiluja ja uusia keksintöjä.

Peruskoulussa opetussuunnitelmassa määritellyt tiedolliset ja taidolliset elementit tuodaan oppilaiden ulottuville. Ammattitaitoinen opettaja myös tietää keinoja oppimisen innon ja kiinnostuksen herättämiseen. Tutkimuksessani huomasin, että luokassa tapahtuu hyvin paljon muuta kuin mitä fiksussa päässäni olin etukäteen suunnitellut. Itse asiassa lasten kirjoitukset osoittivat, että oppimistavoitteet näyttäytyivät usein vain hentoina säikeinä tuon kaiken muun kudoksessa. Perimmältään meidän on nostettava kädet ylös sen suhteen mitä lapsi koululuokassa valitsee huomionsa kohteeksi. Hyväkään tavoite tai tuntisuunnitelma ei takaa sitä että opetettava asia menee perille. Ja se, mitä lapsi huomioi, on usein jotakin muuta kuin tuo opetuksen tavoite. Opettajankoulutuksessa ei olla viime aikoihin asti oltu juurikaan kiinnostuneita siitä, miten luokkahuoneen päähenkilö, lapsi, opetustilannetta havainnoi.

Opettaja tai lastentarhanopettaja voi käyttää valtaansa siten, että luopuu osasta omaa valtaansa. Luokkaan voidaan luoda vapaampia tiloja, joissa arvioiva katse ja aikuisen parhaaksi katsomat tavoitteet eivät aina ohjaa toimintaa. Sadutus ja luokkapäiväkirjat ovat esimerkkejä tällaisista tiloista, mutta vapaan kerronnan periaate voi olla läsnä monenlaisissa tilanteissa ja sisällöissä. Näissä tiloissa kuulostellaan mitä kenelläkin on mielessä ilman etukäteen tapahtuvaa arvottamista. Niissä kelpaa myös hiljaisuus. ”Se, mitä pitäisi tehdä” lakkaa olemasta johtoajatus. Ja koska hiljaisuus, hauskuus tai lasten itse tärkeinä pitämät asiat kelpaavat lähtökohdiksi, ollaan luottamuksen tilassa, jossa sitten alkaakin tapahtua. Mukaan kuvaan tulee oppiminen, mutta toista kautta.

Tarinan kaava tuottaa kaavamaista elämää. Entä jos kaava ei pädekään? Jos loppu onkin uuden alku, tai kaikki alkaa keskeltä? Tai jos sivuhenkilö onkin päähenkilö? Uskallammeko luottaa lapsen omaan tarinaan ja sellaiseen oppimiseen, joka vain tapahtuu?

Mainokset

Tietoja riikkahohti

Tutkin lapsuutta ja kasvatusta tällä hetkellä vierailevana tutkijana Manchester Metropolitan Universityssa. Väitöstutkimuksessani "Classroom matters - research with children as entanglement" kehitin lapsinäkökulmaista tutkimusta ja paneuduin lasten elämään koululuokassa heidän itsensä kirjoittaman aineiston pohjalta. Tämänhetkisiin tutkimusaiheisiini kuuluvat lapsi-eläinsuhteet sekä lapsuudentutkimuksen postkvalitatiivinen metodologia.
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Jos tarinan kaava ei pädekään? Radikaali kertomisen vapaus.

  1. Nimetön sanoo:

    Riikka on niin oikeassa. Kun eilen illalla ensi kertaa kokeilimme sadutusta ilman huoltajaa tulleille turvapaikanhakijanuorille tarkoitetussa ryhmäkodissa, herätti vapaan kerronnan tila hämmennystä työntekijöiden keskuudessa. Pelättiin tarinoinnin vapauden voivan olla lapsille jopa vaaraksi. Onneksi nuoret eivät moisista pohdinnoista välittäneet, vaan heittäytyivät mielikuvituksen varaan ja kertoivat tarinoita tai ilmoittivat tekevänsä sen ensi viikolla.

    Kovasti oli meille eilen apua Lapset kertovat ja toimivat -sivustolta löytyvistä erikielisistä sadutusohjeista. Käyttöä oli englannin, arabian, darin, kurdin, somalian, venäjän ja turkinkielisille ohjeille.

    Liked by 1 henkilö

    • riikkahohti sanoo:

      Tosi mielenkiintoista että tarinoinnin vapaus tuntuu jopa vaaralliselta. Kulttuureissa on tässä suhteessa paljonkin eroja, jotka liittyvät niissä oleviin auktoriteettirakenteisiin. Kun sadutin Keniassa, minulle tuotiin hyvänä tarinan kertojana tunnettu lapsi kertomaan kulttuurista tunnettua tarinaa. Aikuiset ja lapset olivat kerääntyneet ympärille ihastelemaan kuinka hyvin lapsi kertoi kaikille tutun tarinan. Siinä oli kyse kulttuuriperinnöstä ja hyvästä esityksestä, mikä sinänsä oli myös unohtumaton hetki.

      Tykkää

  2. liisakarlsson sanoo:

    Tarvitaan todella suvantohetkiä luokkahuoneoppimiseenkin. Se avaa ovet uudelle. Eikä se tarkoita sitä, etteikö tavoitteellista oppimista tarvittaisi. Molempia tarvitaan.

    Liked by 2 people

    • johannaolli sanoo:

      Luulen, että aikuiset usein pelkäävät siirtymistä roolista toiseen (neuvojasta kuuntelijaksi, ohjaajasta ohjattavaksi). On helpompi pysyä yhdessä tutussa ja turvallisessa roolissa sen sijaan, että uskaltautuisi heittäytymään rooliin, jossa ei olekaan se määräävä osapuoli – eli ei voi tietää eikä hallita sitä, mitä tulee tapahtumaan. Se varmaan pelottaa monia samoin kuin se, etteivät tiedä, miten paluu aikuisen normaaleihin rooleihin onnistuu. Kokemukseni mukaan kuitenkin se on yllättävän helppoa. Voin olla hurja leijona, joka villisti juoksee lasten määräämällä tavalla – ja sitten vain sanon, että nyt vielä yksi kierros ja sitten on ruoka-aika. No, eihän se tietenkään aina näin helposti mene. Mutta väittäisin silti, että jos lapset kokevat vahvasti kuulluksi tulemisen tunnetta leikissa ja tarinoinnissa, on heidän myös helpompi kuunnella aikuista silloin, kun sen aika on.

      Liked by 1 henkilö

  3. liisakarlsson sanoo:

    Ja nimetön, onpa mukavaa, että nuoret uskaltautuvat. Hyvä kun sadutustehtävänantoja eri kielillä tarvitaan. Nyt on juuri ilmestynyt Sinun, minun, meidän mango , kv-sadutuksesta suomeksi. Hyvää kansainvälistä rauhanpäivää!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s