SIETÄMÄTTÖMÄT TUNTEET – ESITYS VÄKIVALLASTA LAPSILLE

Esittelen tässä blogi-kirjoituksessa lyhyesti lapsille suunnatun väkivaltaa käsittelevän taidepedagogisen projektin.

Projekti oli osana Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun teatteriopettajan maisteriohjelman opintoja, mutta se oli avoin myös muille opiskelijoille. Kurssin ensimmäisessä osassa pohdittiin lapsia yleisönä sekä devising- menetelmän käyttämistä lasten teatterissa ja vierailtiin sidosryhmissä, lähinnä päiväkodeissa ja kouluissa. Toisessa osassa lähdettiin luomaan esitystä kahdessa pienryhmässä.

Omassa ryhmässäni väkivalta nousi aiheeksi, koska se tuntui nousevan keskeiseksi havainnoksi sidosryhmävierailujen aikana. Esimerkiksi päiväkodeissa lapset saattoivat fantasioida aikuisten myrkyttämisestä ja kouluissa toisen kimppuun käyminen näytti olevan tauotonta. Kiinnostus siihen miten väkivalta näyttäytyy lasten maailmassa, herätti voimakkaan tarpeen syventyä asiaan tarkemmin.

Devising menetelmänä kannustaa tutkimaan ja kokeilemaan. Menetelmässä voi määritellä lähtökohdat, mutta prosessia pyritään pitämään mahdollisimman avoimena ja muutokselle alttiina sillä tavoin kuin työryhmä keskenään sopii. Usein devising esityksissä nousee monta ääntä esille ja kollaasimaisuus näkyy myös esitettävässä versiossa. Näkemäni perusteella lapsille suunnatuissa teatteriesityksissä tuntuu olevan tyypillistä noudattaa perinteisen teatterin kaavoja. Devisingin vaikutus näkyy esityksemme rakenteessa, joka pohjautuu kysymiseen, pohtimiseen ja toisinaan vastaamiseenkin. Myös kollaasimaisuus näkyy esityksessä eikä näytelmässä ole yhtä päähenkilöä, jonka kohtaloa seurattaisiin. (Linkki, jossa lisää pohdintaa devising-menetelmästä esim. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/93957/gradu01412.pdf?sequence=1.)

Prosessin myötä luimme aiheeseen liittyvää kirjallisuutta kuten Brechtin Äiti Peloton, Lauermanin Pahuuden anatomia, Haydenin Hiljaisuuden lapset, Orwellin Eläinten vallankumous, Shriverin Poikani Kevin, Kristofin Iso vihko, TTK:n Lasten valta, Goldingin Kärpästen herra ja Beahin Leikin loppu (lapsisotilaan tarina). Näiden teosten vaikutus jäi sekä alitajunnan tasolle, että vaikuttivat suoraan esitykseen. Esimerkiksi Haydenin kirjassa esiintynyt lentolisko oli mukana koko prosessin ja päätyi sovellettuna lopulliseenkin versioon. Lentolisko oli traumatisoituneen lapsen mielikuvitusolento, jonka avulla hän ilmaisi kiellettyjä tunteita. Myös lapsisotilaat saivat oman pienen kohtauksensa.

Rajataksemme kohderyhmää valitsimme ala-asteen tutkimusmaastoksemme ja jalkauduimme takaisin yhteistyökouluumme. Pidimme hyvin yksinkertaisen työpajan, jossa keräsimme lasten kysymyksiä ja vastauksia väkivallasta. Menimme kouluun asenteella, että lapset ovat asiantuntijoitamme. Kysyimme heiltä myös minkälaisen esityksen he haluaisivat nähdä väkivallasta. Tyypillisessä vastauksessa haluttiin esityksessä nähdä murha, tappo, pommitus tai jokin muu konkreettinen väkivaltainen teko. Kiinnostus aiheeseen oli valtava ja halu esitellä omaa tietämystä esimerkiksi taistelulajeista, tietokonepeleistä ja terroristiryhmistä nousi keskiöön. Sodan ja väkivallan tekojen fantasiointi nousi iholle. Opettajat olivat poikkeuksetta sitä mieltä, että aihe on ehdottoman ajankohtainen ja tarpeellinen käsitellä. Yhteistyöluokkamme tulivat myös katsomaan esitystämme. Lapsiyleisöstä saattoi havaita, että moni asia oli liiankin tuttu, kuten humalaiset ja aikuisten alkoholin käyttö. Loppukeskustelussa moni halusi kertoa omista kokemuksistaan. Aiheen käsittely on jatkunut luokissa opettajan johdolla. Eräs luokka esimerkiksi piirsi omat ”kiukkuliskot” ja ”turva-ajatuksen”, johon voi tarvittaessa turvautua.

Prosessi oli väistämättä raskas aihevalinnan myötä ja se ajoi meitä pohtimaan vastapainoa, vastalääkettä ja keveyttä. Meitä rupesi puhuttelemaan lista (kehitysvammaisten) oikeuksista, jotka tuntuivat loksahtavan esityksen väleihin. Oikeuksien ääneen sanominen tuntui myös itselle terapeuttiselta ja hoitavalta. Törmäsimme hyvin pian siihen, että kun pitää kovasti kiinni omista oikeuksistaan, saattaa samalla talloa jonkun toisen oikeuksia. Emme kuitenkaan lähteneet esityksen puitteissa käsittelemään pidemmälle tätä oikeuksien monimutkaisuutta.

Saamamme palautteen mukaan esitys oli tarpeellinen, rohkea, terapeuttinen ja rehellinen, mutta ei liian pelottava. Esityksessä oli ”fantasiahahmoja” ja tarinallisuutta, johon lapsikatsojan on nähdäkseni helppo tarttua, mutta tietty vakavuus säilytettiin aiheen käsittelyssä. Esitys ei pyrkinyt tarjoamaan vastauksia, vaan pyrki näyttämään sen, että vastauksia ei välttämättä ole, mutta niitä voi miettiä. Väkivalta ei saisi olla aihe, josta ei saa puhua. Ehkäpä juuri puhumattomuus tekee siitä kiehtovan. Tuomalla väkivallan keskusteltavaksi, esitys puolusti vahvasti väkivallattomuutta ja tarjosi eräänä vastauksena sylin ja turvan sekä oikeuden kokea kaikenlaisia tunteita. Eräs työryhmän tausta-ajatuksista liittyi nimenomaan siihen, että väkivallan syynä on kyvyttömyys käsitellä tunteita, kuten työn nimestäkin käy esille.

Erika Aalto on nukketeatteritaiteilija, joka tekee tällä hetkellä maisteriopintoja Teatterikorkeakoulussa

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s