Lattiahavaintoja

VIERASBLOGGAAJANA Tuula Stenius

Miten pääsee katsomaan asioita lapsen näkökulmasta? Tässä kaksi minua oivalluttanutta menetelmää:

Videoin itseäni pari päivää normaalissa arjessa lasten kanssa. Kuinka paljon lapsen puheelle on tilaa? Tuleeko lapsi kuulluksi? Itse yllätyin. Luulin kuuntelevani lapsia paljon enemmän ja olinkin aina-niin-kekseliäs-touhottava lastentarhanopettaja.

Toiseksi, katselin lapsen maailmaa lattialta. Veinpä kerran 3-vuotiaan kummipoikani tutustumisviikolla päiväkotiin. Ystävälliset tädit ottivat vastaan, kun menimme vähän ennen ruokailua paikalle. Istuin lattialla näköyhteydessä Markkuun. Ruokailussa oli seuraavat säännöt: paikalta ei saa nousta kuin omalla vuorolla. Paikalla ei saa jutella kuin tiettynä sovittuna aikana. Ruoka haetaan tietyssä pöytäjärjestyksessä. Ruokaa otetaan ensin vähän ja pyydetään kättä nostamalla lisää. Ruokaa ei saa syödä heti, kun on tullut pöytään. Kun koko pöytäryhmä on paikalla, saa alkaa syödä. Juoma pyydetään tietyllä käsimerkillä. Leipä voidellaan itse, mutta nopeasti. Kaikkea pitää maistaa. Kun on mielestään syönyt tarpeeksi, astiat viedään kärryyn, jossa tavaroilla on tietty järjestys. Tähteet kaadetaan ämpäriin. Jälkiruokaa odotetaan paikallaan, kun aikuinen antaa luvan mennä hakemaan. Kun on valmis, pitää mennä sanomaan se aikuiselle ja aikuinen antaa luvan mennä eteiseen seuraavaan tapahtumaan.

Lähetin epävarman ja pelokkaan näköiselle pojalle kannustavia ilmeitä lattialta. Aikuiset eivät ohjastaneet sen kummemmin. Jos joku teki väärin, aikuinen tuli korjaamaan tilanteen. Markku ei aina osannut toimia oikein ja silloin minä viestitin: ei haittaa, kaikki hyvin.

Siirryin lasten mukana eteiseen, johon riisuttiin vaatteet. Musta ovi, joka hönki kylmiä ilmavirtauksia ja jonka takana olevasta huoneesta kuului vaimea musiikki, olisi seuraava paikka mihin pitäisi mennä. Kannustin taas: ”Käyt vaan vähän aikaa lepäämässä.” Näin, kuinka Markku kamppaili itkua vastaan. Tiesin, että huonetta tuuletettiin, pimennettiin ja tehtiin unettavaksi. Siellä tulisi joku aikuinen lukemaan monotonisella äänellä satua, niin että meinaisi itsekin nukahtaa. Pian Markku oli pikkuhousuisillaan kalseassa eteisessä ja musta ovi imaisi hänet sisäänsä.

”Hän nukahti”, tuli aikuinen sanomaan tyytyväisyys kasvoillaan. Istuin lattialla ja odotin. Katselin lepäämästä päässeiden leikkiä. Sitä säesti aina silloin tällöin hiljaisuutta suhahtaen komentava aikuinen. Aikanaan sitten lepohuoneen ovi avautui ja sieltä tuli Markkukin. Unenpöpperöisenä, pelokkaana. Puettiin päälle ja lähdettiin kotiin. Kotona Markku oli hiljainen eikä kertonut mitään päiväkodista. Hän sopeutui.

Nyt 12-vuotias Markku kertoi, että hänestä oli pelottavaa mennä lepohuoneeseen eikä häntä koskaan nukuttanut eikä hän tykännyt ruokailusta. Kivaa päiväkodissa oli leikkiä kaverin kanssa. Silloiset havaintoni olivat olleet oikeita.

Löysinkö jotakin lattialta katsellen? Kyllä. Vaikka tämä olikin vain yksi kokemus, olen vuosien varrella päiväkodeissa opiskelijoita ohjaten kohdannut samoja asioita. Keventäisin laitosmaisuutta päiväkodissa. Antaisin lapsille enemmän tilaa suunnitella ja tehdä itse. Rentouttaisin ja porrastaisin ruokailua. En vastusta neuropsykologian faktojen valossa lepotaukoa lapsen pitkässä päivässä. Olen kuitenkin nähnyt paljon sellaisia päiväkotiryhmiä, joissa lasten ei ole tarvinnut kokea lepohetkeä epämukavana. Satsaisin lapsen päiväkotiin tutustumiseen yhden ihmisen. En aina luottaisi siihen, että lapsi ei valita. Lasta voi havainnoida ja nähdä, milloin ilon pilke on silmäkulmassa ja milloin ei.

Tuula Stenius

Kasvatusaineiden opettaja

Järvenpää