Voiko lapselle antaa viidakkoveitsen?

Katsoin vastikään elokuvan nimeltä Babies. Elokuvassa seurataan neljän vauvan ensimmäistä elinvuotta neljässä erilaisessa kulttuurisessa ympäristössä: Namibiassa, Mongoliassa, Japanissa sekä Yhdysvalloissa. Joka puolella ensimmäisen vuoden kehitys kuvataan tietyssä määrin samanlaisena – joka puolella nostetaan päätä, ryömitään ja möngitään, istutaan, kontataan, noustaan seisomaan ja päästellään aina välillä ääniä. Samalla tapahtuu kuitenkin myös paljon muuta, sillä lapset käyvät lajityypilliset kehitysvaiheensa läpi aktiivisesti osana ympäristöään. Toiset lapset elävät ensimmäistä vuottaan tiheään rakennetuissa kaupungeissa, toiset maaseudulla, ja he ovat eri tavoin tavaroiden ja yhteisönsä käytänteiden ympäröimiä. Toisaalla vauvat saavat aika vapaasti viettää aikaa ulkona toisten lasten ja karjan seassa, kun taas toisaalla lapsuuden tila näyttää enemmän ohjatun jumppatoiminnan, lapsia varten rakennettujen kiipeilytelineiden sekä kodin leikkinurkkauksen rajaamalta. Toisaalla lapset pestään suihkulla, toisaalla äidinmaidolla tai nuollen. Toisaalla lapsuuden materiaalinen ympäristö koostuu pitkälti perustarvikkeista, jotka toimittavat myös leikkikalujen virkaa, ja toisaalla korostuu erityisesti lapsille suunniteltujen tavaroiden paljous. Samalla jokainen elokuvaan valittu lapsi itkee, nauraa ja ihmettelee.

Elokuva toi mieleeni merkittävän kohtaamisen 2000-luvun puolen välin tienoilta jonka koin Barbara Rogoffin kirjan The Cultural Nature of Human Development (2003) kanssa. Muistan pysähtyneeni kuvan äärelle, jossa 11 kuukautinen vauva leikkaa hedelmää käyttäen itsensä kokoista viidakkoveistä apunaan – kuva, joka meillä herättäisi huolen lapsen turvallisuudesta, mutta kulttuurisessa kontekstissaan on merkki yhteisön arvostamiin tapoihin osallistumisesta. Rogoffin yksi pääargumenteista onkin, että ihmisen kehitystä ei voida ymmärtää irrallaan kulttuurisista (ajallisesti rakentuneista) käytänteistä ja olosuhteista, jotka toisaalta myös muuttuvat ja muotoutuvat ajassa.

Vastikään Boliviassa lapsityön ikärajaa laskettiin 14 vuodesta 10 vuoteen. Uutinen sai länsimaalaiset lapsijärjestöt puistelemaan päätään. Bolivialaiset lapsijärjestöt sekä lasten itsensä ylläpitämät järjestöt kuitenkin painottivat lasten työnteon kulttuurihistoriallisia juuria, osallistumista perheen toimeentuloon sekä huomion kiinnittämistä reiluihin työoloihin ja -sopimuksiin lapsityön suoran tuomitsemisen sijaan (ks. Maailman kuvalehti 1/2015). Vastaus kysymykseen, missä vaiheessa lapsi on kykenevä työn kautta osallistumaan yhteiskunnan toimintaan, onkin monimutkainen ja hankala, kuten ovat monet lapsuuden rajaamiseen liittyvät kysymykset. Samalla ne usein pakenevat tiukkaa rajausta. Miettiessäni työn ja lapsuuden suhdetta Suomessa, muistan kollegoitteni kanssa käydyn keskustelun videoblogeista, joissa lapset testaavat ja arvioivat yritysten heille lähettämiä vaatteita: eikö tämä ole mainostustyötä? Mikä mahdollistaa lasten osallistumisen markkinatalouden häilyvillä reunamilla, muttei sen näkyvämmissä osissa nykyisessä Suomessa? Jätän tämän kysymyksen muhimaan jatkokehittelyä varten.

Kulttuuriset käytännöt ovat siis liikkeessä vaikka tätä liikettä on toisinaan vaikeaa huomata. Välillä liike on niin suuri, että sitä ei voi olla huomaamatta. Erityisen selvästi muistan tämän tulleen näkyviin Kambodžan korruptionvastaisten toimien yhteydessä. Viime vuonna Guardian (2014) raportoi näistä toimista 12. luokan loppukokeissa (joiden avulla haetaan myös yliopistoon), joiden läpäisemistä ja arvosanaa ovat perinteisesti määrittäneet lahjukset ja lunttilaput (joita myös vanhemmat ovat heitelleet luokkahuoneen ikkunoista kiviin sidottuina). Nyt aseistetut sotilaspoliisit sekä korruptionvastaiset toimijat valvoivat koetilaisuutta tiukasti. Läpäisyprosentti tippuikin aiemman vuoden 87:stä 26 prosenttiin. Eräs opettaja arvioi näiden kovien otteiden kohdistuvan väärään paikkaan: esimerkiksi hänelle ja hänen perheelleen lahjukset ovat taanneet toimeentulon, opettajien palkkojen ollessa hyvin niukat. Kambodža sijoittui korruptiota mittaavassa maailmanlaajuisessa testissä sijalle 166/170, joten koulu ei liene ainoa paikka, joka on vastaavien toimeentuloa takaavien käytänteiden läpäisemä. Joka tapauksessa, kirjoitin tästä uutisesta päästäkseni seuraavaan 18-vuotiaan kokeisiin osallistuneen opiskelijan kommenttiin: “I’m angry at the reforms. It was too fast and we could not focus on studying.” Joten: kulttuuristen käytänteiden tavoitteellinen muuttaminen näyttäisi vaativan aseellista koevalvontaa laajempaa ponnistelua ja rakenteellisia muutoksia niin koulujärjestelmässä kuin sen ulkopuolellakin. Pitääkin muuten tutkia, millä muilla tavoin korruptiota on Kambodžassa alettu kitkeä. Lähtemättä syvemmälle näihin ajatuksiin, palaan vielä Babies-elokuvaan, joka muuten on visuaalisesti kaunis ja hauska. Itse asiassa monet elokuvan hauskat kohtaukset ovat samalla kohtauksia, joiden kautta meidän on mahdollista tarkastella omia kulttuurisia oletuksiamme. Jäänkin loppupäiväksi miettimään, mikä tuttina käytettävässä lihanpalasessa oikeastaan hymyilytti?

Lähteet ja linkit:

Guardian (2014). http://www.theguardian.com/global-development/2014/sep/02/cambodia-corruption-crackdown-exam-cheats

Maailman kuvalehti 1/2015. Työtä leikin sijaan, s. 15-17.

Rogoff, Barbara (2003). The Cultural Nature of Human Development. Oxford University Press.

Linkki Babies-elokuvan kotisivuille: http://www.fcusfeatures.com/babies

Mainokset
Kategoria(t): Lapsuus, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s