Aikuisena ei enää huvita?

Nuorena lastentarhanopettajana olin näyttelijä-organisaattori, lasten maailman keskushenkilö. Taskusta löytyi aina jokin pieni idea tai kekseliäs oivallus siirtymätilanteiden hallitsemiseksi. Hallitsin tilanteita ja hauskutin lapsia. Monta hyvääkin asiaa siinä oli, kun vuosien mittaan siinä kehittyi.

Olin jo aika lailla ammattilainen, kun oivalsin, että itseni hiljentämällä ja tilan antamalla lapselle voin olla vielä ammattimaisempi. Koehenkilöinä toimivat ystäväni kolme lasta, jotka olivat noin kerran kuussa luonani yökylässä ihan pienestä pitäen.

Eräänä päivänä lopetin organisoimisen ja leikkimisen etukäteen suunnittelun. Otin heidät vain vastaan ja odotin heidän itse keksivän, mitä tehdään. Yleensä aluksi oli harhailevaa toimintaa, mutta annoin olla. Kun ensimmäinen vihje jostain tekemisestä tuli, annoin sille tilaa. Näin syntyi vuosia kestänyt kyläilyperiaate, jossa lapset keksivät aina omat tekemisensä. Suurin hitti oli huivilaatikkoni. Varsinkin alle kouluikäisinä he leikkivät melkein aina pelkästään huiveilla. He pukeutuivat, sitoivat, pyörittelivät ja rakentelivat huiveista mitä milloinkin. Olin mukana heidän jutuissaan, jos he halusivat. Ja usein halusivatkin.

Kirjoittelin heidän jutusteluitaan. Lapset tietävät valtavasti asioita, he ymmärtävät paljon ja osaavat ihmetellä asioita, joita pitääkin ihmetellä. Lasten jutut ovat mainioita muistoja valokuvien rinnalla.

Keskustelua päiväkodissa olemisesta:
Liia 5v: Se kaveri siellä päiväkodissa sanoi: ”Voi, en minä haluakaan leikkiä”. Ja se leikki kuitenkin. Oli ihanaa! Sen mun kaverin kanssa oli hassua ja kivaa. Mua vähän jännitti.
Minä: Kyllä muakin jännittää, jos menen vaikka uuteen työpaikkaan.
Liia: Niin, mut kun yhden ihmisen kanssa on kauan niin se alkaa tuntua paljon ja sen kanssa on aina vain kivempaa.

Make 3v: Päiväkodissa piti kerätä lelut.
Kiia 6v ja Liia 5v: Oli kiva leikkiä. Meilläkin pitää lelut kerätä.
Minä: Selvisikö teille, miks ne lelut kerätään heti.
Liia: Että olis mukavampi tulla takasin huoneeseen kun on siistiä.
Kiia: Tai oikeastaan sen takia, että tavarat sitten löytyy.
Minä: Voi olla molemmatkin syyt.
Kiia: Musta tuntuu, että tuolla enemmän ollaan sitä, että tavarat löytyy.

Liia 5v: Ne menee aina jonoon, kun jotain tapahtuu. Mä en edes kuullut sitä uloslähtöä enkä osannut mennä jonoon.

Välipalalla, ruokapöydässä:
Kiia 6v: Miksei ruokapöydässä sais hömpöttää, kun ollaan Utulla…
Minä (Utu): Ei saa, kun ei muutenkaan saa.
Kiia: Koska sais?
Minä: No sitten kun ootte aikuisia.
Kiia: Mutta sitten ei enää huvita!
Niinpä sitten hömpöttelemme ja pelleilemme hetken. Nautin siitä itsekin…

Eri tilanteissa sanottua:
Liia 5v: Onko yö oikeesti pitempi ku päivä?
Kiia 6v: Ei.
Liia: Miten niin?
Kiia: Niin sit ei ehdi mitään päivällä.

Rakennan legoista jonkunlaisen hyppytornin.
Make 3v: Se on hyppäämö!

Liia 5v: Kun ei voi ajatella nukkuvana! Paha uni on säpäleinä, mutta hyvä uni ei ole.

Kiia valittaa kävelytiellä, ettei jaksa kävellä. Matka pysähtyy siihen toteamukseen usein.
Liia 5v: jos ei jaksa kävellä, voihan silti kävellä väsyneenä.

Liia 5v: Jos sataa, se on kurjaa vaan, jos on odottanut aurinkoa.

Liia 5v: Mitä on laiskuus?
Kiia 6v: No sitä ettei halua tai jaksa.

Minä: Älä muuta sano ja sano muuta tarkoittaa samaa asiaa.
Liia 5v: tarkoittaako se, ettei saa enää puhua?

Kiia 6v: Lapset voi joskus kyllä tietää enemmän kuin aikuiset.
Minä: Niin, mistä esimerkiksi?
Kiia 6v: No, vaikka lapsia koskevista asioista.

Tuula Stenius
LTO, kasvatusaineiden opettaja