Apina vai apinanpoikanen – vuorovaikutuksesta ja käsikirjoituksista

Tuure Tammi

Miehellä on kimaltava paita – vihreäkö se on? – valojen osuessa siihen. Hän istuu ja hänen edessään on mustaa. Hänen takanaan on keisari valokeilassa, toisella puolen vesiputous ja toisella… en muista mitä… ainakin kaukosäädin soittimeen, josta hän aina välillä painaa päälle musiikkia. Iso kivi lentää avaruudesta hänen eteensä ja halkeaa. ”Kivi halkeaa”, hän sanoo, ”ja mitä kiven sisältä paljastuukaan?” ”Muna”, joku lapsista vastaa. Pari ensimmäistä lattiariviä on lapsille (noin 2-7 vuotiaita). Me istumme takariveissä penkeillä. ”Muna”, mies varmistaa, ”ja muna halkeaa. Mitä munan sisältä paljastuu?” ”Apinanpoikanen!”, joku lapsista huudahtaa. ”Apina”, mies vastaa.

Tiedämme, että aikuisen ja lapsen kielellinen vuorovaikutus erityisesti kasvatustilanteessa noudattaa usein samankaltaista kaavaa: aikuinen kysyy, lapsi vastaa, aikuinen arvioi ja korjaa. Näin on esimerkiksi silloin, kun opetettava asia on aikuisen tiedossa ja aikuinen (hän, joka tietää) haluaa testata lapsen ymmärrystä ja tietoja, tai ylipäänsä kerrata asioita, jotka lapsen pitäisi jo osata. Näytelmässä käsikirjoitus on näyttelijän tiedossa. En tarkoita, että se välttämättä olisi sanatarkka – on erilaisia käsikirjoituksia, kuten on erilaisia kirjatyyppejäkin, kaikkea hierarkisten puukirjojen ja keskustattomien rihmastokirjojen väliltä, kuten Deleuze & Guattari ovat esittäneet. Esimerkissäni, jonka poimin viime viikonloppuisesta nukketeatteriesityksestä, kiven ja munan välillä on eroa siinä, että jälkimmäisessä yleisön tieto näyttäisi olevan osittain epäsopiva näyttelijän tiedon kanssa. Näyttelijä korjaa saamansa vastauksen käsikirjoitukseen sopivaksi. Ei apinanpoikanen, vaan apina.

Sillä välin kun mietin tätä, ehtii ilmeisestikin tapahtua monenlaista. Ainakin apina lähtee pois lavalta ja keisarinukke esittäytyy. Kun apina tulee takaisin lavalle, sillä on moniväriset vaatteet ja naamio. Näyttelijä kertoo, ettei apina olekaan enää poikanen, vaan on kasvanut nuoreksi apinaksi.

Nyt hän näyttääkin hyväksyvän aiemmin ehdotetun pienen variaation, tuoden sen sanallisesti esiin ja ottaen sen mukaan ajan kulkua kuvaavaan kohtaukseen. Vuorovaikutusta voi tarkastella yhdessä pienessä hetkessä, tai laajemmassa ajallisessa yhteydessä. Lapsen ehdotus ei tule aikuisen taholta hyväksytyksi heti, vaan myöhemmin, tilanteen kehittyessä. Vaikka muutos ei ole suuri, eikä vaikuta tarinan kannalta merkittävältä, on sen kautta mahdollista miettiä sitä tilaa joka jää sanallisten vuorovaikutustilanteiden väleihin. Sitä tilaa, jonka aikana lapsen ehdotus ehtii asettua näyttelijän käsikirjoitukseen. Tai ei. Pikemminkin sitä tilaa, jossa käsikirjoituksesta tulee jaettua ja erityistä ja jossa käsikirjoituksen on mahdollista elää tilanteisesti. Ja toisaalta myös sitä tilaa, jossa vaikkapa esiintyvän taiteilijan käsikirjoituksen marginaaliin voi tulla merkintä apinanpoikasesta. Tilaa, jossa vuorovaikutus muokkaa Käsikirjoitusta, haastaen ajatusta sen omistajuudesta – näyttelijät puhuvat usein siitä, miten eri yleisöjen mukanaan tuoma tunnelma vaikuttaa näytelmän kulkuun. Tiukoistakin käsikirjoituksista voidaan erottaa vuotoja. Vuodoista voi kasautua muotoja, jotka voivat vuotaa jälleen. Olemme aina jossain määrin auki maailman tapahtumiselle: Eikö tämä ole ihmeellistä! Loppuesityksen harhailen näissä avarissa tiloissa, joten ei siitä sen enempää.

Ajattelua inspiroineita lähteitä muun muassa:

Deleuze, G. & Guattari, F. (1987). A Thousand Plateaus. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Gutierrez, K., Rymes, B., & Larson, J. (1995). Script, counterscript, and underlife in the classroom: James Brown versus Brown v. Board of Education. Harvard educational review, 65(3), 445-472.

Thornberg, R. (2010). School democratic meetings: Pupil control discourse in disguise. Teaching and Teacher Education, 26(4), 924-932.

Mainokset
Kategoria(t): Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Apina vai apinanpoikanen – vuorovaikutuksesta ja käsikirjoituksista

  1. johannaolli sanoo:

    ”Lapsen ehdotus ei tule aikuisen taholta hyväksytyksi heti, vaan myöhemmin, tilanteen kehittyessä.” Tärkeä huomio. Aikuinenkin voi muuttaa toimintaansa lapsinäkökulman huomioiden – vaikka pienellä viiveellä, jos ei heti tajua. Tärkeä huomio myös tutkijalle: kokonaisuuden analysointi antaa hyvin erilaisen kuvan kuin pilkottujen palojen tuijottaminen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s