Diginatiiveista: korvalappustereoista Pinkku Pinskuun


Mitä tulee mieleen sanasta some? Entäpä digitalisaatio? Älypuhelin? Suppeasti ajateltuna vaikkapa Facebook, tekstiviestit, nettipankki ja Google. Kun kyselimme samaa 12-vuotiailta koululaisilta, yllätti diginatiivien maailman laajuus positiivisesti. Kuvassa on siitä yksi siivu, jonka lapset nimesivät Ruutumaailmaksi:

ruutumaailma

YouTuben ja somen osuudet näkyvät kaaviossa merkittävinä. Omassa lapsuudessa ja nuoruudessani, kultaisella 80-luvulla, kovia nimiä olivat esimerkiksi Nykänen, Virén, Räty ja Kekkonen. Ruutumaailmassa näkyivät mm. Schwarzenegger, Stallone ja Ritari Ässä. Mikroaaltouuni ja korvalappustereot olivat päivän sana. Nyt lasten puheessa voi idolina hehkua Pinkku Pinsku, ja tulevaisuuden haaveena mainitaan ammattibloggaaja, -pelaaja tai -tubettaja.

youtube
Facebookin käyttäjien keski-ikä nousee koko ajan; nuoria kiinnostavat enemmänkin Snapchat tai Instagram. Läksyt kerrotaan Whatsappissa ja kotitehtävät saatetaan jakaa opelle OneDriven kautta.

some


Yhteiskuntamme moninaistuu. 
Pienen tuumailun jälkeen jäinkin pohtimaan oman ajatteluni kapeutta, toimintakulttuurin rajoittuneisuutta ja alati syvenevää kuilua sukupolvien välillä: lapset ja nuoret sosiaalistuvat erilaiseen maailmaan, kuin itse yli 30 vuotta sitten.

Jotta voisimme kattavasti ymmärtää ja tukea nuoria, tulee meidän ensin ymmärtää heidän toimintansa ulottuvuudet, käytetyn kielen nyanssit ja kulttuurinen konteksti. Kyseisen, monitahoisen maailman kiinteitä osia ovat mm. Pinskun kaltaiset ilmiöt, Slenderman, scammiriidat, nettikiusaaminen, peliriippuvuudet ja digitalisoituva sosiaalisuus…

Digitalisaatio onkin luonut uuden pääoman, joka ei edellytä fyysistä omistamista. Esimerkkeinä mainittakoon Alibaba ja Uber. Lapsilla ja nuorilla digitalisaatio tarkoittaa ainakin älypuhelimella tai -kellolla tavoitettavia sosiaalisia ulottuvuuksia, kuten somea ja youtubea. Tässä muutoksessa koulu ei tunnu pysyvän perässä. No juu, monisteet ja kalvot ovat vaihtuneet älytauluun ja pädeihin, mutta onko toimintakulttuuri vielä muuttunut? Ymmärrämmekö me lastenkulttuurin monitahoisuutta, vai jatkammeko pilkkusääntöjen drillausta uusin välinein? Milloin tapahtuu koulujen digiloikka? Sitä odotellessa.

 

Timo Hirvonen
erityisopettaja

Lisätietoa:

Diginatiiveista, Kirsti Lonka
Pinkku Pinsku
Tubecon

Mainokset

Tietoja Timo Hirvonen

- KM, erityisopettaja - tohtorikoulutettava (sadutus sosioemotionaalisesti oireilevien lasten osa-aikaisena erityisopetuksena: lasten toiminnallisia tiloja) - osa-aikainen lastenkirjailija
Kategoria(t): Ammattikäytännöt, historia, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Diginatiiveista: korvalappustereoista Pinkku Pinskuun

  1. Mirja Tapola sanoo:

    Täytyy myöntää, että vaikka suhtaudun someen välineenä mielestäni hyvin, sen sisältö aiheuttaa itsessäni monenlaisia ajatuksia, ennakkoluuloja ja tunteita.

    Mulle on sellainen lasten älämölö-maailma ollut aina vieras. Siis että vaan mölistään. Mun on vaikea sietää sellaista esimerkiksi omassa kodissa. Huomaan suhtautuvani samalla tavalla esimerkiksi whatsapp -viestittelyyn silloin kun se on saman tyyppistä. Omilla alakoululaisilla ei ole whatsapp -tilejä ennen kuin niitä oikeasti tarvitsee johonkin, esim. harrastusryhmän tiedonvälittämiseen, eli käytännössä ei ennen kuudetta luokkaa ole ilmennyt tarvetta. Kuuntelin juuri kolmasluokkalaisia kuskatessani kuinka kaveri luki vuorokauden aikana futisjoukkueen ryhmässä saamiaan viestejä, joita oli parisataa. Teksti- ja ääniviestejä. Ymmärrän, että se on kommunikaatiota, yhteyden pitämistä. Mutta sen sisältö oli niin puutaheinää. 1. Istun nyt bussipysäkillä. 2. kohta bussi tulee. 3. ääh. 4. nyt se tulee. 5. moikka, mä meen nyt, 6. nyt mä oon bussissa. 7. ääniviesti ölinää jne. Ilman, että kukaan ehtii noihin kommunikoida.

    Näitä tilanteita on ollut nyt useampia, että olen kuunnellut näitä viestejä ääneen luettavan. Varmaan siinä on joku kulttuurijuttu, jota en ymmärrä, ja jota paitsi omat lapseni jäävät, kun eivät tollasessa ryhmässä ole mukana. Mutta itselle tulee kyllä enemmänkin mieleen, että eivätkö nämä lapset tule tarpeeksi kuulluiksi kotona?

    Instagram on toinen juttu. Sehän on loistava areena, jos esimerkiksi harrastaa valokuvausta tai vaikka piirtämistä, saada katsojia ja palautetta. Mutta sitten ne omakuvat. Kuinka moni tyttö esimerkiksi tulee laittaneeksi sinne kaverien ”painostuksesta” kuvia, joiden laittamista katuvat? Kuinka monella lapsella tai nuorella se muokkaa mielikuvaa siitä millainen pitäisi olla? Kapeuttaako se sitä ”saan olla tällainen” joukkoa?

    Ja niin edelleen…

    Tykkää

  2. Timo Hirvonen sanoo:

    Väline ei koskaan korvaakaan sisältöä; kyse on nimen omaan siitä, mitä digiloikan edellyttämillä välineillä tehdään. Muutos edellyttää paradigmaattisen tason kehittymistä suhteessa tietoon ja todellisuuteen.

    Toisaalta, jos joku pitää kovin tärkeänä tiedottaa bussiretkestään, sallittakoon sekin 😉 josko jännitys piti jakaa jonkun kanssa – vaikka sitten virtuaalisesti?

    Tykkää

  3. Paluuviite: Yhdistelmänä olemisen eettisiä kysymyksiä | Lapsinäkökulma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s