He eivät ole sinun lapsiasi, he ovat yhdistelmiä (niin kuin sinäkin)

poika ja känny

Digimuutos on nopeasti kiihtyvää. Ei ole kauaa siitä kun yritimme hyvinä vanhempina toteuttaa nettirajoja ja rakkautta ja soveltaa samoja sääntöjä kaikille perheen lapsille. Nuorimmaisen tuskaisiin pyyntöihin saada mobiilinetti kännykkään vastasimme, että saat saman ikäisenä kuin isot sisaruksetkin, 15-vuotiaana. Siihen asti otetaan netti saatavilla olevista verkoista, lainataan vaikka kaverilta. Mutta sitten esikoinen puuttui asiaan. Niin ei kuulemma nykyään vaan voi ajatella. Että ilman nettiä on toinen ihan out. Että se ei oikeen ees eläkään.

Samoihin aikoihin kun nuorin lapseni sai vihdoin digiloikata vertaistensa seuraan kiinnostuin digitaalisuudesta lapsuudentutkijana. Itse asiassa tajusin, että jos lapsinäkökulmaisena tutkijana haluan seurata lasten elämää – heille tärkeitä asioita – minun on seurattava heitä heidän kumppaniensa, älylaitteiden kanssa.

Siinä tapahtuu monenlaista iloista, fantastista, outoa – sekä pinnallista että syvällistä, kun älylaite liittyy jatkuvaksi seuralaiseksi. Aikuisena tutkijana seurailen lapsia laitteidensa kanssa kuin muinainen etnografi tuntematonta alkuasukasheimoa. Onpas outoja tapoja. Ja ihme kieltä. Tuon heimon jäsenet eivät siis ole enää pelkkiä lapsia vaan he ovat yhdistelmiä, lapsi-älylaite-yhdistelmiä. Hybridejä, kyborgeja.

Tuossa se nyt istuu sohvan nurkassa. Mutta missä se oikeasti liikkuukaan (kännykkä kädessä ja peukalot lakkaamattomassa liikkeessä), mitä ja keitä tapaa, mietin. Meillä ei juuri näy kavereita. Mutta kahden tunnin harkkojen aikana tuli neljäsataa viestiä. Viestitteleminen on helppoa matalan kynnyksen hommaa, kuvilla, sanoilla, emojeilla, pisteillä, pilkuilla. Jos englannin kirja on jäänyt sanakokeiden alla kotiin, kaveri lähettää kuvan kirjan sivuista. Joskus yhtäkkiä sovitaan että lähdetään äkkiä jonnekin. Ja joskus tulee paineita koska viestien lähettäjä näkee kun olet nähnyt viestin: viesteihin vastaamattomuus on viesti. Englanti on lapsi-älypuhelin-yhdistelmän toinen äidinkieli, ellei ensimmäinen (aamurutiineihin kuuluu brittiläisen urheilutapahtumia kommentoivan pilaohjelman katsominen). Lapsi on koulun pihalla kavereiden kanssa, mutta samaan aikaan myös muissa paikoissa ja muiden kanssa – virtuaalisesti. Kavereita on sekä somessa että ihan tuossa, kesänaapurit eivät unohdukaan, ja jotkut tekevät toisella puolella maapalloa asuvien kanssa urotekoja nettipeleissä.

Snapchat on kuulemma toisaalta rento sovellus, toisaalta ei. Mutta kun se on ladattu kännykkään, niin asioita elämässä muuttuu: uusia reittejä, uusia yleisöjä, uusia tapoja elää ja kertoa siitä elämästä. Jotkut ilmiöt on yhtäkkiä valtavan intensiivisiä. Rubikinkuutiovillitys (kaikki siihen liittyvät yhteisöt, videot, historia ja strategiat) – mutta kuutio ratkaistiin youtuben avulla päivässä, niin että meni jo. Sanonnat, hokemat (Charlie! That really hurt! siis mitä? miksi?). Kännykkä säestää kaikkea: ilmiökeskeinen tiedonhaku käynnistyy aterioilla, junamatkoilla, elokuvaa katsellessa (Titanicin tekniset yksityiskohdat ja merkittävimmät historialliset merionnettomuudet). Esikoinen räppää viikottain periscopessa ja tuntemattomat tulevat moikkamaan että hei mä olin tiistaina mukana, hyvää settii. Mutta kukaan ei oo niin feimi kuin nuorimman lapsen ikäinen naapurin Pinja, jonka videoblogeja on youtubessa katsottu yli 17 miljoonaa kertaa.

Lapsi-älylaite-yhdistelmän elämä on erilaista kuin lapsen: sillä on täysin erilaisia sisäänpääsyjä, liikkuvuuksia, toiveita, haluja, kykyjä, rajoitteita, voimavaroja ja haavoittuvuuksia. Lapsi-älylaite-yhdistelmä oppii, muodostaa ihmissuhteita ja omaksuu ideoita eri logiikalla kuin pelkkä lapsi. Kaikki yllä mainitut asiat koskevat totta kai myös meitä isoja ihmisiä.

Lapsuudentutkija Alan Proutilta on peräisin tämä yhdistelmäajatus. Hänen mukaansa tärkeä haasteemme on irtautua yksilö- ja ihmiskeskeisyydestä (valokeilassa aina kehittyvä lapsi jonka käyttämät välineet ovat kiinnostavia etupäässä siinä mielessä miten ne tukevat oppimista tai kehitystä) ja tarkastella sen sijaan sitä, miten erilaiset monimuotoiset yhdistelmät (itsessään monimuotoisista elementeistä rakentuvat) tuottavat erilaisia versioita lapsista ja aikuisista.

Jos se on totta että OAJ ja OPH tällä hetkellä yrittävät muotoilla jotakin valtakunnallista ohjeistusta kännyköiden käytöstä koulussa, niin toivon, että keskusteluissa ei ole vain ne vanhat tutut ääripäät: digihypetys versus aikarajoitukset ja lapset leikkimään vanhoja kunnon leikkejä. Lapsi-älylaite-hybridejä täytyy lähestyä avoimin mielin. Ja myöntää myös oma kyborgiutensa, vaikka vähän kömpelömpi sellainen.

Riikka Hohti
Tohtorikoulutettava, luokanopettaja
Helsingin yliopisto

Mainokset

Tietoja riikkahohti

Tutkin lapsuutta ja opetan Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Väitöstutkimuksessani "Classroom matters - research with children as entanglement" kehitin lapsinäkökulmaista tutkimusta ja paneuduin lasten elämään koululuokassa heidän itsensä kirjoittaman aineiston pohjalta. Tämänhetkisiin tutkimusaiheisiini kuuluvat lapset ja digitaalisuus, lapsi-eläinsuhteet sekä lapsuudentutkimuksen postkvalitatiivinen metodologia.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

6 vastausta artikkeliin: He eivät ole sinun lapsiasi, he ovat yhdistelmiä (niin kuin sinäkin)

  1. Päivi Kuokkanen sanoo:

    Onpa hieno kannanotto, Riitta. Kännykkänsä avulla yksinäinen lapsi koulun pihassa kuuluu ehkä edes johonkin virtuaaliseen, ja saa näpytellä jotakin sensijaan että vain seisoo hylättynä. Toisaalta kännykkäpakopaikkaa parempi vaihtoehto olisi perinteinen pihaleikki, josta jopa yhdistelmälapsi voisi pitää, jos aikuinen (välkkävalvoja) tai vanhempi oppilas (lue:lasten maailmassa ehkä nuorempaa arvostetumpi) leikin aloittaa. Kännykätkin saavat aikaan yhteisiä ja yhdistäviä leikkejä” ja pelejä:virtuaalisia, kun kännykkää tutkitaan päät yhdessä. Lapsen näkökulma näissä asioissa on todellakin tutkimisen arvoinen asia.

    Pihaleikkien, lasten oma-aloitteisten tai johdettujen, ei tarvitse olla kilpailija kännyköiden käytölle. Molempia mahtuisi koulun välituntien maailmaan, sillä välitunteja on useita päivässä. On-off-mustavalkosäännöt eivät yleensä toimi. Selkeät säännöt, joihin lapset sitoutuvat, voivat toimiakin.

    Liked by 1 henkilö

  2. riikkahohti sanoo:

    Hei Päivi, juuri koulun pihalle varmaan sijoittuukin suuri osa näistä virtuaalisen ja todellisen tilan kietoumista. Ihan samalla tavalla olen itsekin havainnoinut kännykkää pelastajana hankalissa tilanteissa. Muistaakseni tästäkin on jotain tutkimusta, että tässäkin mielessä puhelin on enemmän kuin vain puhelin.

    Tykkää

  3. Paluuviite: Yhdistelmänä olemisen eettisiä kysymyksiä | Lapsinäkökulma

  4. Paluuviite: Vaikuttava tiede | Lapsinäkökulma

  5. Paluuviite: Tylsistyttäisiinkö? | Lapsinäkökulma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s