Olen seuraavaa väitöskirja-artikkeliani varten käynyt läpi paljon aikuisten ja lasten yhteiseen leikkiin liittyviä tutkimuksia. On ollut todella vaikeaa löytää sellaisia, joissa leikkiä ei käsiteltäisi aikuisnäkökulmasta välineenä, jonka avulla aikuinen opettaa, kasvattaa tai kuntouttaa lasta tai mittaa lapsen taitoja.
Mitä tapahtuisikaan, jos edes joskus ajateltaisiin, että tämän lapsen leikki tässä hetkessä on juuri sellaista, kuin sen tälle lapselle kuuluukin olla? Että se on juuri tämän lapsen tapa olla ja kommunikoida? Ja että siihen leikkiin lapsen ehdoilla liittymällä aikuinenkin voi saada arvokasta ymmärrystä lapsen näkökulmasta?
Ei se ymmärrys aina ole sanoiksi puettavissa, se voi olla yhdessä kokemista, aistimista ja tuntemista. Kuten Artemis Kelosaari on osuvasti kirjoittanut: ”—monikin asia käy järkeen jollain syvemmällä tasolla kuin sillä, minkä voi muotoilla ymmärrettäviksi lauseiksi.” (Turun ylioppilaslehti 4/2015, s.28).
Tutkijan epäkiitollisena tehtävänä on kuitenkin yrittää muotoilla lauseita siitäkin, mikä olisi paremmin ymmärrettävissä kokemalla. Yhden mielenkiintoisimmista lapsinäkökulmaisista tutkimuksista on tehnyt Susan L. Spitzer, joka tutki pienten puhumattomien autisminkirjon lasten toimintaa toimintaterapiatieteen näkökulmasta. Spitzer onnistui perusteellisen havainnointitutkimuksensa avulla näkemään aikuisen näkökulmasta vääränlaisen tai järjettömältä näyttävän toiminnan läpi toiminnan merkityksellisyyteen lapsen näkökulmasta.
Mitä sinä ajattelisit, jos näkisit lapsen istuvan kotinsa keittiön kynnyksellä ja hakkaavan nukkea lattiaan? Ei saa, tuo on väärä tapa käyttää nukkea, nukke menee rikki? Näinhän me aikuiset helposti ajattelemme. Mutta Spitzerin tehtävänä ei ollut ohjata lelun oikeaa käyttöä (aikuisnäkökulmasta) vaan ymmärtää lapsen näkökulmaa sen käyttöön. Kun hän ei voinut sitä puhumattomalta lapselta kysyä, hän istui lapsen viereen lattialle ja yritti ymmärtää toiminnan kautta. Hän otti toisen nuken ja alkoi paukuttaa sitä lattiaan. Mutta lapsi otti nuken häneltä. Koska hän paukutti sitä väärällä tavalla. Aikuiselta kesti kuukausia oppia se rento ranneliike, jolla saatiin aikaan oikeanlainen pehmeä napsahdus lattiaan. Toiminnan kautta löytyi yhteys – ja sitten voitiinkin tehdä yhdessä musiikkia!
Kannattaa siis edes toisinaan karistaa kasvattamisen ja opettamisen ajatukset päästään ja ryhtyä itse oppijaksi lapsen kanssa. Siitä voi avautua aivan uusia näkökulmia asioihin, joista on itse osannut ajatella vain yhdellä tavalla.
Lähde:
Spitzer, Susan L. 2003. With and Without Words: Exploring Occupation in Relation to Young Children with Autism. Journal of Occupational Science 10 (2), 67–79.
