Avoin talo

16.4.16 Aprilfest Kööpenhamina

Olemme lastenteatterifestivaaleilla. Avajaispuheessa festivaalien johtaja painottaa, kuinka tärkeää on tuottaa taidetta lapsille ja nuorille, edistää taiteen tulemista arkipäiväiseksi. Mahtavaa!

Parin päivän päästä menen puolitoistavuotiaan lapseni kanssa teatteriesitykseen, joka ikäsuositukseltaan sopii meille. Esityksen nimi oli mukavasti ”avoin talo.” Lavalla on talo, jossa on lokeroita. Näyttelijä on pyöreä täti, jolla on värikäs hame, jossa on taskuja. Hupsuttelua. Lapseni ei tahdo pysyä paikallaan. Täti tuo tutin. Yritän kieltäytyä, mutta annan sitten lapseni tutkiskella sitä. Ei, hän haluaa liikkua. Ei saa liikkua. Pitää olla paikallaan, katsoa ja nauttia ja äännellä oikeissa kohdissa. Käsikirjoitus on valmiina eikä se salli häirintää, jota lapseni aiheuttaa tietämättään. Jossain vaiheessa näyttelijä tulee sanomaan meille, että ehkei lapseni halua olla näytelmässä, ehkä meidän pitäisi poistua. Poistumme. En ala esittämään vastalauseita.

Sillä vastalauseet, joita olisin esittänyt eivät liity niinkään siihen, että meidät pyydettiin poistumaan tai siihen, halusiko lapseni olla siellä vai ei. Enkä halunnut riskeerata kritiikkini kohdistumista näyttelijään, kun harmituksessani kyse oli kuitenkin siitä, mihin näyttelijä oli kytkeytynyt.

Tilanne herätti siis pedagogista vastustusta. Mihin ikäsuositus perustui? Ehkä aihepiirin soveltuvuutteen – olihan kyse hassuttelusta jonkinlaisen klovnerian ja nukketeatterin keinoin. Mutta samalla tuotettiin tahallisesti tai tahattomasti jo sitä teatteria, jonka kaikki liiankin hyvin tunnemme: istu hiljaa, katso ja nauti taiteesta. Tämäkö juuri pitää välittää eteenpäin jo varhain? Voisiko puolitoistavuotiaiden teatteritaide sallia enemmän liikettä ja epäjärjestystä? Entä jos pienten lasten kehot eivät olisikaan sosiaalistamisen kohteita, vaan käsikirjoituksessa olisi tilaa tilanteiselle muokkaantumiselle? Poikkeamaa liikekielessä ei kehystettäisi häiriöksi, vaan se tuottaisi esitystä! Eikö tietämättömyys teatterin jäykistä normeista juuri tee pienistä lapsista mitä varteenotettavimpia kanssataiteilijoita?

Kerroin tietenkin tapahtumasta mukanani matkanneille tuttaville. He onneksi kertoivat vauvoille kohdistuneista esityksistä, joissa ”esitys” koostui pääosin siitä, että vauvat tutustuivat materiaaleihin, muotoihin, liikkeisiin, ääniin – yhdessä kulkemisista. Toisaalta he myös kertoivat huomanneensa, että lapsia hyssytellään esityksissä yleensä paljon. Ikään kuin tärkein pedagoginen ulottuvuus teatteritaiteessa tosiaankin olisi oman kehon kontrolloiminen, jottei vaan pilaa taiteilijan esitystä. Avoimessa talossa me häiritsimme näyttelijöiden työtä. Siitä olen samaa mieltä, ja siksi oli hyvä, että poistuimme. Mutta jos käsikirjoitus, tila, positiot, materiaalit olisivat järjestyneet toisin, olisi tosiaankin voinut olla kyse avoimesta talosta.

Tuure Tammi
Tohtorikoulutettava
P.S. Osallistuin teatterifestivaaliin ensisijaisesti lastenhoitajana.

Mainokset
Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Kuuntelu, Lapsuus, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s