Totuuden monet kasvot
Mieti, miten sinä tulkitsisit 
tilanteen, joita tulee esiin jatkuvasti lasten kanssa:
Olimme matkalla mökille. Autossa istui kolmevuotias Essi, hänen vuoden ikäinen pikkuveljensä Veeti, vaari ja minä. Pysähdyimme ostaaksemme muutaman puuttuvan ruokatarvikkeen marketista. Vaari pujotti Veetin ison ostoskärryn lapsi-istuimeen. Essi otti oman, lapsille tarkoitetun pikkukärryn. Seurasin Essiä ja poimimme mukaan jogurtin, jonka Essi halusi. Pois lähtiessämme, ovensuussa jätimme ostoskärryt paikoilleen. Silloin Veeti halusi ottaa pikkukärryt. Meitä odotettiin mökillä. Vaari sanoi, ettei enää mennä kauppaan. Mennään mökille. Veeti alkoi kovalla äänellä itkemään ja halusi kärryt. Vaari otti Veetin syliinsä ja lähdettiin autolle Veetin nyyhkiessä vielä autossakin.
Mitä tässä tapahtui? Mieti, miten sinä tulkitset tapahtuneen?
Entä kun kuulet tämän: Toista kuukautta myöhemmin kun tapsimme Veetin äidin, hän kertoi että yksivuotias Veeti selitti usein että hänellä on ”muuhe” (=murhe). Veeti kun ei saanut ottaa ostoskärryä.
Miten nyt analysoisit tapahtunutta?
Oliko tilanteessa kiire, eikä kerta kaikkiaan ehditty seurata Veetin hetken mielijohdetta? Halusiko Veeti matkia ja ottaa kärryt koska isosiskokin oli niitä käyttänyt? Edustiko kärryt ”isoutta”, statusta? Oliko itse kärryillä jokin erityinen merkitys?
Olisiko pitänyt antaa Veetin ajaa kärryllä ja näin antaa Veetin päättää? Vai olisiko pitänyt neuvotella yhdessä? Veeti oli kuitenkin vain vuoden ikäinen ja hänellä oli hyvin vähän suomen sanoja.
Vai onko niin, että lapselle täytyy tai ainakin on hyväksi että hän tottuu elämän pettymyksiin pienissä erissä, jotta niitä ei ota liian vakavasti? Menettääkö aikuinen auktoriteetin, jos antaa lapsen päättää? Voiko lapsen aina antaa määrätä?
Oliko ”muuheen” syy, ettei Veeti saanut tehdä mitä halusi, vai se että häntä ei otettu vakavasti, vai oliko Veeti väsynyt ja kiukkuinen?
Sanotaan, ettei pienet muista pitkään. Oliko tämä hetkessä syntynyt halu, kun yksivuotias Veeti palasi ”muuheeseensa” monta kertaa pitkin syksyä? Miten pitkä muisti voi yksivuotiaalla olla?
Yksivuotiaan kokemusmaailma on vielä niin pieni – mikä on hänelle iso tapahtuma, vai onko kaikki merkittävää? Ovatko lapsille asiat vielä niin uusia, että ne ovat erityisiä, merkittäviä, ihmeellisiä – toisella tavalla kuin aikuiselle?
Mistä tarkastelukulmasta lähdit liikkeelle kun mietit tapahtumaa: aikuisen, lapsen tai yhteisön, kulttuurisen, materiaalisen tai vuorovaikutuksellisen, vallan, toimijanäkökulman taikka jonkin muun? Näitä kysymyksiä pohtivat myös (lapsinäkökulmaiset) tutkijat. Se, mitä tilanteessa näkee on todellisuuden lisäksi myös kiinni siitä, mistä lähtökohdasta asiaa tarkastelee. Tutkijat puhuvat ontologiasta ja epistemologiasta, niistä taustasitoumuksista ja teorioista joihin analyysissa nojaudutaan. Yhtä totuutta ei löydy. Monissa tulkinnoissa on totuuden siemen. Mutta mikä on se oleellinen? Mitä tästä tulisi ymmärtää? Mikä merkitys on tällaisen pohtimisessa?
Elämä on niin monisyinen, ihminen ja yhteisöt niin monimutkaisia, ilmiöt kerrostuneita ja kietoutuneita. Kiinnostavaa!
Kerro, mitä tämä herättää sinussa.
Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto
- Puheenjohtaja, Lapset kertovat ja toimivat tutkija- ja kehittäjäverkosto: www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat
- Hallituksen jäsen, Lapsuudentutkimuksen seura: http://www.lapsuudentutkimus.fi/
- Hallituksen jäsen, Pohjoismainen lastenkulttuurintutkimuksen verkosto, Nordic Child Culture Research-BIN-Norden: http://bin-norden.org/english/
- ”We are Europe” EU-hanke: http://www.we-are-europe.net/
- “KOTOutuminen taidolla ja taiteella” tutkimus- ja kehittämishanke, Kulttuurirahasto
Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter: https://twitter.com/KarlssonLiisa
Lapsinäkökulma 
Mielestäni tämä tarina muistuttaa hyvin siitä, että me emme koskaan voi tietää, mikä toiselle ihmiselle on merkityksellistä ja millä tavalla – ellemme kysy tai muuten selvitä asiaa. Aikuisten ja lasten välillä näyttää tapahtuvan valitettavan usein sitä, ettei aikuiselle tule edes mieleen, että lapselle voisi olla iso merkitys jollain, mikä aikuisen mielestä on aivan pikkuseikka. Se on erityisen kurja ja mahdollisesti paljon huonoja seurauksia aiheuttava juttu niiden lasten kohdalla, joilla ei ole sanoja tuodakseen esiin asian tärkeyttä itselle (esimerkiksi pienet tai vammaiset lapset, joiden osalta olen kirjoittanut aiheesta omassa blogissani: http://lastentahden.blogspot.fi/2016/11/puhumattoman-lapsen-osallisuus.html).
Lapset ovat myös lähtökohtaisesti sellaisessa asemassa, että heillä on vähemmän valtaa asioihinsa kuin aikuisilla – tieteellisessä kielessä tästä puhutaan rakenteellisena haavoittuvuutena. Tämän vuoksi aikuisten olisi mielestäni erityisen tärkeää opetella kuuntelemaan lapsia (mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aina pitäisi tehdä niin, kuin lapset haluavat). Lapsella on siihen sitä paitsi oikeus jopa Suomen perustuslain mukaan: heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.
TykkääTykkää
Totta. Emme pääse toisen pään sisään, emme toisen aikuisen emmekä lapsen. Tarvitaan sekä herkkyyden ja monikanavaisen kuuntelun treenaamista että niiden välineiden kehittelyä, joilla huomaamme, ymmärrämme. Toisaalta kaikkea emme voi emmekä ehdi kuuntelemaan syvällisesti…
TykkääTykkää
Joo, ei aina pysty kuuntelemaan – syystä tai toisesta. Veikkaisin, että useimmin ne syyt ovat meidän oman päämme sisäisiä syitä (ja aikuisten asenteet kyllä tutkitustikin ovat yksi keskeinen asia lasten kuulluksi tulemisessa).
Tästä mulla ei ole tutkimustietoa (jos jollain on, kuulisin siitä mielelläni!), mutta arvelen, että aikuiset usein pelkäävät lasten kanssa hallinnan menettämistä. Että jos mä nyt alan kuuntelemaan, niin mitä siitäkin seuraa. Että jos mä en nyt pidä tätä tilannetta tiukasti omissa näpeissäni itse päättämälläni tavalla, niin sitten toi lapsi ei ikinä tottele mua. Oman kokemukseni perusteella kuitenkin sanoisin, että silloin kuin aikuinen todella uskaltautuu kuuntelemaan lasta, lapsikin sen jälkeen kuuntelee paremmin aikuista. Ja toisia lapsiakin – ja tästähän on myös tutkimustietoakin, esimerkiksi tämä: https://lapsinakokulma.wordpress.com/2014/08/14/kun-lapsia-alettiin-kuunnella/
Joskus kuuntelu tosiaan vaatii aikaa. Mutta joskus se on hyvin helppoa ja vain nopeuttaa asioita. Siitä on mainio esimerkki erään perhepäivähoitajan blogissa: http://kivahoitaja.fi/2016/04/08/aktiivinen-kuuntelu-1-vuotiaan-kanssa/
Oman tutkimuskatsaukseni (http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09687599.2012.679023) perusteella (vammaisen) lapsen kuulluksi tulemiseen (ammatillisissa ympäristöissä) vaikuttavat aikuisten asenteet, aikuisten kommunikaatiotaidot ja rakenteelliset tekijät. Yksi tuohon viimeiseen kohtaan liittyvä asia on se, että millaista yleistä ilmapiiriä me luomme – onko lasten kuuntelu tärkeää – ja millaisia käytäntöjä esimerkiksi ammatillisissa ympäristöissä rakennamme; onko niissä tilaa lasten kuuntelulle.
TykkääTykkää
Tervehdys. Hyviä linkkejä, Johanna! Raja kuuntelun ja otteenmenttämisen välillä koetaan hyvin häilyväksi ja vaikeaksi.
TykkääTykkää
Ehkä juuri sen otteen menettämisen pelon vuoksi aikuisille onkin varmaan turvallista harjoitella kuuntelemista ensin jonkun tietyn menetelmän (esimerkiksi saduttamisen) kautta, ja saada sitten kokemusta, ettei se niin vaarallista olekaan. Että ei tarvitse menettää aikuisen asemaa ja määräysvaltaa, vaikka välillä heittäytyisi ihan täysillä kuuntelemaankin. Samasta syystä kuunteleminen sopii mielestäni erittäin hyvin vapaan leikin tilanteisiin – niissä lähtökohtaisesti aikuisen ei kai muutenkaan pitäisi määrätä, mitä ja miten tapahtuu, joten voisi sitten leikin ajaksi mennä vielä askeleen pidemmälle, ja oikeasti kuunnella lapsia. Sitten leikin loputtua voi taas turvallisesti palata aikuisen rooliinsa.
TykkääTykkää