Kohtaamisia

Vierasbloggaaja Anna-Leena Lastikka

Eräänä kylmänä marraskuisena päivänä viime vuonna huristin bussissa, Itä-Suomen yliopiston opettajaopiskelijoiden joukon jatkeena, saduttamaan vastaanottokeskuksessa asuvia lapsia. Sadutuksen toteutus oli osa ”Kotoutuminen taidolla ja taiteella” (KOTO)-hanketta, jossa mm. järjestetään taide- ja taitotyöpajoja vastaanottokeskuksissa asuville turvapaikanhakijoille. Tunnelma bussissa oli jännittynyt; itsekään en ollut aikaisemmin käynyt vastaanottokeskuksessa, joten se oli paikkana vieras. Ajattelin kuitenkin, että lapsia ei tarvitse jännittää, ja päällimmäinen ajatukseni oli, että minulla on halu kuulla lasten tarinoita sekä nähdä, miten sadutusmenetelmä toimii turvapaikanhakijoiden kanssa.

Lapsia oli jo käyty saduttamassa aikaisemmin, joten he tiesivät, mitä odottaa. Kun he näkivät, keitä oli tulossa, heidän silmänsä kirkastuivat ja he hymyilivät, monet myös tervehtivät iloisesti aivan kuin olisimme tunteneet aina. Aluksi pääsin osallistumaan sadutustilanteeseen, jossa alakouluikäinen lapsi kertoi yksityiskohtaisesti tarinaa porosta. Tämän jälkeen siirryin saduttamaan toista lasta, joka oli tullut muita myöhemmin tunnille. Hän oli selvästi surullinen ja ahdistuneen oloinen eikä halunnut kertoa tarinaa. Kysyin, haluaisiko hän piirtää, mihin hän nyökkäsi. Tämän jälkeen hän alkoi piirtää prinsessoja, monta eri prinsessaa. Lapsi oli enimmäkseen hiljaa, mutta tarkkaili minua koko ajan. Katsoin välillä lasta, välillä kysyin, haluaisiko hän kertoa kuvasta, mutta vastaus oli aina kielteinen.

Koko tunnin ajan lapsi piirsi ja minä istuin hänen vierellään – en muista, koska olisin viimeksi ollut niin läsnä ja hiljaa vuorovaikutustilanteessa. Tilanne oli taianomainen; siinä oli jotain, mitä on vaikea kuvailla. Jotain siinä kuitenkin tapahtui; se saattoi olla hyväksymistä tai luvanantamista piirtää, mitä hän halusi. Ehkä kyse oli toisen kohtaamisesta ja läsnäolosta juuri siinä hetkessä. Kun tunti päättyi, lapsi oli selvästi rentoutunut. Lähtiessäni ulos vastaanottokeskuksesta hän juoksi vielä vilkuttamaan ovelle ja hymyili minulle.

Tänä vuonna olen mukana vetämässä Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja – Storybridges-hanketta, joka on Koneen säätiön rahoittama kielten oppimisen hanke maahanmuuttajille ja valtaväestöön kuuluville lapsille ja nuorille. Keskeistä on yhdessä oppiminen, oleminen ja toimiminen sekä toisen uudenlainen kohtaaminen. Toivon tämän vuoden tuovan tullessaan paljon läsnäoloa ja uusia, voimaannuttavia kohtaamisia, joita me kaikki tarvitsemme.

”They may forget what you said, but they will never forget how you made them feel”

(Carl W. Buechner)

Anna-Leena Lastikka

Lisätietoja Satusiltoja-hankkeesta: https://satusiltoja.com/

Kirjoittajasta: Olen vastikään ulkomailta Suomeen palannut paluumuuttaja, joka on kiinnostunut oppimaan eri kulttuureista, kielistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Kahden lapsen äitinä seuraan myös läheltä sitä, mitä lasten elämässä tapahtuu. Vuonna 2017 olen Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja-hankkeen vetäjänä, minkä kautta toivon oppivani lisää kuuntelemisesta ja toisen kohtaamisesta. Lisäksi olen varhaiskasvatuksen asiantuntijana WellEdu Fennicassa, joka vie ulkomaille suomalaista laadukasta varhaiskasvatusta. Väitöskirjatutkimuksessani puolestaan tutkin sitä, miten maahanmuuttajaperheitä voitaisiin parhaiten tukea varhaiskasvatuksessa.

 

Tietoja Kati Honkanen

Teen Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteellistä väitöstutkimusta, jonka työnimi on Hyvinvoinnin paikat ja tilat: Monimenetelmällinen tutkimus lapsiperheiden jäsenten ja nuorten aikuisten hyvinvoinnin kokemuksista arjen toimintaympäristöissä. Väitöskirjani on viimeistelyvaiheessa. Hallintotieteiden lisensiaatin tutkimuksen olen tehnyt vuonna 2012 lastensuojelun organisaatioiden kehittämisestä ja muutoksen johtamisesta. Olen työskennellyt vuodesta 2005 alkaen erilaisissa kehittämis- ja tutkimushankkeissa, kuten Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksella projektipäällikkönä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa (2017-2018). Vuodesta 2020 alkaen toimin Jyväskylän ammattikorkeakoulussa sosiaalialan lehtorina. Twitter: @honkanen_kati
Kategoria(t): Lasten näkemykset, Vuorovaikutus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kohtaamisia

  1. johannaolli sanoo:

    Kiitos tästä tarinasta! Se vahvistaa sitä, mitä meneillään olevassa tutkimuksessanikin olen havainnut: aikuisen olisi hyvä olla välillä hiljaa lapsen kanssa. Tässä tarinassa lapselle oli varmasti hieno kokemus myös se, ettei häneltä vähään aikaan vaadittu mitään (sellaista, mihin hän ei ollut valmis). Hiljaa oleminen oli selvästi voimaannuttavaa myös aikuiselle 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s