Nukkumatti, nukkumatti lasten

”Eihän nukkumattia oikeasti ole?” varmistaa kolmevuotias lapseni. Lojumme sängyllä vierekkäin ja odottelemme unta. Olemme juuri laulaneet Joka ilta kun lamppu sammuu, ja lastani on jäänyt mietityttämään laulun päähenkilön olemassaolo. Selitän nukkumatista, unille käymisestä ja nukahtamaan auttamisesta ja toivon kertomani rauhoittavan pienen mielen.

Lapseni unille käyminen todentuu minulle iltatoimien ja erilaisten nukahtamiseen johdattelevien rutiinien kautta. Pesemme hampaat, luemme kirjoja, käymme potalla, hörppäämme vettä. Siirrymme sänkyyn, heiluttelemme iskälle hyvät yöt, lapsi käpertyy kainalooni, juttelemme, laulamme, silittelemme. Hiljalleen lapseni rauhoittuu, alkaa olla valmis ottamaan unen vastaan, kääntää kylkeä ja nukahtaa. Kuulostelen hetken ja nostan hänet omaan sänkyynsä jatkamaan uniaan.

Kunniatehtäväni on auttaa lastani nukahtamaan – tai ainakin tehtäväni. Kunniaa olen välillä tosissani etsiskellyt niistä illoista, kun unta etsiessä vierähtää tunti tai enemmänkin, kello hivuttautuu yli kymmenen, tekemättömät työt painavat, mutta lapsi edellyttää äidin vierelleen. Puhumattakaan niistä ajallisesti onneksi jo kaukaisista illoista (öistä), kun tunnista toiseen pompotimme koliikkikipuista lastamme jumppapallolla unen tuomaa helpotusta odottaen. Paradoksaalisesti itku vaikutti voimistuvan unen lähestyessä. Muistan tuolloin miettineeni, että nukahtamisessa täytyy olla pienen lapsen mielestä jotain pelottavaa, kun hän aivan kuin pyrkisi sitä karkuun.

Pelottavaa tai ei, lapsen nukahtaminen on synnyttänyt lukuisia unisatuja, -loruja ja -lauluja. Useimmat herttaisia, herkkiä ja lohdullisia, jotkin (aikuisille suunnatut) sarkastiseen, inhorealistiseen tai jopa aggressiiviseen sävyyn kirjoitettuja. Lapsen nukahtaminen koskettaa ja herättää monenlaisia tunteita, ja se sallittakoon.

Mitähän nukahtaminen tarkoittaa lapsen itsensä näkökulmasta? Millaisena se hänelle näyttäytyy? Huomaan sen pohtimisen rauhoittavan myllertäviä tunteitani, kasvattavan ymmärrystäni ja auttavan näkemään kunnian ja luottamuksen tämän hetken tehtävässäni, nukkumatin apulaisena toimimisessa.

”Silmiä kutittaa, nyt se uni painaa”, lapseni huokaisee silmiään hieroen. ”Onkohan niissä sitä unihiekkaa?”, arvelen. Lapsi hymyilee ja kietoo kädet kaulaani. Uni hiipii ovesta sisään, tänäänkin.

 

Noora Räihä

noora.j.raiha(a)jyu.fi

Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto, kieli- ja viestintätieteiden laitos

Kirjoittaja valmistelee soveltavan kielitieteen väitöstutkimusta sadutuksesta vieraan kielen (saksan) oppimisen tukena.

Mainokset
Kategoria(t): Hyvinvointi, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s