Tylsistyttäisiinkö?

taivas ja pilvet

 

 

 

 

Eilisen uutisen mukaan jopa kolmannes neljäs- ja viidesluokkalaisista kertoo yrittäneensä kontrolloida verkossa viettämäänsä aikaa, mutta epäonnistuneensa siinä. Arvelisin, että aikuisista vähintään yhtä suuri osa on samassa tilanteessa. Ajatus somessa keikkumisen lopettamisesta tai rajoittamisesta käy ainakin minun mielessäni usein, mutta painuu taas taka-alalle kun ihan vaan tarkistan onko tullut uusia viestejä.

Mobiilin teknologian myötä tylsyys on käymässä harvinaiseksi. Muun seuran puutteessa, tai toisaalta seurassa hauskimmassakin, kännykkä tarjoutuu hypisteltäväksi. Ulkomaanmatkalla näin kortin, jonka kuvassa oli nuoripari kylki kyljessä, katse kummankin omassa puhelimessa ja tekstinä täsmällinen rakkaudentunnustus: ”I’d rather check my phone with no-one else”.

Mistä silloin on riippuvainen, kun on riippuvainen kännykästä? Uutisessa todetaan, että suomalainen koulunuori hoitaa älykännykän kautta suunnilleen kaiken: sosiaaliset suhteet, viestinnän, tiedonhaun, television katsomisen, musiikin kuuntelemisen, lukemisen, valokuvauksen ja videoinnin. Kännykän kautta toteutuu luovuus ja toimijuus, kulttuuri virtailee meemeissä, vlogeissa, snäppiketjuissa ja instagramin värien mukaan sommitelluissa kuvissa. Kunto nousee kännykän mitatessa, kannustaessa ja soittaessa sopivaa musiikkilistaa.

Kännykällä olossa on usein kysymys itsensä ilmaisemisesta, omasta äänestä ja kuulluksi tulemisesta. Kännykkäriippuvuus on silloin riippuvuutta toisista ihmisistä. Siinä mielessä tulee ymmärretyksi aikuisen ontto olo kun puhelin on aamulla unohtunut kotiin. Ja se, että lapsi voi sanoa: ”ilman kännykkää sä et oo elossa”. Kyseessä ei ole pelkästään FoMO, fear of missing out, vaan elämään kuuluvien ulottuvuuksien puuttuminen.

Digitalisoituneessa elämässä on vastavuoroisuutta, joka koukuttaa. Mutta entä jos ei kysytäkään, miten lapsi käyttää kännykkää, vaan miten kännykkä käyttää lasta.

Algoritmit ovat laskentamalleja, jotka käsittelevät digitaalista dataa ja tuottavat sen perusteella uusia sisältöjä. Puhutaan siitä ilmiöstä, jossa tietynlaisten asioiden käsitteleminen netissä aiheuttaa sen, että lisää samaa tavaraa tarjoutuu nähtäväksi ja ostettavaksi – elämän kuplautumisesta. Algoritmit ovat vaikuttamassa monin tavoin siihen, miten teknologioiden käyttö on pehmeää, helppoa ja täynnä mahdollisuuksia. Samalla ne toimivat koko digielämän kyynisenä pohjavirtana. Jotakuta se nimittäin myös hyödyttää, että tylsyyttä pelätään, että FoMO kaihertaa mieltä, että kännykät ovat sielunkumppaneita, että olemassaoloon kuuluu kiinteästi tuon laitteen hiplaaminen. Kaikki tämä merkitsee aina uutta dataa liikkeistä, jopa ajatusten liikkeistä, ja aina uutta mahdollisuutta tarjota tietynlaisia toiminnan ja kuluttamisen tapoja.

Lasten kuvaama ja tunnistama riippuvuus voi avata sitä, miten kännykän käytössä on kyse tunteista ja suhteissa elämisen elintärkeydestä. Riippuvuus ei ole vain yksilön ominaisuus vaan se kertoo myös tietyissä tilanteissa aktivoituvien suhteiden intensiivisyydestä ja niihin liittyvistä voimaepätasapainoista (ylikansallinen teknologiayhtiö vs. viidesluokkalainen). Kokokuva ei ole koskaan pelkästään ruusuinen eikä pelkästään kyyninen. Kännykän käyttöön liittyvän suhdeverkon havainnoiminen voisi olla tärkeä tulevaisuuden taito, vielä tärkeämpi kuin koodaaminen, joka on tämän hetken muotijuttu. Miten ymmärtää algoritmia ja elää sen kanssa hyvää elämää? Miten nauttia teknologian tuomista mahdollisuuksista mutta voimautua toimimaan myös muilla kuin laskentamallien varmistamalla riippuvuutta ruokkivalla tavalla. Miten antautua joskus myös tylsistymään ja oppia luottamaan siihen, että siitä voi seurata jotain hyvää.

Onhan se kuitenkin mahdollista laittaa puhelin pöydälle, astua ulos ja kääntää katse kohti taivasta.

Lisää aiheesta:

Alakouluikäisistä kolmannes on koettanut hillitä verkossa käytettyä aikaa – turhaan. https://yle.fi/uutiset/3-9877386

Fear of Missing Out. https://en.wikipedia.org/wiki/Fear_of_missing_out

He eivät ole sinun lapsiasi, he ovat yhdistelmiä (niin kuin sinäkin).

Mainokset

Tietoja riikkahohti

Tutkin lapsuutta ja opetan Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Väitöstutkimuksessani "Classroom matters - research with children as entanglement" kehitin lapsinäkökulmaista tutkimusta ja paneuduin lasten elämään koululuokassa heidän itsensä kirjoittaman aineiston pohjalta. Tämänhetkisiin tutkimusaiheisiini kuuluvat lapset ja digitaalisuus, lapsi-eläinsuhteet sekä lapsuudentutkimuksen postkvalitatiivinen metodologia.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s