Lasten ja nuorten näkökulmat tutkimuksessa ja toiminnassa

”Lapsi- ja lapsuudentutkimuksessa on herätty huomaamaan, että myös lapsilla on tietoa, näkökulmia ja ideoita, joita kenelläkään muulla ei ole. Yhä enemmän on innostuttu lasten mukaan ottamisesta tutkimuksen tiedon tuottajiksi ja jopa kanssatutkijoiksi. Tällöin törmätään tutkimustraditioihin ja -käytänteisiin, jotka on luotu aikuisten tutkimiseen.

Lapsitutkimuksessa aineistonkeruutapojen ja analyysimenetelmien etsiminen ja kehittäminen ei ole ongelmatonta. Tutkimuksen saralla nousee esiin sama ilmiö kuin muussa ajankohtaisessa keskustelussa. Kaisa Vehkalahti (2009) kuvaa tätä Lapsuudentutkimuksen verkoston kolumnissaan osuvasti kirjoittaIMG_4106malla, että tänä päivänä ihanteiden ja ideaalien tasolla korostetaan voimakkaasti lasten ja nuorten osallisuutta, mutta yhteiskunta kantaa mukanaan hidasteita, jotka kääntävät aidon kuuntelemisen sääntömääräiseksi kuulemiseksi.

Lapsuudentutkimuksen piirissä on kritisoitu ikäkausiajattelua ja lasten leikinmaailman korostamista, joka trivialisoi ja marginalisoi lapset työntämällä heidät pois omaan karsinaan ja eristää heidät aikuisten maailman osallistumisen ja vaikuttamisen käytänteistä. Tässä piilee vain osa totuudesta. Asialla on myös tärkeä kääntöpuolensa. YK:n lapsenoikeuksien sopimus (1989) ja Suomen perustuslaki (2000) velvoittavat myös tutkijaa: ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.”

Lapset ovat monella tapaa ihmisiä ja inhimillisiä toimijoita samoin kuten aikuisetkin. Silti he ovat myös erityisiä. Tutkimus on osoittanut, että lapsille on ominaista leikki, leikillisyys ja toiminnallisuus, ihmettely, kokeileminen ja huumori. He ilmaisevat itseään monesti toisin kuin aikuiset ja käyttävät paljon myös muita ilmaisutapoja kuin kieltä. Pienen lapsen maailmassa on kyse tiukasti päämäärähakuisen tekemisen tai tuottamisen sijaan leikin, mielikuvituksen ja toiminnan maailmassa olemisesta. Lapsen ajattelua innostaa leikillisyys eri tavalla kuin aikuista, jonka ajattelu saattaa olla tulkintatottumusten ja totuttujen toimintatapojen vietävissä.

Mikäli ei oteta huomioon lapsille ominaisia tapoja toimia ja ilmaista itseään, asettuvat he tutkimuksen käytännöissä sivustakatsojan rooliin. Lasten erityisyys haastaa lapsitutkijan kehittämään, tutkimaan ja käyttämään toimintatapoja ja tutkimusmenetelmiä, jotka antavat monenlaisille lapsille mahdollisuuden kertoa maailmoistaan. Ratkaisuja on jo löydetty, mutta alue kaipaa edelleen tutkimusta.

Haluttaessa selvittää lasten näkökulmia tuntuu lapsilta kysyminen selkeältä tiedonhankinnan keinolta. Haastattelutilanteeseen liittyvät kuitenkin myös ne kokemukset, joita lapsilla on muista vastaavista tilanteista. Erilaisissa instituutioissa, kasvatus- ja opetustilanteissa aikuisilla on tutkimusten mukaan usein määräävä asema vuorovaikutuksessa ja he tekevät paljon kysymyksiä lapsille. Kysymykset ovat usein epäaitoja eikä niiden avulla olekaan tarkoitus selvittää, mitä lapsi todellisuudessa ajattelee. Sen sijaan halutaan kuulla aikuisen ennakkoon toivoma vastaus. Tällä tavalla halutaan kasvattaa, tarkistaa, mitä lapsi muistaa tai aktivoida lapsi oppimistilanteessa. Harvemmin halutaan tietää, mitä lapsi itse pohtii. Siksi lapsi on tottunut siihen, että aikuinen odottaa häneltä tiettyjä vastauksia. Moni tutkija on havainnut, että lapset usein vastaavat monipolvisiinkin kysymyksiin hyvin lyhyesti, jopa yhdellä sanalla. Perinteinen haastattelutilanne ei ole sellainen, jota lapset tapaavat luontaisesti käyttää ja joka heille olisi luonteenomainen.

Lapsinäkökulmainen tutkimus on verrattain uusi käsite. Sillä tarkoitan tutkimusta, jossa haetaan lasten kokemuksia, näkökulmia, painotuksia ja tapoja ilmaista asioita. Se yhdistetään kulttuuriseen, sosiaaliseen, poliittiseen ja historialliseen kontekstiin. Lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa syvennytään eri-ikäisiin – jopa syntymättömiinkin – lapsiin ja nuoriin sekä heidän tapaansa toimia ja kommunikoida, kasvaa ja oppia sekä luoda omaa ja yhteistä kulttuuria. Eri tieteenalat eivät rajoita tutkimuskohdetta tai analyysia, vaan tarkastelun lähtökohtina ovat lasten elämä ja lapsuudet kokonaisvaltaisina ilmiöinä. Siksi tutkimukset ovat usein monitieteisiä, tieteidenvälisiä ja/tai poikkitieteisiä. Lapsinäkökulma vaikuttaa koko tutkimusprosessiin eli tutkimustehtävään ja -kysymysten muotoiluun, aineiston keruuseen, tutkimusmenetelmän valintaan, analyysiin ja johtopäätösten tekemiseen. Lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ei siis riitä se, että se jollain tapaa käsittelee lapsia tai lapsitoimintaa. Lapsinäkökulmaista tutkimusta edistetään Lapset kertovat ja toimivat –tutkijaverkostossa.

Lapsitutkijan – lapsinäkökumaisen tutkimuksen tekijän – ydinhaasteena on saada lapsi kertomaan maailmastaan tai luoda lapselle puitteet, jossa lapsi voi kertoa. Sitä he tekevät hyvin monella tavalla; kertomuksillaan, sadutuksillaan, kuvillaan ja rakennelmillaan, ilmeillään, eleillään ja äänteillään, leikeissään sekä tavoissaan toimia ja kohdata toinen. Kysymys ei siis ole siitä, osaavatko lapset kertoa, vaan siitä osaammeko tutkijoina todella kuunnella lapsia ja miten osaamme käsitellä saamaamme tietoa.”

Tämän kolumnin kirjoitin vuonna 2009 (Karlsson 2009). Vaikka tiede menee eteenpäin ja maailma muuttuu, on kuitenkin paljon sellaista tietoa ja teoriaa, joka edelleen on ajankohtaista kuten yllä oleva teksti lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta (studies of child perspective). Muutos vaatii aikaa ja monen monta pientä askelta. On hienoa, että tutkimustieto näkyy myös käytännössä. Lasten ja nuorten kanssa tapahtuvassa toiminnassa on nyt aikaisempaa voimallisemmin ryhdytty korostamaan lapsinäkökulmaa kuten uusin opetussuunnitelma (käytössä 2016) ja varhaiskasvatussuunnitelma (käytössä 2017) ja ministeriöiden (STM ja OKM) johtamassa Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma kärkihankkeessa (LAPE 2017).

Tarvitaan kuitenkin jatkuvasti lisää ja yhä syvenevää ja moniulotteisempaa tietoa lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta ja toiminnasta. Tätä tärkeää tutkimusta tehdään monella saralla (mm. Olli, Weckström, Honkanen, Piipponen, Stenius, Räihä, Hirvonen, Hakomäki, Lähteenmäki, Hohti, Tammi, Lastikka, ks. Lapsinäkökulma 2017). Kuitenkin tarvitaan vielä paljon uusia paneutuvia tutkijoita ja tutkimusresursseja lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen sekä kuuntelevia ja kohtaavia lasten ja nuorten kanssa toimijoita.

Järjestämme seminaarin ”Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen lähestymistapoja ja metodologiaa” 2.11.2018 Helsingissä THL:n tiloissa (ks. https://www.thl.fi/fi/ajankohtaista/tapahtumat/tapahtumakalenteri/-/event/3618948).
Tervetuloa mukaan!


Lähteet

Karlsson, L. (2009). Miten tarttua lasten näkökulmiin tutkimuksessa? Kolumni 5/2009. Lapsuudentutkimuksen verkosto.
https://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/kuukauden-kolumni-miten-tarttua-lasten-nakokulmiin-tutkimuksessa

Karlsson, L. (2012). Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla) Teoksessa: L. Karlsson & R. Karimäki, (toim.): Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura Kasvatusalan tutkimuksia (57), 17–63.

Karlsson, L. (2013). Storycrafting method – to share, participate, tell and listen in practice and research. The European Journal of Social & Behavioural Sciences, Special Volumes VI Design in Mind, 6(3), 1109–1117. http://www.futureacademy.org.uk/files/menu_items/other/ejsbs88.pdf

Karlsson L. (2016). Lapsinäkökulmainen tutkimus ja aineiston tuottaminen) Teoksessa: KP Kallio, A. Ritala-Koskinen, & N. Rutanen, (toim.) Missä lapsuutta tehdään? Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Verkkojulkaisuja 106, pp.121–141. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/missa_lapsuutta_tehdaan.pdf 

Lape (2017). Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma2016-2018. http://stm.fi/hankkeet/lapsi-ja-perhepalvelut 

Lapsinäkökulma (2017). Lapsinäkökulmatutkijat. https://lapsinakokulma.wordpress.com/lapset-kertovat-hyvinvoinnistaan-kuka-kuuntelee/

Vehkalahti, Kaisa (2009). Lapsuuden historian viisi tehtävää. Kuukauden kolumni. Lapsuudentutkimuksen verkosto. http://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/kuukauden-kolumni-lapsuuden-historian-viisi-tehtavaa. (Viitattu 3.3.2009.)

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto, dosentti: Helsingin yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter: https://twitter.com/KarlssonLiisa?lang=fi

Mainokset

Tietoja liisakarlsson

Professori, Itä-Suomen yliopisto, dosentti Helsingin yliopisto * Teen tutkimusta ja kehittämistyötä lapsuuden ja työyhteisöjen sekä osallisuuden näkökulmasta kasvatuksessa ja opetuksessa, työyhteisöissä ja kulttuurissa (lapsinäkökulmaisuus, tutkivat pienryhmät lapsilla ja aikuisilla, toimijuus, työn kehittäminen, käyttöteoriat, tutkimusmenetelmät, narratiivisuus, sadutusmenetelmä) * Lapset kertovat ja toimivat -verkoston (LKT) pj. * Lapsuudentutkimuksen seuran hallituksen jäsen * Nordic Child Culture Research (BIN-Norden), Pohjoismaisen lastenkulttuurin tutkijoiden verkoston johtoryhmässä http://blogs.helsinki.fi/kasvatuspsykologia/tutkimusarkisto/lapset-kertovat-hyvinvoinnistaan-kuka-kuuntelee-tellis/ www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat Katso tarkemmin: https://liisakarlsson.wordpress.com/
Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, kohtaaminen, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Lasten ja nuorten näkökulmat tutkimuksessa ja toiminnassa

  1. johannaolli sanoo:

    Jostain syystä tiedemaailmassa (ja maailmassa yleensäkin) jumiudutaan helposti joko-tai-ajatteluun. Mielestäni se on ongelma lasten tutkimisessakin. Lapset nähdään joko aivan erilaisina kuin aikuiset tai sitten aivan samanlaisina. Miksei voitaisi hyväksyä, että lapset ovat sekä että? Yhtä aikaa samanlaisia ja erilaisia. Silloin voidaan hyväksyä erilaiset lasten maailmaan sopivat tutkimusmenetelmät ja silti pitää lapsia yhtä arvokkaina ja yhtä varteenotettavina ihmisinä kuiin aikuisia.

    Liked by 1 henkilö

    • liisakarlsson sanoo:

      Aivan, Johanna. Kahtia jakavat dikotomiat sopivat harvoin todellisuuteen, mutta meillä on kiusaus tehdä hyvä-huono, kehittynyt-kehittymätön, normaali-poikkeuksellinen jakoja. Tätä taipumusta pitäisi kunnolla tuulettaa.

      Tykkää

      • johannaolli sanoo:

        Niinpä. Jotkut sitten vaan vetävät dikotomioiden kritiikistä johtopäätöksen, että mikään ei ole hyvää tai huonoa, kehittynyttä tai kehittymätöntä jne., että mitään eroja ei siis olisi. Onhan niitä. Tärkeä kysymys on se, miten niitä arvotetaan. On jaotteluja, joissa pitäisi ymmärtää, että erilainen ei tarkoita huonompaa (esimekiksi aikuinen-lapsi, nainen-mies, vammainen-vammaton), mutta sitten on myös jaotteluja, joissa erilainen tarkoittaa huonompaa (hyvä-paha).

        Liked by 1 henkilö

  2. Nimetön sanoo:

    Aivan. Itsekin sitä syyllistyy usein jaotteluun ja monien taitojen opettelu ja tunnistaminen on usein sitä opittua lajittelua, määrittelyä ja vertailua. Pitäisi opetella ja sisäistää ja työstää toisenlaista tapaa ajatella ja havainnoida ja määritellä asioita itsekin joka päivä ilman joko-tai menetelmää.

    Tykkää

    • liisakarlsson sanoo:

      Se on totta. Toisaalta inhimillistä kun sitä haluaa selkeyttää, järjestellä ajatuksia. Joko-tai -ajattelun sijaan voisi kokeille toimintatapaa, jossa yrittää etsiä mahdollisimman monta erilaista tapaa nähdä asia ja antaa niille perustelut. Se tuo paljon kiinnostavaa esiin. Kannattaa kokeilla.

      Tykkää

      • johannaolli sanoo:

        Itsehän kyllä pidän dikotomioista, koska ne selkiyttävät asioita ja tekevät usein erilaisten jatkumoiden ääripäitä näkyviksi. Ja mielestäni tieteen tehtävä onkin tehdä asioita selkeämmiksi, eikä entisestään sekavoittaa tätä jo ennestäänkin sekavaa maailmaa.

        Mutta edelleenkin peräänkuulutan sitä, että aina pitäisi miettiä, miten niitä jaotteluja käytetään ja tulkitaan, ja ymmärretäänkö, että kumpikin ääripää voi olla samassa ilmiössä läsnä. Itseäni jaottelut kiinnostavat nimenomaan eettisessä mielessä: mitkä ovat sellaisia ammatillisia käytäntöjä, jotka edistävät lasten hyvän toteutumista ja miten niitä voisi vielä paremmin toteuttaa. Kun etsii hyvää, joutuu väistämättä määrittelemään myös sen, mikä ei ole hyvää.

        Sitä kyllä kannatan, mitä Liisa ehdotit, että pitäisi katsella asioita erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi jos tuijotetaan vain sitä, että lapset ovat (aikuisiin verrattuna) monissa asioissa kehittymättömiä ja osaamattomia, ei nähdä sitä, että toisissa asioissa taas aikuisilla olisi lapsilta opittavaa ja että lasten osaaminen on todella arvokasta, vaikka se on erilaista kuin aikuisen. Ja jos keskitytään vain siihen, että lapset ovat suojelun tarpeessa (niin kuin ovat), niin ei ehkä nähdä sitä, että samaan aikaan he silti ovat vahvoja ja osaavia eikä heitä saa suojella liikaa. Ja jos korostetaan lasten haavoittuvuutta, suljetaan ehkä silmät siltä, että aikuiset ovat haavoittuvia myös.

        Liked by 1 henkilö

  3. liisakarlsson sanoo:

    Hyviä kiteytyksiä, Johanna.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s