”Mun sukkahousut kiärtää.”

Huumorin lähteillä

MTV:n sketsihahmokisassa yritetään naurattaa ihmisiä. Tämä viihde on suunnattu lapsille ja aikuisille. Eräs kilpailija on Tanhupallo. Näyttelijä Kiti Kokkonen esittää pikkutyttöä, joka on pukeutunut balettiasuun ja hänellä on mukanaan naru, joka on hänen kotieläimensä, karvamato.

Ensimmäisessä esiintymisessä Tanhupallo näyttää ujolta ja on hiljaa. Ei vastaa juontajalle kysymykseen, minkä ikäinen on. Kiemurtelee. Sitten aloittaa kertomalla, että mullon kolme poikaystävää ja ukilla on altshaimerintulehdus. Mullon kotieläin, se on karvamato. Meidän perheessä katotaan vaan koko ajan telkkaria ja mä tulin tänne että joku huomais mut. Sitten hän luettelee kaikki tv-ohjelmat, joihin menee ja lopulta hänestä tulee (sohva)peruna. Eno on just päässyt vankilasta. Sitten yhtäkkiä: Mullon kakkahätä ja antaa juontajalle purkan: sä saat tän purkan.

fullsizeoutput_1f78

Tanhupallo ei yritä naurattaa, hän on tosissaan. Hän on sellainen kuin lapset ovat, vaikka sisältö on tietoisesti suunnattu myös aikuisille. 

Aikuiset analysoivat suosion syitä

2.3.18 Nyt-liite otsikoi: ”Aikuiset kiinnittävät Tanhupallossa huomion aivan vääriin asioihin, mutta lapset rakastavat hahmoa.” Jutussa ei selitetty asiaa tarkemmin, kerrottiin vain, että Hesarin jutussa urheilulääkäri oli sanonut, että Tanhupallo on ”surullisen osuva” ja että lapset tykkäävät Tanhupallosta. 3.3.18 Demokraattilehden Mikko Salmi kirjoittaa: ”Aikuisten sekoileva elämäntyyli unohtaa lapsen, ja siksi Putouksen Tanhupallo iskee kuin miljoona volttia! Tanhupallo on hahmona hyvin viehättävä ja suloinen, mutta samalla hyvin yksinäinen lapsi.”  Ja sitä rataa on monenlaista analyysiä sekä tietysti näyttelijän haastatteluita, jotka avaavat suosion syitä.

Analysoin itsekin. Tanhupallon teemoina ovat epävakaat aikuiset, joista hän kertoo viattomalla lapsenäänellään. Asiasta toiseen hyppely, yllättävät käänteet, yhtäkkiä pois lähteminen, arvaa mitä? -aloitukset, vielä jäsentymätön ajantaju ja epälooginen mutta terävä ajattelu ovat juuri niitä asioita, jotka viehättävät lapsen jutuissa. Ja ”mun sukkahousut kiärtää” lause kuuluu vain lapselle.

Lasten mielipiteitä

Tein facebook-kyselyn  ja soitin pari puhelua. Minulle kerrottiin, että lapset imitoivat Tanhupalloa ja esimerkiksi laskemistyyliä ”yy, kaa, see, nee, vii = kuuskyt”. Useampi kertoi, että lapset samaistuvat Tanhupalloon. Päiväkodista kerrottiin, että Tanhupallo kertoo lapsen maailmasta, hänen juttunsa on lapsille tuttua. Oli jopa keskusteltu erään jakson pohjalta, pitääkö kaikkea aina saada.

IMG_1105

3-8-vuotiaat: ” Se on niin höpsö ja sillä on hauska karvamato”.
4-vuotias tyttö: ”Kun sillä on karvamato, hienot hiukset ja ihan balettimekko sekä tossut ja sit se menee lomalle matkalaukun kanssa:”
6-vuotias poika” Se on niin hassu ja sen jutut on hauskoja”.
3-vuotias poika: ”Koska sillä on punaisia karvamatoja pää täynnä”.
9-vuotias tyttö: ”Se on hauska. Se on kiva se karvamato. Se jakso oli kiva, kun ne meni Pariisiin eikä ne oikeesti menny, kun oli vaan siinä sängyllä.”
15-vuotias: ” Tanhupallo on just kuin minä lapsena.”

Lapsille tuttua, aikuisille uutta

Lapset kertovat elämästä ja asioista sen tiedon varassa, joka heillä elämästä on. Tämä on tuttua kaikille, jotka ovat saduttaneet lapsia. Silloin, kun aikuinen asettuu kuuntelemaan lasta, hän saa myös kuulla. Sadutuksen tutkija Liisa Karlsson (2014, 181) kuvaa lasten oman kulttuurin erityispiiteitä. Lapset eivät kopioi satujaan ja juttujaan aikuisilta, toisilta lapsilta tai satukirjoista. Kaikki, mitä lapsi kokee elämässään, näkee, kuulee ja aistii sekä tekee ovat yhdistettynä lapsen ehtymättömään mielikuvitukseen. Lapset tuovat esiin asioita ja kytkentöjä, joka on aikuiselle aivan uutta.

Juontaja Roope Salminen on kuunteleva. Hän lähtee leikkiin mukaan, lähtee matkalle Pariisiin tuohon muutaman metrin päähän. Hän on hyväksyvä ja arvostava, vaikka se kuuluukin juontajan rooliin. Siitä voisi ottaa mallia. Antaa lasten kertoa! Mennään leikkiin mukaan!

Lyhyessä kyselyssäni kävi siis ilmi, että sekä lapset että aikuiset samaistuvat Tanhupalloon. Nuoret ja aikuiset muistavat oman lapsuutensa. Aikuiset nauravat sille huumorille, joka ei ehkä tavoita lapsia. Lapset pitävät Tanhupallosta. Sillä on ihana karvamato ja se on hauska. Lapset näkevät balettipuvun ja ulkoisen olemuksen. He ovat itsekin lapsia, ja vau, lapsi voittaa sketsikilpailun!

Tanhupallo tuo siis uusia kytkentöjä. Tästä voi seurata hyvää ja aikuiset alkavat kuunnella lasten tarinoita. Mutta sellainen vaara on olemassa, että lasten jutuille nauretaan, ikään kuin he olisivat sketsihahmoja. Tähän ideaan perustuu Lasten suusta – tarinat, ja aikuisten kesken ne ovat hyväntahtoisina ok. Toinen juttu on lasten jutut, joille nauretaan aikuisten kesken lasten kuullen. ”Peetu sanoi tänään…” ja sitten nauretaan. Minä en pidä siitä tyylistä. Lapsia pitää arvostaa samalla tavalla kuin me arvostamme toisiamme. Hyväksyvästi kuunnellen. Lapset ovat monissa asioissa paljon kehittyneempiä kuin aikuiset. Voisimme ottaa heistä jopa mallia. Tanhupallon sanoin:

”Kaikki on semmosia kun ne on. Se on tiäks just niin, sano ukki.”

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja,
Jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Lempäälä

 

Jos haluat tutustua lasten omaan kulttuuriin, suosittelen aluksi näitä kirjoja:
Karlsson, Liisa. 2014. Sadutus. Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. PS-kustannus. Juva.
Riihelä ym. (toim.) 2008. Korvaan päin. Lasten satujen kirja. Lapset kertovat ja toimivat. Vaasa.
Piironen, Liisa. (toim.) 2004. Leikin pikku jättiläinen. WSOY. Juva.

Mainokset

Tietoja Tuulius

Olen lastentarhanopettaja, montessoriohjaaja ja kasvatustieteen maisteri. Opetan lähihoitajaopiskelijoille kasvatusaineita. Minua kiinnostaa lasten oma kulttuuri. Teen innoissani väitöskirjaa Helsingin yliopistossa aiheenani "Pienten lasten huumori – tutkimus lasten tuottamasta huumorista ja sen vaikutuksista lapsiryhmässä".
Kategoria(t): Ikä, kohtaaminen, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: ”Mun sukkahousut kiärtää.”

  1. nooraraiha sanoo:

    Tuula, kiitos ajatuksia ja tunteita nostattavasta kirjoituksesta! Jäin miettimään tuota lasten jutuille nauramista lasten itsensä kuullen. Olen huomannut, että joskus ryhtyessäni aikuisporukassa kertomaan jotain lapseni sanomaa, kuulijat vaikuttavat orientoituvan ikään kuin tulossa olisi vitsi ja tavallaan valmistautuvat nauramaan. Aina näin ei toki ole. Lapseni päiväkodissa taas olemme voineet ottaa ryhmän aikuisten kanssa puheeksi lastani huolestuttavia tai ihmetyttäviä asioita, ja vastaanotto on ollut avoin ja kunnioittava ja usein myös johtanut johonkin käytännön toimintaan tai muutokseen. Varmasti vastapuolen reaktioon vaikuttaa myös tapa ja asenne, jolla itse tuomme lasten sanomiset esiin. Jos itse suhtaudumme niihin aitoina, merkityksellisinä asioina, on muidenkin helppo nähdä ne sellaisina.

    Tykkää

  2. Tuulius sanoo:

    Joskus joku äiti toimi niin, että kysyi lapselta, että saanko kertoa sen jutun? Oli tapahtunut jotain hauskaa tai lapsi oli sanonut jotain hauskaa tarkoittamattaan. Se tuntui hyvältä, arvostavalta. On aika yleistä, että lasten jutuille naureskellaan, ikään kuin lapsi ei olisi paikalla ollenkaan. Aina lapsi ei edes ymmärrä, mitä hänen sanomisissaan oli hauskaa.

    Tykkää

  3. liisakarlsson sanoo:

    Juuri näin! Huumori on hauskaa ja lapset rakastavat yhdessä nauramista, myös aikuisten kanssa. Mikään huumori ei saisi alistaa toista.

    Tuula Stenius tekee väitöskirjaa lasten huumorista. Ja Iltasanomat siteerasi blogitekstiä: https://m.iltalehti.fi/terveysuutiset/201803082200798261_we.shtml

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s