Eettiset tuntosarvet koholla

Tutkija: Entäs sun äidille kerrok sä iltasin, et mitä sä oot tehny [päiväkodissa]?

Lapsi: No joskus. Iskälle. Se on tuolla jossai vankilassa.

Tutkija: Okei.

Lapsi: Tai sil o oma talo, ni se voi soitella meille.

Tutkija: Nii just. Saak siel käydä kattomassa?

Lapsi: Joo, me käytii, me ollaan oltu siel yks yö.

Tutkija: Okei. Minkälaist se oli?

Lapsi: Ihan sika siistii, me saatii kaks karkkipussii.

Ylläoleva haastattelu on osa tutkimustani, jossa haastattelin päiväkodissa 5–7 -vuotiaita lapsia. Tarkoituksena oli saada tietää lasten näkemyksiä heidän jokapäiväisestä elämästään päiväkodissa ja lähiympäristössä. Kysymykset liittyivät päiväkodin toimintaan, opettajiin, kaverisuhteisiin, kiusaamiseen, oppimiseen, päättämiseen, harrastuksiin ja asuinalueella asumiseen. Ei ole ehkä yllättävää, että mieluisia asioita päiväkodissa olivat kaverit ja leikkiminen, ja inhokkeina puolestaan päiväunet ja kiusaaminen tai leikin ulkopuolelle jääminen.

Lasten haastatteleminen ei ole helppo tehtävä, ja sitä onkin aiheellisesti kritisoitu mm. siitä, että lapsella ei välttämättä ole riittävästi mahdollisuuksia tuoda esille omia näkemyksiään (esim. Hohti & Karlsson, 2012) Kuinka lasten haastattelussa voitaisiin onnistua saamaan lapselle tunne, että tutkija on oikeasti kiinnostunut hänen ajatuksistaan? Miten luoda ilmapiiri, jossa lapsen on helppo kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan?

Lapset kertoivat haastatteluissaan monista vaikeista asioista, kuten kuolemasta, vanhempien erosta, työttömyydestä ja kiusaamisesta. Asiat tosin näyttäytyivät vaikeilta ainoastaan tutkijalle, ei lapsille, jotka kertoivat asioista usein huumorilla ja positiivisella elämänasenteella höystettyinä. Näissä haastatteluhetkissä koin, että lapset eivät kaivanneet sääliä, vaan enemminkin myötätuntoa ja kuuntelua – tasaveroista kohtaamista. Säälimisessä toinen ei mielestäni myötäelä toisen kanssa, kun taas myötätuntoisessa kuuntelussa osoitetaan ymmärrystä. Haastatteluesimerkin tilanteessa tiesin toki, että kaksi karkkipussia eivät korvaa isän läsnäoloa, mutta pystyin kuitenkin ymmärtämään sen riemun ja merkityksen, minkä makeisten saaminen toi lapselle kohdatessaan isän.

Omalla puheellani, läsnäolollani, eleilläni ja ilmeilläni yritin jatkuvasti viestittää lapsille, etten tiedä vastauksia kysymyksiini ja että ainoastaan lapset tietävät omasta elämästään, josta minä halusin oppia. Tärkeintä haastattelussa oli pitää eettiset tuntosarvet koholla: olla valppaana ja läsnä, sillä lapset tuntuvat elävän voimakkaasti juuri siinä hetkessä, missä ikinä ovatkaan.

Anna-Leena Lastikka, KM, hankejohtaja, Lapset kertovat ja toimivat ry, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto

Jos kiinnostuit lukemaan lisää lasten haastatteluun liittyvästä etiikasta, lue artikkelini “Ethical Reflections of Interviewing Young Children: Opportunities and Challenges for Promoting Children’s Inclusion and Participation” (Lastikka & Kangas, 2017): http://www.pecerajournal.com/?page=5&a=10758507

Lähteet:

Hohti, R. & Karlsson. L. (2013). Lollipop stories: Listening to children’s voices in the

narrative ethnographical research. Childhood, 21(4), 548-562.

Skånfors, L. (2009). Ethics in child research: Children’s agency and researchers’ ‘ethical

radar’. Childhoods Today, 3(1), 1-22.

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Eettiset tuntosarvet koholla

  1. Tuulius sanoo:

    Että on siinä, kuuntelee eikä kauhistele tms. vaan on samalla levelillä lapsen kanssa. Vaatii juuri tuntosarvia ja korvia.

    Liked by 1 henkilö

  2. nooraraiha sanoo:

    Oli ilo lukea kokemuksiasi lasten haastattelemisesta, Anna-Leena. Olet tehnyt mielestäni arvokkaita huomioita. Juuri tuon lasten asiantuntijuuden nostamisen esiin olen itsekin kokenut tärkeäksi. Sen voi tehdä sekä sanoilla esim. heti haastattelun alussa ja/tai sen aikana että vaikkapa tuolla kuvaamallasi läsnäololla, koska (varsinkin) lapset todellakin tuntuvat elävän juuri tätä hetkeä.

    Haastattelin taannoin väitöstutkimukseeni neljäs-kuudesluokkalaisia saksanoppijoita ja huomasin, että sitä lähemmäs pääsen lasten omia ajatuksia, mitä vähemmän itse kysyn ja mitä enemmän saan rohkaistua ja innostettua heitä kertomaan. Siinäpä sitä haastetta riittikin – miten vapautua omista ennakkokäsityksistä ja -kysymyksistä, luoda tilaa lasten aloitteille ja osata tarttua niihin!

    Liked by 1 henkilö

  3. On tosiaan vaikeaa välillä olla kysymättä liikaa kysymyksiä, kun omalla agendalla on liuta asioita, joista pitäisi saada tietää. Mutta usein niihin saakin loppujen lopuksi vastaukset antamalla lasten puhua niistä asioista, mitkä heitä askarruttavat ja mistä he haluavat itse kertoa, piirtää, laulaa jne. Esimerkiksi yksi haastateltavani halusi piirtää kynälläni piirustuksia, toinen taas laulaa päiväkodissa oppimiaan lauluja – huomattuaan, että olin kiinnostunut heidän asioistaan ja halusin kuulla ja nähdä heidän osaamistaan, he puolestaan innostuivat kertomaan arjestaan päiväkodissa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s