Vierasbloggaajana Reetta Kalliomeri
Viime viikkoina on keskusteltu lasten kuulemisesta erityisesti lastensuojelun kentällä. Oman työni näkökulmasta olen miettinyt, millaisia kertomisen mahdollisuuksia me ylipäätään tarjoamme pienille lapsille erilaisissa palvelukohtaamisissa tai millaisia odotuksia tapaamisille asetamme. Mieleeni palautui monenlaisia muistikuvia omalta ammatilliselta polulta:
Palasi mieleen lapsi, joka piirsi hiljaisena nurkassa, kun aikuiset juttelivat. Lapsi, joka tottuneesti vastaili kysymyksiin, milloin vanhempien ja milloin ammattilaiseten ”toivomalla tavalla”. Lapsi, jonka kuulumiset tiesin vain aikuisten ja papereiden kautta. Lapsi, joka toistuvasti kertoi rakastavansa äitiä. Lapsi, joka spontaanisti levitti Nalle-kortit lattialle ja pyysi minua leikkimään niillä.
Käsitykseni mukaan on edelleen melko yleistä, että lapsen oma kokemus arjesta ei välttämättä tule aina kysytyksi, saati tavoitetuksi tai huomioiduksi. Lapsilla on tutkimusten mukaan paljon osattomuuden, ohipuhumisen ja mielipiteiden sivuuttamisen kokemuksia (Peltola & Moisio 2017). Erityisesti pienten lasten kohdalla saatamme lähtökohtaisesti ajatella, että vanhemmille tarjottu tuki on riittävää tai suojella lapsia aikuisten asioilta, silloinkin kun lapsi tosiasiassa elää niiden kanssa (ks. esim. Hurtig 2006). Joskus ohjaamme kohtaamisia niin paljon, että unohdamme tavalla tai toisella kysyä lapselta, mikä hänelle itselleen on tärkeää tai tarttua lasten aloitteisiin tavoista, joilla asioiden käsittely olisi luontevaa. Silloinkin kun lapsi istuu samassa pöydässä, saatamme puhua kieltä, jonka kautta osallistuminen tulee lapselle mahdottomaksi. Lapsen arjen kokemusten tavoittamisen näkökulmasta olisikin tärkeää, että työntekijä tarjoaisi erilaisia mahdollisuuksia toimia sekä tunnistaisi mikä on kullekin lapselle luontainen tapa kertoa. (ks. esim. Muukkonen & Tulensalo 2018; Tulensalo 2015.) Lapsiasiavaltuutetun kertomuksessa eduskunnalle (2018) tulee myös esiin se, että mm. juridisiin ikärajoihin sidottu kuuleminen ylipäätään vaarantaa nuorempien lasten oikeutta osallisuuteen silloin kun vaaditaan tiettyä kehitysastetta tai taitoja, jotta mielipidettä kysytään ja kuunnellaan.
Pienen lapsen kerronnan ja olemisen tapa vaatii uskallusta luopua valmiiksi suunnitellusta ja totutusta tavasta tehdä työtä, kun perinteinen haastattelu ei tule kyseeseen, eikä pienten maailmaan lähtökohtaisesti kuulu tavoite- ja suoritehakuinen toiminta (ks. esim. Karlsson 2012). Sitä me aikuiset ammattilaiset niin lasten auttamis- kuin myös kehittämistoiminnassa saatamme joskus kuitenkin toivoa tai odottaa.
Näen leikin lapsikeskeisen työn keskeisenä elementtinä pienten kanssa kohdatessa, mutta mikä merkitys leikille annetaan? Sosiaalialan työntekijöiden kanssa käymieni keskustelujen pohjalta leikki saa erilaisia merkityksiä kohtaamisissa. Se voidaan nähdä lämmittelyn ja tutustumisen välineenä ennen ”varsinaista asioiden käsittelyä” tai leikki voi olla lapselle mielekästä tekemistä sillä välin kuin ”aikuisten asioita” käsitellään tavalla, joka ei sovi lapselle. Toisaalta se nähdään myös sellaisenaan lasta auttavana, informatiivisena sekä yhteistä ymmärrystä luovana lapselle luontaisena tapana hahmottaa ja käsitellä asioita, olivatpa ne sitten tositapahtumiin, pelkoihin, toiveisiin tai toisin toimimisen mahdollisuuksiin pohjautuvia.
Keskusteluissa nousi esiin myös omasta työhistoriastani tuttu ilmiö: paine saada kiireessä tietoa nopeasti, mieluiten verbaalisesti. Lapsen tietoa toisaalta pidetään tärkeänä ja osallisuuden merkitys suojelun näkökulmasta tunnistetaan aiempaa paremmin, mutta samaan aikaan tietoa usein toivotaan tietyssä muodossa ja ajassa.
Jäin pohtimaan mikä on se tieto, mitä ”pieneltä pitää saada” ja mikä on se muoto, jolla vastauksen hyväksymme? Mieleeni on jäänyt gradua tehdessäni erään perheväkivaltaa kokeneiden lasten kanssa työskentelevän kuvaus omasta ammatillisesta kasvustaan lapsentahtiseen työhön:
”Ei oo mitään mitä pitäis tapahtua, vaan annetaan tila sille mitä tulee.”
Onko meillä riittävästi tilaa sille, mitä lapselta tulee? Mitä jos meillä olisi?
Reetta Kalliomeri Kirjoittaja työskentelee Pelastakaa Lapset ry:n Arjesta voimaa – lapsikeskeinen työ ja myönteinen tunnistaminen -kehittämishankkeessa: http://www.pelastakaalapset.fi/arjestavoimaa
Lähteitä ja lisäluettavaa:
Peltola & Moisio 2017: Ääniä ja äänettömyyttä palvelukentillä. Katsaus lasten ja nuorten palvelukokemuksia koskevaan tietoon. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/aania_ja_aanettomyytta_palvelukentilla_uusin.pdf
Tulensalo 2015: Lapsen tiedollinen toimijuus lastensuojelun sosiaalityössä. http://tampub.uta.fi/handle/10024/98814
Karlsson 2012: Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla. Teoksessa Karlsson & Karimäki (toim.) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan.
Tiainen & Hokkanen 2011: Elävä päiväkirja. Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsityön polku. https://docplayer.fi/2817121-Elava-paivakirja-tampereen-ensi-ja-turvakoti-ry-n-lapsityon-polku-anne-tiainen-reetta-hokkanen.html
Hurtig 2006: Lasten tieto sosiaalityön haasteena. Teoksessa Forsberg & Ritala-Koskinen & Törrönen (toim.) Lapset ja sosiaalityö.
Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2018/02/LA_eduskuntakertomus_2018_netti_SU.pdf
Muukkonen & Tulensalo 2018: Tututstumalla lapsi tulee näkyväksi – pienen lapsen kokemusten kuuleminen lastensuojelussa. Teoksessa Hyvärinen & Pösö (toim.) Lasten haastattelu lastensuojelussa.
