Tarinoita, elämää

Annoin opiskelijoille tehtävän: saduttakaa jotakin läheistänne tai naapurianne, ketä vaan. Muista tämä sääntö: älä anna aihetta, vaan anna hänen kertoa, mitä mieleen tulee. Lue se lopuksi hänelle ja kysy lupa lukemiseen muille. Tuo huomenna satu mukanasi tunnille.

Kaikilla oli satu mukana seuraavana päivänä. Tämä on hienoimpia opetustilanteita, mitä voi toivoa, koska me kaikki opimme. Opimme ihmisyydestä, eri-ikäisten ihmisten sisäisestä maailmasta ja siitä, mikä on tarinan voima. Opimme sen, että osallisuuden yksinkertaisin ja selvin ohje on: kuuntele ja ota mukaan. Kuulimme eri-ikäisten lasten tarinoita ja saimme nauraa ja liikuttua. Saimme kuulla nuoren ja vähän aikuisemmankin ystävän ja puolison juttuja. Tässä pari tarinaa, joiden julkaisemiseen on kysytty lupa. Selittämättä paras:

Oon väritellyt paljon värityskirjaa. Käytiin Halppiksessa kävellen, Aarne nukku rattaissa. Matkalla mua pelotti, kun ylämäessä kuorma-auto kaasutti. Oli kivaa kahlata lehdissä. Vastaan tuli koira, ja Viona sanoi sitä lehmäksi. Sillä ulkoiluttajalla oli vaunut ja ajateltiin, että siellä oli vauva, mutta se olikin vähän isompi, ehkä Aarnen kokonen. Eilen illalla Aarne käveli äitin luokse, eikä pitänyt mistään kiinni, ja sitten se kaatoi punaiset rattaat. Tiina 4,5 vuotta.

VARTIOMIÄS Olipa kerran, kun Venäjälle ajoin. Nii Pietariin. Oli sellanen pikkupoika, kun topattiin siihen kioskille syömään, Viipurin rautatieasemalle. Siinä oli noita vartioita paljon, isoja poikia ylleensä. Ne meinaan vartioitti rekkaa ja niille tarvi maksaa. Niin sitten tuli sellanen pikkupoika, joka sano kans, sellanen polvenkorkunen, että hän vartioittee. Minä sitten otin sen vartiomieheks, mutta isot poijaat kyttäs sitä että maksettiinko sille. Nehän ois ottanu sen rahat taskusta. Nii mää vein sen sitten syömään siihen kioskille. Annoin sille joskus rahhaakin, mutta kai ne isot poijjaat ne sitten vei. Joskus kun oli kova pakkanen ni sillä oli sellanen harmaa palttoo päällä. Sellanen korkeekauluksinen, oikein paksu niinku armeijan sarkatakki. Se oli mua polveen asti ja kun me mentiin ritirintaan ni se taapersi siinä lumihankesa. Mää otin sitä kauluksesta kii ja nostin ilmaan ja sitä nauratti kamalasti ja sitä porukkaa, joka oli siä sisällä ku me mentiin syömään. Ostin sille aina jonkun hampurilaisen tai jotain muuta. Salavihkaa pistin sille vähän kolikoita taskuun ja sanoin, ettei anna isoille pojille. Ja ne isot pojat sano aina, ettei se pysty mittään vartioitteen. Mää sanoin aina, että tää on mun vartiomies. Ne sano, ettei tommone o mikkään vartiomiäs. Ja mää sanoi, että kyllä, tää on mun vartiomiäs. Se oli aina kun mää menin sinne. Se morjesti jo kaukaa ja juoksi sitten sinne parkkipaikalle. Joskus mää pelkäsin kun mää lähdin, kun mulla oli sellasia levveitä parakkeja kyytisä. Ja niinku pikkupojat aina , se lähti juokseen rinnalla ja mää en nähny siältä mittään. Mua pelotti aina, että koska se jää pyörien alle, kärryn pyörien alle. Jos se ei huomaa, että se kärry vähä oikasee. Joskus sitten kävi niin, että sitä ei enää näkyny. Ei se varmaan kenenkään auton alle jääny, mutta kun se oli sellanen koditon poika, joka sitten joutu johonkin. Mihinkä hän joutu. Se oli sellanen vähä surullinen tarina. Se oli mun vartiomiäs. Mutta ny mää lähren, niin ku Markus-setä, saunaan! 65-vuotias eläkkeellä oleva rekkakuski, mies.

 

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden lehtori, jatko-opiskelija
Lempäälä

Kuva: Pixabay