Voiko ikävä tuntua käsissä?

Vierailijabloggaajana Sari-Anne Paaso

cofIstumme lattialla yhdessä pienten 3-5-vuotiaiden kehittäjäkavereiden kanssa. Kehittäjäkaverimme asuvat sijaisperheissä ja heidät on kutsuttu opettamaan meitä aikuisia, jotta voisimme kohdata pienet lapset entistä paremmin lastensuojelussa. Juttelemme lasten kanssa siitä, millaista on, kun ei asu omien vanhempien kanssa. Kerromme Kirahvi Mainiosta, joka asuu elefanttiperheessä ja jonka kirahvivanhemmat asuvat vuorilla.

Ikävä on kaikille ryhmäläisille tuttu tunne. Kyselemme lapsilta, missä ikävä tuntuu. Lapset vastaavat: ”Mahassa, sydämessä, silmissä… ”. ”Ja jaloissa”, jatkaa yksi lapsista. ”Käsissä”, jatkaa ryhmän pienin. Huomaan epäilevän vastauksia mielessäni. Voiko ikävä oikeasti tuntua jaloissa tai varsinkaan käsissä? Saman tien yksi lapsista täydentää: ”Joo kyllä se ikävä tuntuu jaloissa, kun silloin jalkoja voi tärisyttää.” Mutta käsissä… Ehkä niitäkin voi tärisyttää, huomaan miettiväni, vaikka samalla jään kiinni aikuisen skeptisistä ajatuksista. Voiko ikävä tosiaan tuntua käsissä? Tiesiköhän lapsi nyt varmasti, mistä puhui?

Keskustelu ikävästä ryhmässämme jatkuu. Lapset kertovat keinoja ikävän helpottamiseen. Sijaisäidin merkitys ikävän tunteen vastaanottamisessa ja lohduttamisessa on suuri. Mikä helpottaa, jos tulee ikävä? ”Tietenkin äiti. Jos alkaa itkee eikä pysty hengittämään, niin äiti pystyy halaamaan ja pussailla ja sanoa, ettei ole mitään hätää.” ”Ja jos on ihan vähän ikävä, niin pystyy hengittämään ja voi mennä kaverin luo leikkimään.”

Samana iltana avaan Facebookin, jossa luen lemmikkinsä menettäneen ystävän surusta. Hän kirjoittaa: ”Luulen, että ikävä lähtee viimeiseksi käsistä. Ensin se lähtee päästä. Sitten vasta käsistä, sormien välistä”. Huomaan katuvani epäilyjä lapsen ajatuksia kohtaan. Ikävä voi toden totta tuntua myös käsissä.

Olen usein lasten edessä sanaton. Kuinka arvostankaan näitä viisaita lapsia, joiden kanssa saan tehdä työtä. Huomaan olevani nöyrällä paikalla. Heillä on sellaista kokemusta, jota ei voi kuin kunnioittaa.

On ollut antoisaa suostua lasten opetettavaksi, ja mistä olen oppinut valtavasti. Erityisesti omista reaktioista, tunteista, kontrollin ja hallinnan tarpeesta ja lasten kanssa kehittämisestä. Alussa oli helppo puhua rinta rottingilla siitä, kuinka tärkeää on, että suostumme epävarmuuteen ja siihen, että emme ohjaile liikaa lapsia ja kuinka suostumme katsomaan, mitä syntyy yhdessä lasten kanssa. Tai kuinka tietenkin arvostamme lasten tuottamaa tietoa. Se on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Siinä hetkessä, kun olen pää pyörällä ihanien pienten kanssa, huomaan hetken katuvani lupausta epävarmuuteen suostumisesta. Lapset pistävät meidän aikuisten suunnitelmat spontaaniudellaan ihan uusiksi ja välillä heidän vastauksensa laittavat aivoni uuteen asentoon. Onneksi olen kuitenkin suostunut prosessiin, antanut omille tunteilleni tilaa ja suostunut lasten opetettavaksi.

Olemme pitäneet 3-5-vuotiaiden osallisuutta vahvistavassa työssä tärkeänä periaatteena, että kaikki kehittämistyö tehdään yhdessä lasten kanssa. Lapset saavat oikeasti vaikuttaa kehittämistyön suuntiin ja arviointiin. Ihan ensimmäiseksi he halusivat lisää leikkiä! Eikä aikuisten ohjaama leikki ollut sitä. Olen tajunnut, että pelkkä puheeseen perustuva haastattelu ei toimi pienten kanssa. Meillä täytyy olla muita keinoja tavoittaa lapsen kokemusta kuin pelkkä puheeseen perustuva työskentely. Siksi olemme kehittäneet erilaisia ei-kielelliseen ilmaisuun perustuvia tapoja kuten valokuvausta, ammatillista leikkiä ja tarinoita, joihin lapsi voi samaistua.

Kirahvi Mainion elämästä tulee kirjasarja, jonka avulla perhehoidossa asuvan elämää koskettavista teemoista. Ensimmäinen yhdessä lasten kanssa tehty tarina Kirahvi Mainosta ilmestyy pian. Yhdessä kirjoista Mainiolla on ikävä. Mainion ikävä tuntuu vatsan nipistelynä, mutta myös jaloissa, joita tärisyttää. Silloin Mainion elefanttiäiti tulee, ottaa syliin, halaa ja sanoo: ”Ei ole mitään hätää!”.

Sari-Anne Paaso
Kehittämispäällikkö, laillistettu sosiaalityöntekijä, Pesäpuu ry

Ps. kurkkaa Kirahvikerhon tunnelmia Youtubesta

Pesäpuu ry on valtakunnallinen lastensuojelujärjestö, jossa kehitetään lasten osallisuutta yhdessä lasten kanssa. Kirahvitoiminta on 3-5 –vuotiaille ja Salapoliisitoiminta 6-10-vuotiaille lapsille suunnattua toimintaa, jossa lapset otetaan mukaan kehittämään lapsiystävällisempää ja turvallisempaa lastensuojelua. Kehittämistyön avulla tuotetaan välineitä ja menetelmiä lastensuojelutyöhön. Lasten ajatusten pohjalta tehdään myös vaikuttamistyötä.

Mainokset

Tietoja Kati Honkanen

Teen Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteellistä väitöstutkimusta, jonka työnimi on Hyvinvoinnin paikat ja tilat: Monimenetelmällinen tutkimus lapsiperheiden jäsenten ja nuorten aikuisten hyvinvoinnin kokemuksista arjen toimintaympäristöissä. Tällä hetkellä teen artikkeliväitöskirjani yhteenveto-osiota Päijät-Hämeen Kulttuurirahaston apurahalla. Hallintotieteiden lisensiaatin tutkimuksen olen tehnyt vuonna 2012 lastensuojelun organisaatioiden kehittämisestä ja muutoksen johtamisesta. Olen työskennellyt vuodesta 2005 alkaen erilaisissa kehittämis- ja tutkimushankkeissa, viimeisimpänä Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksella projektipäällikkönä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa (2017-2018). Syksystä 2019 alkaen toimin sivutoimisesti Lahden ammattikorkeakoulussa sosiaali- ja terveysalan opettajana. Twitter: @honkanen_kati
Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kokemus, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Voiko ikävä tuntua käsissä?

  1. johannaolli sanoo:

    Kiitos, Sari-Anne, että jaoit kokemuksiasi! Olette Pesäpuussa osanneet viedä lapsinäkökulmaista kehittämistoimintaa todella pitkäjänteisesti eteenpäin ja on mahtavaa, että jaatte siitä tietoa niin monessa muodossa.

    Tässä kirjoituksessasi arvostan erityisesti sitä, että kerroit myös työsi vaikeuksista ja epäilyksistäsi. ”Aikuisen skeptiset ajatukset” ovat varmasti tuttuja kaikille meille, jotka haluamme ottaa lapset tosissamme. Törmäämme sellaisiin ajatuksiin omassa päässämme ja muiden puheissa. Lapsinäkökulmaisen toiminnan mahdollistaa kuitenkin juuri se, että kykenee tunnistamaan oman skeptisyytensä ja tarkastelemaan sitä kriittisesti. Siksi on tosi arvokasta tehdä näitäkin ajatusprosesseja näkyväksi.

    Muuten, lääketiede on tunnistanut käsiin ja jalkoihin liittyviä tuntemuksia (pistelyä, puutumista, vapinaa) esimerkiksi ahdistuksen yhteydessä, ja ahdistus voinee pikkukirahveilla hyvinkin kietoutua ikävöintiinkin. Muiden tieteenalojen tietoa mulla ei valitettavasti ole tästä aiheesta, mutta yksi hieno ikävä-käsitteen määritelmä löytyy Pentti Rasinkankaan Näin kertoi mulle Tommi -laulusta:”Ikävä on sitä, että tykkää, vaikkei nää…”

    Liked by 1 henkilö

    • Nimetön sanoo:

      Kiitos mieltä lämmittävästä palautteesta. Olipa kiinnostavaa tuo lääketieteen havainto ahdituksen ilmenemisenä käsissä. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin tietenkin asia on niin. Ikävä käsissä on todella järkeenkäypä, kun ajattelee, että käsillä juuri kosketaan ja halataan ym. Itselleni on ollut todella tärkeä oppimiskokemus jäädä kiinni juuri omista skeptisistä ajatuksista ja lapsen tiedolle naureskelusta (vaikkakin hyväntahtoisesta) ja usein vähättelevästä suhtautumisesta. Meillä on laadittu kehittämiseen eetiset periaatteet, joita peilaamme työssämme koko ajan. Yksi tärkeimmistä periaatteista on, että tutkimme tietoisesti itsessämme herääviä reaktioita ja tunteita. Aika usein tarkastelemme työssä ensisijaisesti lapsen tunteita, mutta omien tunteiden reflektointi saattaa unohtua.

      Tykkää

  2. Kati Honkanen sanoo:

    Pesäpuun upea kehittämistoiminta on saanut myös tunnustusta. Viime vuonna Vuoden lapsuusteko 2018 -tunnustuspalkinnon sai Pesäpuun Salapoliisitoiminta. Salapoliisit ovat 6–10-vuotiaita lapsia, jotka osallistuvat lastensuojelun kehittämiseen. Toiminnan tavoitteena on lisätä lasten osallisuutta ja hyödyntää lasten kokemuksia lapsiystävällisempien palveluiden kehittämiseksi. https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2018/05/tiedote-2018-05-07-17-25-39-173034

    Kirahvitoiminta on hieno jatko tälle toiminnalle ja ottaa vieläkin nuoremmat lapset asiantuntijoikseen. Tämä on myös kansainvälisellä tasolla tarkasteltuna ainutlaatuista kehittämistoimintaa.

    Ajattelen, että myös tutkimus voi hyötyä näistä malleista, kun kehitetään lapsilähtöisiä tai lapsinäkökulmaisia tutkimusmenetelmiä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s