Raivari metrossa – kenen vastuulla on kasvattaa lasta?

Odottelen metroa Matinkylässä ja huomaan sivusilmällä, kun pieni poika kiipeilee aseman penkeillä. Metro saapuu ja nousemme kaikki kyytiin. Myös äiti ja lapsi tulevat samaan vaunuun kanssani. Melkein heti poika aloittaa raivokohtauksensa. Hän karjuu vaativasti ja viljelee runsaasti kirosanoja: ”Vittu-paska-perkele!” Me muut matkustajat istumme hiljaa, eikä kukaan edes tuijota – on vanhemman tehtävä kasvattaa lapsensa, on vanhemman tehtävä pitää kuria. Äidin ääni puhuu, puhuu, puhuu lapselle, mutta lapsi vaatii päästä pois ja lähtee marssimaan metrovaunun toiseen päähän. Hän istahtaa siellä penkille ja katsoo äitiä vaativasti. Kun mitään ei tapahdu, hän palaa muutaman penkkirivin takaisinpäin huutaen kurkku suorana: ”Paska äiti, paska äiti, paska äiti!” Siltä äidistä nyt varmasti tuntuukin. Ehkä joku matkustajista ajattelee, että adjektiivi on täysin kuvaava. Mutta minä arvelen, että tämä äiti on tehnyt kaikkensa ja on nyt kertakaikkisen poikki.

Metro liikahtaa eteenpäin Urheilupuistosta, kun päätän, etten voi jäädä pois seuraavalla pysäkillä tekemättä ensin jotain äidin hyväksi. Hän istuu vaunun perällä, katse käännettynä poispäin ja silmät kiinni. Menen hänen luokseen, laitan käden hänen olkapäälleen ja kysyn, onko kaikki hyvin. ”Mä yritän vain hengittää ja pysyä rauhallisena”, hän vastaa. ”Hengitä vain”, kannustan ja menen sitten pojan luokse. Laskeudun hänen tasolleen, sydämeni pamppaa ja toivon, etten mokaa nyt — etten vain pahentaisi tilannetta.

”Sinä olet niin pieni poika, ettet voi istua yksin metrossa. Sinun pitää nyt mennä istumaan äidin viereen.”

”Paska! En istu!” poika vastaa uhmakkaasti, vaikka katselee vierasta ihmistä hieman epäröiden.

”Lasken viiteen”, sanon hänelle.

Metro saapuu juuri silloin Tapiolan asemalle. Onneksi ovet ovat ihan penkin vieressä. Nousen ja menen ulos ovista. Käännyn katsomaan poikaa ja nostan käden pystyyn. Sormet nousevat laskun tahtiin.

”Yksi…”

Mitä teen, jos lapsi ei tottele?

”Kaksi…”

Sormeni vapisevat. Metron ovet sulkeutuvat kohta!

”Kolme…”

Kolmella poika nousee ja menee äidin luokse.

”Hienoa, kiitos!” ehdin huudahtaa, kun metron ovet alkavat sulkeutua ja metro jatkaa matkaansa.

Kohtaaminen jättää minut pyörälle päästä. Olen vähän aikaa sitten käynyt katsomassa Homoäiti-näytelmän Kansallisteatterissa, jossa näytelmän äiti kertoo, miten paljon hävettää istua julkisessa liikennevälineessä, kun oma lapsi huutaa – sitten kokemus vieraasta auttajasta, joka rohkaisee parilla sanalla ja hymyllä. Toivon, että tilanne katkaisi raivokohtauksen terävimmän kärjen. Toivon, että äiti koki tulleensa autetuksi. Toivon, että lapsi koki muutoksen parempaan.

Lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa korostuu lapsen näkökulman lisäksi yhteisönäkökulma. Lapsi on jatkuvassa vuorovaikutuksessa materiaalisen, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen ympäristönsä kanssa. Tässä tarinassa lapsi oli äitinsä poika, mutta myös melko kapinallinen metromatkustaja. Tunnetun tutkijan ja filosofin John Deweyn mukaan kokemukset muovautuvat vuorovaikutuksissa ympäristön kanssa ja määrittelevät, kuinka ihminen tulkitsee ja toimii vastaisuudessa samankaltaisissa tilanteissa (Alhanen, 2013). Vaikka me muut aikuiset metromatkustajat emme aluksi puuttuneet äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen, olimme siitä huolimatta osallisia tilanteessa. Hiljaisuudessa viestimme äidille ja lapselle, että he ovat yksin myös metron julkisessa tilassa. Yhteiskunnallisella tasolla kerroimme, että kasvatus kuuluu yksin vanhemmalle.

Mutta pitäisikö vanhemman kestää mitä tahansa, millä hinnalla tahansa? Onko yksilön oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen niin vahva, ettei sivullisen tule puuttua kasvatukseen muuten kuin ääritapauksissa? Lastensuojelun tilastot kertovat karua tarinaa, kun apua ei saada tarpeeksi varhaisessa vaiheessa perheille. Kun puhutaan lapsen parhaasta, on otettava huomioon myös lapsen lähiympäristö ja ihmissuhteet. Lapsen raivokohtauksen keskellä oli tärkeää tunnistaa, että lasta auttaakseni minun oli ensin autettava äitiä.

Työskentelen lasten kanssa alakoulussa, joten työni puolesta minulla on kokemusta vaikeasta käytöksestä. Siitä huolimatta pelkäsin, etten ehkä osaisikaan auttaa – että tämä lapsi on hallitsemattomassa raivon tilassa, enkä minä vieraana ihmisenä pystyisi vaikuttamaan hänen toimintaansa. Tilanne antoi minulle opetuksen: lasten kanssa toimiminen on koko ajan uuden oppimista kuuntelun ja toiminnan kautta. Toiminnallani loin uuden tilan, jossa myös yhteisö tukee vanhempaa kasvatustehtävässä ja suojelee lasta asettamalla rajoja. Vieras ihminen voi tarjota apua. Voimme olla yhdessä yhteisönä vastuussa lapsistamme.

 

Oona Piipponen

Luokanopettaja

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

oonamp(at)student.uef.fi

 

Lähteet:

Alhanen, K. (2013). John Deweyn kokemusfilosofia. Helsinki: Gaudeamus Oy.

Tietoja Oona Piipponen

I am a doctoral student in Education with the University of Eastern Finland. I have also worked as a primary teacher at an international school in Finland. My research interests lie in intercultural education, Storycrafting, and studies on the child perspective. Olen väitöskirjatutkija Itä-Suomen Yliopistossa ja entinen luokanopettaja kansainvälisessä koulussa Suomessa. Tutkimusintresseihini kuuluvat kulttuurienväliset kohtaamiset, sadutus- ja lapsinäkökulmainen tutkimus.
Kategoria(t): kohtaaminen, Kokemus, Lastensuojelu, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus, Ympäristöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s