Maista keittoa, syö vähän, ota perunaa, maista kananpala, syö, syö!

Vuosia sitten teimme MLL:ssa pienimuotoisen tutkimuksen osallisuudesta, kun pidin leikkikerhoa. Siihen kuului kerhotilanteiden videointi, joissa olin ainoa aikuinen. Olin yllättynyt siitä, kuinka ohjaileva olin. Pidin siihen asti itseäni hyvin lapsilähtöisenä. Tämä videointi ja siitä tekemäni havainnot muuttivat minussa perusteellisesti jotain. Sen jälkeen asetuin tukevammin kuuntelijan osaan ja lopetin vimmatun organisoimisen.

Muutos näkyi esimerkiksi seuraavasti. Minulle tuli niihin aikoihin yökylään kolme alle kouluikäistä lasta. Muistan hyvin, kuinka päätin antaa heille itselleen tilaa keksiä, mitä he haluavat tädin luona tehdä. En valmistellut mitään. En laittanut valmiiksi askartelupöytää tai organisoinut tapahtumia. Päätin vain olla. Kävi niin, että alussa kaikki kolme harhailivat ympäriinsä, kunnes joku keksi avata eteisessä olevan huivilaatikon. He nostivat kymmenet huivit esiin ja aloittivat leikin, joka kesti monta tuntia iltaan asti. Välillä he tulivat pyytämään, että sitoisin kiinni jonkun huivin takaa tai auttaisin jossakin leikkiin liittyvässä asiassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin jatkui joka vierailulla. Joskus leikkiin kuului rakentaa majoja. Me tarvitaan patja, peitto, tuo tuoli tuohon ja tuohon tuo peitto. Me tarvitaan mitaleja. Mitaleja? Joo, koiranäyttelyyn. Hankittiin ainekset ja tehtiin koiralle mitali. Minun koirani tietysti voitti elottomat lelu-karvaturrit. Usein lapset itse ehdottivat asioita. Mennään saunaan. Mennään retkelle. Haluan muovailla. Joskus minä ehdotin: lähdetäänkö koiran kanssa metsään? Meille kehittyi vuosien varrella yhteisiä kivoja juttuja. Tämä tuntui oikealta.

Video on armoton paljastaja. Teen etnografista tutkimusta päiväkodeissa ja videoin päivän tapahtumia. Katselin äskettäin videota, jossa olin itse osallisena. Päiväkodin lapset olivat ruokapöydässä syömässä. Juteltiin kaikenlaista, tunnelma oli leppoisa ja mukava, mutta ehdin sanoa kymmenen kertaa sinä aikana: maista keittoa, syö vähän, ota tuosta perunaa, syö välillä, maista kananpala. Minulla ei ollut aavistustakaan, että olisin toiminut noin.

Päiväkodissa on menossa jatkuvasti jokin toiminto, joka pitää saattaa loppuun: syöminen, pukeminen, lähteminen, käsienpesu, siirtyminen paikasta toiseen, paikalle tuleminen yhtä aikaa jne. Ja aikuiset HOPUTTAVAT lapsia. Ainakin minä tunnistan sen. Onko hoputtamisesta oikeastaan hyötyä? Joskus voi olla, että joku on ottanut yhden lusikallisen, kun on viisi kertaa sanonut. Voisiko tuon tehdä jotenkin toisella tavalla? Luottaisi siihen, että lapset syövät minkä syövät. ”Nyt voitte viedä lautaset pois. Seuraava ateria on kello 14.00.” Ainakin tästä voisi kehittää hyvän keskustelun toisten kasvattajien kanssa. Ajatus on kylvetty!

Kylvä ajatus, niitä teko.
Kylvä teko, niitä tapa.
Kylvä tapa, niitä luonne.
Aristoteles

Reflektio tarkoittaa peiliin katsomista. Ensin tehdään jotain, jonka jälkeen katsotaan sitä tekemäänsä. Mitä tein ja koin? Saadaan uusia oivalluksia, joita taas testataan. Näin ihminen kehittyy ja oppii. Suosittelen videointia tehokeinona kaikille, jotka haluavat kehittyä työssään. Siltä voi tulla hyviä keskusteluita toisten aikuisten kanssa kaavoittuneen toiminnan paljastamiseksi, ja hienoja oivalluksia omasta toiminnasta lasten kanssa.

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja, jatko-opiskelija
Lempäälä

 

Mainokset

Tietoja Tuulius

Olen lastentarhanopettaja, montessoriohjaaja ja kasvatustieteen maisteri. Opetan lähihoitajaopiskelijoille kasvatusaineita. Minua kiinnostaa lasten oma kulttuuri. Teen innoissani väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa aiheenani "Pienten lasten huumori – tutkimus lasten tuottamasta huumorista ja sen vaikutuksista lapsiryhmässä".
Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Maista keittoa, syö vähän, ota perunaa, maista kananpala, syö, syö!

  1. johannaolli sanoo:

    Kiitos Tuula, tosi tärkeitä huomioita! Me aikuiset tosiaan ollaan totuttu ohjailemaan ja hoputtamaan lapsia kovin paljon silloinkin, kun se on aivan tarpeetonta. Olen miettinyt, kuinka paljon sellainen vaikuttaa vähän hitaampien minäkuvaan – onko koko ajan sellainen olo, että on vääränlainen? Ovatko vain nopeat oikeanlaisia?

    Tykkää

  2. Tuulius sanoo:

    Niinpä! Mutta niille nopeille onkin sitten ihan oma puheensa. Se on: älä mene sinne, älä koske siihen, odota, ei vielä… 😉

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s