Kolmannen kulttuurin lapset – mahdollisuus olla samaan aikaan sekä samanlainen että erilainen?

Etnisyys, joka ei olisi muuttumaton vaan synnynnäinen ominaisuus, tuntuu vieraalle. Näen, että etnisyys muuttuu jatkuvasti – se elää sen mukaan, missä ympäristössä elän ja kenen kanssa olen. Eli rakennan omaa etnisyyttäni suhteessa muihin, suhteessa ympäristöön eli sosiaalinen vuorovaikutus ja kontekstisidonnaisuus kuuluvat etnisyyteen olennaisesti. Neljän Belgia-vuoden jälkeen etsin omaa etnisyyttäni, ja pohdin päivittäin kysymyksiä, jotka liittyvät identiteettiin: kuka olen tässä maassa, joka on synnyinmaani, jonka kieltä ja kulttuuria osaan ja tiedän, mutta kuitenkin tunnen olevani vieras kotimaassani. Ennen itselleni tutut asiat tuntuvat tällä hetkellä vierailta. Näin ollen etnisyys ei ole vain vähemmistöjen ominaisuus, vaan läsnä myös enemmistöön kuuluvan kantasuomalaisen elämässä.

IMG_8555Tämä katkelma on neljän vuoden takaisesta päiväkirjastani muutettuani perheeni kanssa Suomeen. Lapsillamme oli haasteita sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, ja me kaikki tunsimme olevamme jollain tavalla puutteellisia. Silloin toinen lapsistamme, joka oli paluumuuton aikaan 8-vuotias, koki, ettei osannut kunnolla suomen kieltä, hiihtää ja että julkisissa kulkuvälineissä piti kuiskata, koska oli niin hiljaista, kun kukaan muukaan ei puhunut. Koulussa oli kuulemma parempi sopeutua uusiin tapoihin, kuten siihen, että aamulla ketään ei tervehditä iloisesti eikä ketään kehuta. Lapset itse kokivat olevansa puoliksi belgialaisia, puoliksi suomalaisia. He osasivat sujuvasti ranskaa, englantia ja suomea sekä jonkin verran flaamin ja arabian kieltä. Kielitaito, ystävällisyys tai sanavalmius eivät kuitenkaan muodostuneet vahvuuksiksi, joita lapsi olisi kokenut voivansa hyödyntää kotimaassaan. Sen sijaan sopeutumalla vallitseviin tapoihin pärjäsi paremmin ja pääsi helpommalla.

Yhä useampi suomalaislapsi muuttaa perheensä kanssa ulkomaille joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Näitä ns. kolmannen kulttuurin lapsia, jotka ovat asuneet osan lapsuudestaan toisessa maassa kuin mistä heidän vanhempansa ovat kotoisin, kutsutaan maahanmuuttajiksi ja ekspatriaateiksi heidän muuttaessaan Suomesta uuteen asuinmaahan. Palatessaan Suomeen heitä pidetään uussuomalaisina tai paluumuuttajina. Tutkimukset (mm. Dixon & Hayden 2008; Smith & Kearney 2016) ovat tuoneet esille, että nämä kolmannen kulttuurin lapset ovat usein näkymättömiä, ja heidän ääntään kuullaan harvoin: heitä on pidetty ikään kuin matkatavaroina (Warinowski 2012).

Warinowskin (2012) tutkimuksen mukaan kolmannen kulttuurin lasten identiteetit näyttäytyvät lapsilta kerätyn aineiston valossa dynaamisina ja tilanteisina. Paluumuuton jälkeen osalla lapsista on muodostunut kulttuurienvälinen identiteetti. Kuitenkin tämä lasten kulttuurienvälisyys on suomalaisessa kontekstissa piilossa: lapset nähdään ainoastaan suomalaisina. Jokaisella tulisikin olla mahdollisuus ja tilaa hallinnoida monia eri identiteettejä, jotka ovat joustavia, dynaamisia ja muuttuvia.

Miten sitten voisimme päiväkodeissa ja kouluissa sekä muissa yhteiskunnallisissa instituutioissa hyödyntää tätä tietoa? Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa jokaisella lapsella on oikeus rakentaa käsitystä itsestään, identiteetistään ja maailmasta omien lähtökohtiensa mukaisesti (OPH 2018). Myös esi- ja perusopetuksessa (OPH 2016, OPH 2014) ohjataan tiedostamaan niin omaa kuin muidenkin kielellisten ja kulttuuristen identiteettien monikerroksisuutta. Ajatellaanko suomalaissyntyisen, osan lapsuudestaan ulkomailla asuneen lapsen edustavan useita kulttuureja? Luulen, että useimmiten häntä ajatellaan suomalaisuuden edustajana, vaikka lapselle Suomi saattaa entuudestaan tarkoittaa vain isovanhempien kesämökkiä. Kolmannen kulttuurin lapset eivät siis automaattisesti ole vanhempiensa synnyinmaan edustajia, vaan yhteiskunnassa tulisi ymmärtää heidän identiteettinsä sirpaleinen rakentuminen ja mahdollinen ulkopuolisuutensa, kuten oma päiväkirjamerkintänikin osoittaa.

Näin ollen jokainen lapsi ja hänen perheensä tulisi kohdata ensisijaisesti ainutlaatuisina, osaavina ja arvokkaina yksilönä (Lastikka 2019) eikä esimerkiksi luokitella ketään huoltajien synnyinmaan mukaan. Varhaiskasvatuksen henkilöstön ja opettajien olisi tärkeää kiinnittää erityistä huomiota myös paluumuuttajalapsiin ja nähdä heidän kielelliset ja kulttuuriset supermoninaisuudet (Vertovec 2007, 2010) yhteisöä rikastuttavana voimavarana.

Mitä toivoisin? Sitä, että ei kysyttäisi, missä olen syntynyt vaan sitä, missä kaikkialla olen asunut, mitä olen kokenut ja mitä olen joutunut jättämään taakseni. Annettaisiin aikaa, tilaa ja lupa muistaa, surra ja iloita. Minulla on tarina, monta tarinaa. Haluatko kuulla ne?

Anna-Leena Lastikka, KL, VO

Jos haluat vaihtaa ajatuksia, kommentoi alla tai kirjoita sähköpostia: anna-leena.lastikka@helsinki.fi

Lähteet

Dixon, P. & Hayden, M. 2008. ‘On the move’: Primary age children in transition. Cambridge Journal of Education, 38(4), 483–496.

Lastikka, A-L. (2019). Culturally and linguistically diverse children’s and families’ experiences of participation and inclusion in Finnish early childhood education and care. Lisensiaatin tutkimus. Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/306437/cultural2.pdf?sequence=3&isAllowed=y

Opetushallitus (2018). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet.pdf

Opetushallitus (2016). Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/esiopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf

Opetushallitus (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf

Smith, V. J. & Kearney, K. S. (2016). A Qualitative Exploration of the Repatriation Experiences of US Third Culture Kids in College. Journal of College Student Development, 57(8), 958-972.

Vertovec, S. (2007). Super-diversity and its implications. Ethnic and Racial Studies, 30(6), 1024–1054.

Vertovec, S. (2010). Towards post-multiculturalism? Changing communities, conditions and contexts of diversity. International Social Science Journal, 61(199), 83–95.

Warinowski, A. (2012). Maailmalle yhtenä, takaisin toisena? Suomalaisten ekspatriaattiperheiden lapset kulttuurisissa siirtymissä. Siirtolaisinstituutin tutkimuksia A 42. Turku: Siirtolaisinstituutti.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kolmannen kulttuurin lapset – mahdollisuus olla samaan aikaan sekä samanlainen että erilainen?

  1. Jaan monia samanlaisia kokemuksia kanssasi. Itsekin asuin lapsuuteni ulkomailla. Sen sijaan palatessani Suomeen 11-vuotiaana, vanhempani tekivät viisaasti ja laittoivat minut kansainväliseen kouluun, eräänlaiseen kulttuuriseen jatkumoon ulkomaan vuosistani. Paluumuuttajan kulttuurishokkini ei ollut minulle kovin voimakas. Opin elämään sekä suomalaisena että kansainvälisenä lapsena.

    Tästä pääsen siis pohdintani aiheeseen: onko mahdollista, että kaikenlaisissa kouluissa opittaisiin kohtaamaan moninaisuutta kokonaisvaltaisesti? Jos koulun henkilökunta ja oppilaat ovat enimmäkseen asuneet Suomessa ja tuntevat vain vallitsevan kulttuurin olot, miten heille voisi opettaa empatiaa toisenlaista elämänpolkua kulkenutta kohtaan? Kolmannen kulttuurin lapset ovat kenties liiankin eteviä ”haistelemaan” kulttuurisia tapoja ja odotuksia, ja voivat nopeastikin mukautua vallitseviin normeihin. Kuinka siis opettaja, joka ei ole perehtynyt alan kirjallisuuteen, eikä hänellä ole omakohtaisia kokemuksia ulkomailla asumisesta, pystyy huomaamaan, että tämän lapsen identiteetti pääsee vain osittain näkyväksi?

    Pidin kovasti ehdotuksestasi: ”Mitä toivoisin? Sitä, että ei kysyttäisi, missä olen syntynyt vaan sitä, missä kaikkialla olen asunut, mitä olen kokenut ja mitä olen joutunut jättämään taakseni. Annettaisiin aikaa, tilaa ja lupa muistaa, surra ja iloita. Minulla on tarina, monta tarinaa.” Meidän on opittava kysymään eri kysymyksiä, kuin mihin olemme tottuneet. Sellaisia kysymyksiä, jotka eivät tee oletuksia vain yhdestä kansalaisuudesta/identiteetistä/tarinasta, ja jotka antavat kertojan määritellä itse, mihin hän kuuluu.

    Suomessa on edelleen valloillaan käsitys siitä, että juuri suomalaisuus on ”normaalia”, ja toisenlaisuus aiheuttaa ongelmia (ks. Ina Juvan väitöskirja, 2019). Tätä yksioikoista käsitystä meidän pitäisi lähteä purkamaan ja kehittämään moninaisempaan suuntaan, tukeutuen ihmisyyteen yhdistävänä voimana.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s