Sadutusta koulussa: lapset kertovat luovuudesta

En osannut odottaa, kuinka paljon lasten tuottama tieto vaikuttaisi omiin käsityksiini esimerkiksi oppimisesta, lapsuudesta, vuorovaikutuksesta ja kulttuurista, kun lähdin tekemään lapsinäkökulmaista tutkimusta ja kirjoittamaan siitä väitöskirjaa. Tällä kertaa haluan pohtia käsityksiäni luovuudesta.

Olen viime aikoina litteroinut haastatteluja, joihin osallistui entisiä 13-15-vuotiaita oppilaitani. He kertoivat muistoistaan satukirjeenvaihdosta, jonka toteutimme yhdessä muutama vuosi sitten. Silloin tavoitteenani oli edistää lasten kulttuurienvälisiä kohtaamisia, mutta sadutusmenetelmällä toteutettu projekti edisti monia muitakin tärkeitä taitoja, joita nykyisin kutsutaan tulevaisuuden taidoiksi (engl. 21st century skills). Monet oppilaistani puhuivat luovuudesta ja kuinka hienoa oli, että saduttaessa poikkesimme tavallisesta oppituntien rakenteesta. Tavallisilla oppitunneilla tehtiin, mitä opettaja käski tehdä, ja useimmiten se tehtiin yksin.

Sadutus oli erilaista kuin mitä oppitunneilla yleensä tehtiin. Saduttaessa sai olla luova ja improvisoida uutta yhteisvoimin. Oppilaat korostivat, että vaikka tarinaa pitää keksiä lyhyessä ajassa, uuden keksiminen ei ollut stressaavaa, vaan hauskaa. Ei ollut paineita suoriutua, vaan kaverit auttoivat ja heittivät ideoita, jos itse ei heti keksinyt mitään.

Tutkijana innostuin näistä tiedonjyvistä, mutta opettajana hieman huolestuin. Ajatus siitä, että ”koulu tappaa luovuuden” ei ole uusi, vaan esimerkiksi luovuuden asiantuntija Ken Robinson on puhunut aiheesta jo vuonna 2006 tunnetussa TED-esityksessään. Kun lapset aloittavat koulun, heistä paistaa uteliaisuus, ilo, into ja pelottomuus kokeilla uusia asioita. Sitä mukaa, kun koulussa keskitytään koulussa suoriutumiseen, luovuus alkaa karista ja lapset oppivat pelkäämään virheitä tai opettajan päämäärästä poikkeamista. Tämä kuva on tietenkin kärjistys, mutta se herättää arvioimaan uudelleen koulun konventioita luovuuden näkökulmasta.

Miksi haastattelemani lapset ajattelivat, että sadutus on luovempaa toimintaa kuin koulun tavalliset oppitunnit? Ensinnäkin sadutuksessa lapset ottavat ohjat: he päättävät mistä haluavat kertoa, mikä heitä kiinnostaa, minkä mittainen tarinasta tulee ja mitä tarinalle tapahtuu sitten, kun se on valmis. Kerrontaa ei rajoita aika, paikka eikä kuulijakunta (opettaja saattaa pyytää, että kerro lyhyt satu, mutta tutkimusaineistossani näkyy, etteivät lapset yleensä noudata tätä pyyntöä, jos he haluavat kertoa pidemmän tarinan). Harvoin lapset saavat näin kokonaisvaltaisesti ohjata tilannetta, paitsi tietenkin leikeissään.

Koulussa opettaja suunnittelee oppitunnit ja tehtävät, myös sellaiset, joissa opettajan ajatuksena on kehittää luovuuden taitoa. Eikö olekin nurinkurista, että luovuudelle pitää suunnitella omia lokeroitaan opetuksen lomassa? Eikö kaiken oppimisen pitäisi olla yhteydessä ihmisen luonnolliseen luovuuteen? Kirjassaan PIM! Olet luova Paavo ja Lauri Järvilehto toteavat, että kaikki ihmiset ovat luovia, ja luovuutta kannattaa harjoittaa ennen kaikkea siksi, että se on kivaa. Luovuus tekee elämisestä elämisen arvoista. On siis kapea-alaista ajatella, että luovuutta harjoitellaan vain silloin, kun opettaja määrittelee sen oppitunnin tavoitteeksi.

Luovuus on läpileikkaava teema perusopetuksen opetussuunnitelmassa. Lähde: https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/perusopetuksen-opetussuunnitelman-ydinasiat

Peruskoulun opetussuunnitelmassa (OPH, 2014) luovuus mainitaan toistuvasti, ja se liitetään laaja-alaiseen osaamiseen, oppimisen iloon, työskentelytapoihin, ongelmanratkaisutaitoihin ja oppiaineisiin. Esimerkiksi tutkiva oppiminen vaatii luovaa toimintaa (Hakkarainen, 2017). Opettajana koen, että opetustyö itsessään on luovaa, mutta kokevatko oppilaani samoin? Millaisissa tilanteissa oppilaat kokevat olevansa luovia? Tässä joitakin aineistostani nousseita ajatuksia:

– Luova työskentely on hauskaa, ei stressaavaa.

– Yhdessä toimiminen on luovempaa kuin yksin uurastaminen.

– Ideoita voi saada ympäristöstä, muistoista tai kavereilta.

– Tehtävänannon on oltava avoin, jotta ennakko-odotukset eivät rajoita luovuutta.

– On helppoa olla luova, kun omat kiinnostukset voivat ohjata työskentelyä.

– Mielikuvitus vahvistaa luovuutta ja luova toiminta mielikuvitusta.

– Mielikuvitus auttaa testaamaan ideoita, ennen kuin ne toteutetaan (ks. Dewey, 1934/2005).

Itse asiassa tutkimusten mukaan mielikuvitus ja luova ajattelu ovat yhteydessä myös kykyyn kohdata eri kulttuureista tulevia ihmisiä (Dziedziewicz et al., 2014).

Opin lapsia haastatellessani, että lapset kokevat koulun rajoittavan heidän luovuuttaan. Toisaalta vapaamuotoinen sadutustuokio sai heidät innostumaan omasta kyvystään ajatella luovasti. Olisiko siis mahdollista antaa lasten ja nuorten luovuudelle ”tilaa hengittää” myös koulussa?

 

Oona Piipponen

Väitöskirjatutkija ja luokanopettaja, MA

Itä-Suomen yliopisto

@OPiipponen

 

Lähteet:

Dewey, J. (1934/2005) Art as Experience. New York: Perigree.

Dziedziewicz, D., Gajda, A. & Karwowski, M. (2014) Developing children’s intercultural competence and creativity. Thinking Skills and Creativity, 13, 32-42.

Hakkarainen, K. (2017) Kollektiivinen luovuus, yhteisöllinen oppiminen ja itsensä ylittäminen. Aikuiskasvatus, 1, 47-56.

Järvilehto, P. & Järvilehto, L. (2019) PIM! Olet luova. Jyväskylä: Tuuma-kustannus.

Opetushallitus (2014) Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Opetushallitus.

Tietoja Oona Piipponen

I am a doctoral student in Education with the University of Eastern Finland. I have also worked as a primary teacher at an international school in Finland. My research interests lie in intercultural education, Storycrafting, and studies on the child perspective. Olen väitöskirjatutkija Itä-Suomen Yliopistossa ja entinen luokanopettaja kansainvälisessä koulussa Suomessa. Tutkimusintresseihini kuuluvat kulttuurienväliset kohtaamiset, sadutus- ja lapsinäkökulmainen tutkimus.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Sadutusta koulussa: lapset kertovat luovuudesta

  1. johannaolli sanoo:

    Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen tekijänä on mustakin tosi hienoa olla, kun todella oppii uutta lapsilta. Kirjoituksestasi tajuan nyt, miten paljon yhteistä sadutuksella ja leikillä on: vapaus ja itseohjautuvuus ja hauskuus. Ehkö jopa sekin, että tekeminen on tärkeämpää kuin päämäärä? Se lienee luovuuden kannalta oleellista, ettei päämärä ole liian tarkasti määritelty etukäteen.

    Liked by 1 henkilö

    • Juuri näin! Jo tutkimuksen varhaisessa vaiheessa olen pohtinut sadutuksen ja leikin yhteyttä. Lasten kertomat tarinat muistuttavat juonileikkiä. En ole vielä löytänyt aiheeseen liittyvää tutkimusta, mutta sadutuksen mahdollistama leikillisyys selittäisi, miksi sadutus on lapsille niin luontevaa.

      Opettajana pidän luovuutta erittäin tärkeänä taitona myös oppimiselle. Luovassa työskentelyssä on samanlaista flow-tilaa kuin tilanteissa, joissa oppiminen imaisee mukaansa ja oppilaat innostuvat tutkimaan jotain aihetta oma-aloitteisesti. Silloinkin motivaationa on lapsen oma kiinnostus eikä suorittaminen. Oman osaamisen kehittyminen myös laajentaa luovan työskentelyn mahdollisuuksia.

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s