Lasten resilienssin tukemisesta

Olen viettämässä kolmanneksi viimeistä koulupäivää oppilaitteni kanssa leikkipuistossa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja kesäloman tuoksu on ilmassa. Vietämme koko aamupäivän lasten valitsemassa puistossa vapaasti leikkien ja temmeltäen.

Tässä lyhyessä ajassa ehtii tapahtua paljon: yhdellä on mehujäät ympäri kasvoja ja käsiä, toinen harmistuu, kun hän ei koskaan ehdi vuorollaan keinumaan, kun antaa vain muille vauhtia, pieni porukka on saanut vieraan pojan hermostumaan ja tappelu on syntymässä (ehdin väliin, huh), kolmannen kengännauhat ovat jälleen auenneet ja hihkaisen hänet luokseni nauhojen solmintaan, toisia pelotellaan ampiaispesällä ja kauhutarinoilla puistoon kuolleesta lapsesta, keinuvuorot aiheuttavat eripuraa sekä veden juomisesta ja päähineen käytöstä pitää jatkuvasti muistuttaa.

Viimeisellä juoksusuoralla ennen koululle pääsyä, yksi oppilas kaatuu ja satuttaa kätensä. Onneksi vain pintanaarmuja. Tässä vain muutamia tapahtuneita asioita. Näiden kaikkien lisäksi ehdin nauttia lämmöstä ja auringosta sekä seurata oppilaitteni puuhia. Lasten kanssa töitä tekevät voivat mahdollisesti samaistua tällaisiin tilanteisiin. Paljon ehtii tapahtua lyhyessä ajassa.

Huomaan, että lapset hakevat etäisyyttä minuun leikkimällä paljon toisella puolella leikkikenttää (jossa toisaalta sijaitsee puiston ainoa, riitojakin aiheuttanut, hämähäkkikeinu). Pääosin oppilaat viihtyvät keskenään, mutta ongelmien, vastoinkäymisten edessä tai apua vaativissa tilanteissa aikuisen avulle on tarvetta. Kasvatuksen tehtävän on tehdä itsensä tarpeettomaksi, kirjoittaa Siljander (2002). Tarpeettomuuden tie on kuitenkin pitkä ja mutkainen.

Aikuisen tuki, apu, läsnäolo ja kannustus tukevat lapsen kehitystä arjen haastavissa tilanteissa. Resilienssillä (eng. resilience) tarkoitetaan lapsen tapoja ja mahdollisuuksia toimia erilaisissa haastavissa tilanteissa (Rutter, 1987). Resilienssiä voidaan tukea kehittämällä suojaavia tekijöitä, jotka jaetaan usein kolmeen osa-alueeseen: yksilön ja perheen ominaisuuksiin sekä ulkoiseen saatavaan tukeen (Rutter 1987; Condly, 2006). Koulussa ulkoinen tuki on pääosassa yksilön ominaisuuksien kehittämisen lisäksi. Kun lapset pääsevät harjoittelemaan haastavia tilanteita turvallisessa ympäristössä ja aikuisen valvomana, tämä kehittää heidän selviytymistaitojaan ja lisää itsevarmuutta myös jatkossa haastavissa tilanteissa (Rutter, 1987; Condly 2006). Aikuisilla on mahdollisuus säädellä tuen määrää tilanteiden mukaan. Esimerkiksi puiston riitatilanteissa rohkaisin lapsia ensin itse ratkaisemaan konfliktin sen sijasta, että marssisin itse välittömästi paikalle.

Ulkoinen tuki sisältää opettajan tuen lisäksi paljon muutakin. Aikuisille on paikkansa ja tarpeensa, mutta lasten keskinäiset suhteet ovat myös merkityksellisiä. Lapsen elämä koostuu monista eri yhteisöistä. Ne voivat parhaassa tapauksessa suojata lapsen kasvua ja kehitystä, mutta huonommassa tapauksessa myös lisätä riskikäyttäytymistä (Condly, 2006). Yhteisöt voidaan lähestyä myös yhteenkuuluvuuden näkökulmasta, josta Antonina Peltola on kirjoittanut. Lapsella on oman luokan lisäksi monia muita yhteisöjä, jotka tukevat kasvua ja kehitystä, kuten perheyhteisöt, iltapäiväkerhot (mm. Icehearts) ja harrastukset. Lapsen resilienssiä ja selviytymistä haastavissa tilanteissa voidaan tukea arkipäivän eri tilanteissa. Näin lasten taitoja voidaan kehittää kohtaamaan myös myöhemmin elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä, jolloin aikuisen tuki saattaa olla jo vähäisempää tai puuttua kokonaan.

Lapsinäkökulmablogi jää aktiivisesta kirjoittamisesta kesälomalle ja palaa jälleen syksyllä sorvin ääreen. Aurinkoista ja rentouttavaa kesää!

Satu Vasenius

Tohtorikoulutettava ja luokanopettaja, KM

Helsingin yliopisto

satu.vasenius@helsinki.fi

Lähteet:

Condly, S. J. (2006). Resilience in children. A review of literature with implications for education. Urban Education, 41(3), 211-236. doi:http://dx.doi.org.libproxy.helsinki.fi/10.1177/0042085906287902 

Rutter, Michael. (1987). PSYCHOSOCIAL RESILIENCE AND PROTECTIVE MECHANISMS. American Journal of Orthopsychiatry57, 316-331. https://doi.org/10.1111/j.1939-0025.1987.tb03541.x 

Siljander, P. (2002). Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Helsinki: Tammi.

Linkatut aiemmat blogikirjoitukset:

Icehearts – Koulun kasvatuskumppani

Mihin minä kuulun

Kategoria(t): Hyvinvointi, koulu, Uncategorized, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s