KLIK ja vastavuoroista peltikaton räminää

Nostaessani äänikortin ja kondensaattorimikrofonin puulaatikon päälle kuulen ympäriltäni iloista puheensorinaa ja ihmetteleviä kuiskauksia. Olen kyykyssä Richminster Rector Academyn, Kenian Bungomassa sijaitsevan koulun pihalla ja kaivan repusta äänitysvälineitä. Päässäni pyörii hajanaisia ajatuksia liittyen kahden luokan kanssa aloittamaani äänitaidetyöpajaan ja siihen, miten saisin rohkaistua lapsia erilaisten äänien tutkimiseen ja tuottamiseen. Yhdessä tuotetuista äänistä olisi tarkoitus säveltää jokin kokonaisuus – ehkä biisi. Olenko osannut kuvailla idean selvästi ja kokevatko lapset sitoutuneisuutta tai edes varovaista kiinnostusta siihen? Pyyhin hikeä otsalta. Ainakin rytmillisissä tutustumisleikeissä oli hyvä meininki… Ja ainiin – olenkohan muistanut laittaa aurinkovoidetta niskaan? 

Lapset ovat rentoutuneet hieman ja juttelevat keskenään, sillä puuhaan reppuni parissa, enkä ole täysin läsnä tilanteessa. Heti kun saan liikuteltavan studioni kasattua ja nostan katseeni, lapset ympärillä hiljenevät. Olen huomannut oppituntien täällä olevan selvästi opettajajohtoisempia kuin pääkaupunkiseudun peruskouluissa. Näen ympärilläni uteliaita ja varovaisen odottavia kasvoja. Sanon ”Okay, now we are ready to record, what kind of sounds do you think we can make here?” Hetken aikaa on hiljaista ja koetan hymyillä rohkaisevasti, jotta lapset kysyisivät jotain tai tekisivät aloitteita.

Kenian Bungomassa 2018 toteuttamani äänitaiteellinen biisintekoprojekti keskittyi erilaisten äänilähteiden etsimiseen ja äänien tuottamiseen kouluympäristössä. Se antoi paljon kokemusta niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita osallistavan taidekasvatusprojektin suunnittelussa ja ohjaamisessa voi tulla vastaan. Etenkin se herätti kiinnostuksen ymmärtää ohjaajan toimijuutta syvemmin osallistavan luovan tuottamisen fasilitoijana – ohjaajan tavoitteita, tunteita, reflektiota, toimintaa, kokonaisvaltaista suhdetta sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöön ja näiden näiden elementtien dynamiikkaa. Ja muutosta lapsinäkökulmaisempaan ohjaajuuteen.

Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja luovia ja ilmaisevat itseään monin eri tavoin, usein moniaistisesti (Karlsson & Karimäki, 2012). Luovuus ja leikki on kykyä nähdä vaihtoehtoisia maailmoja, joiden kautta toimijuus vahvistuu ja omistajuus uusiin luomuksiin syntyy (Rainio, 2010). Myös musiikin luova tuottaminen voi näyttäytyä prosessina, jossa lapsi havainnoi ja vertailee eri äänien suhteita ja  seuraamuksia, avaten lapselle omakohtaisen musiikillisen maailman tutkiskelun ja tilaisuuden löytää paikkaansa kulttuurin luojana (Partti, 2016; Wargo, 2019). Tämän mahdollistaminen vaatii ohjaajalta paljon: itsetuntemusta, sisältö-asiantuntijuutta, eettistä harkintaa ja sensitiivisyyttä, kykyä sopeutua epävarmuuteen tulevasta ja vastavuoroisuuteen. Lasten tavat oppia, kommunikoida ja luoda uutta tietoa muovautuvat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa sosiaaliseen ympäristöön (Karlsson, Borgen & Ødegaard, 2019) – yksilöiden ja toimintakulttuurin muodostamaan kokonaisuuteen, johon ohjaaja olennaisesti kuuluu. Lapsille fasilitoiduissa instituutioissa aikaa ja tilaa kontrolloidaan ja ohjataan tiettyihin paikkoihin ja aikaikkunoihin (Leander, 2002; Vadeboncoeur, 2005; Brown & Renshaw, 2006), ja tämän lisäksi ohjaajan tulee sisällyttää toimintaansa instituution motiivit ja käytännöt. Tämänkaltaisessa ympäristössä voi olla haastavaa lähestyä jotain aihealuetta yhdessä ihmetellen, luovuuden kuikuillessa uteliaana eri mahdollisuuksien äärellä. 

Ensimmäinen kysymys putkahtaa selkäni takaa: ”Jonathan, how old are you?”  ”I’m twenty-six” minä vastaan, ja tämän jälkeen lapset haluavat kysyä paljon kaikenlaista: onko minulla sisaruksia, kuinka kallis mikrofoni on, voiko äänikorttia koskea, miksi laitoin jotain voidetta niskaani… Kysymyksiä satelee niin paljon ja samanaikaisesti, etten ehdi vastata kaikkiin. Tunnen, kuinka ilmapiiri ympärilläni rentoutuu ja vaikuttaa samoin myös minuun, vaikka samaan aikaan tunnen jännitystä, ottivatko lapset vastaan puheeni äänien tuottamisesta. Paljonkohan tuntia on jäljellä? Pitäisikö minun suunnata lasten huomio äänittämiseen? Katseeni kohtaa etuoikealla olevan noin 13-vuotiaan pojan kanssa, jonka suu on mutrulla ja kulmakarvat keskittymisestä alhaalla. Lopulta intensiivisen tuijotuksen jälkeen hän päästää huuliltaan paukahtavan äänen ja katsoo merkitsevästi minuun. Nyt omat kulmakarvani nousevat innostuksesta: ”Hey, that’s a great sound, should we record that?” Ennen kuin olen sanonut lauseen loppuun, poika on jo mikrofonin luona ja laitan kuulokkeet hänen korvilleen. Ympärilleni on tullut taas hiljaista, vaikka se ei tule kestämään kauaa. Näen, että yksi lapsista osoittaa kaverilleen koulun peltikattoa…

Ohjaaja on lapsiryhmästä vastuussa oleva johtaja, joka välittää instituution ja oman ammattiminänsä motiiveja ja käytäntöjä (Hohti & Karlsson, 2012), sekä kanssatutkija ja luova toimija, joka neuvottelee lasten kanssa vastavuoroisesti yhteisistä säännöistä, tavoitteista ja ideoista (Kinnunen, 2015; Piipponen & Karlsson, 2019). Osallistavaa luovaa tuottamista sisältävissä projekteissa ohjaaja toimii samanaikaisesti erilaisten roolien kautta, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Reflektoidessani toimintaani biisintekoprojektissa tulin tietoisemmaksi toimijuuteni rakennuspaloista. Näiden palojen verkottuminen tuntui henkilökohtaiselta, mutta merkitykselliseltä: muutosta edistävältä. Jotta lapsinäkökulmainen luovan tuottamisen pedagogiikka ei tuntuisi jännittävältä möhkäleeltä sen monikerroksisuuden edessä, olisi arvokasta ymmärtää ohjaajan toimijuutta kokonaisvaltaisemmin ja kokemuksellisemmin, myös tunnetasolla ohjaajuuteen liittyvine toiveineen ja stressitekijöineen.

Sain johtamani Äänilähde-työryhmän kanssa rahoituksen KLIK-nimisten osallistavien äänitaidetyöpajojen toteuttamiseen alakouluikäisille turvapaikanhakijoille. Projektin tavoitteena on antaa lapsille mahdollisuus itseilmaisuun, osallistavaan taiteelliseen toimintaan ja ääniympäristön havainnointiin, sekä nostaa lasten pystyvyyden tunnetta äänitaiteellisina toimijoina ja tekijöinä. Lapset saattavat kokea juurettomuutta uudessa ympäristössä. Voi vaatia paljon rohkeutta luoda ja muokata omaa tilaa, jos siihen ei ole ensin onnistunut luomaan turvallista sidettä. Aloitan projektin yhteydessä autoetnografisen väitöskirjatutkimuksen ohjaajan toimijuudesta osallistavissa äänitaidetyöpajoissa. Lapsinäkökulmaisen ohjaajuuden ymmärtämisen lisäksi tutkimus olisi arvokas myös lasten hyvinvoinnin kannalta. Lapsilähtöisen tutkimuksen eettisen toiminnan kehittämiseen tarvitaan tutkijoiden kokemusten jakamista ja tutkijoiden osallistumista lasten toimintaan (Christensen, 2002). Muuten riskinä voi olla lapsen äänen ja lapsen yhteisöllisen luovan tuottamisen merkitysten haalistuminen tai vääristyminen (James, 2007)  Lapsilähtöisen ohjaajuuden tutkimus ja kokemuksellinen hahmottaminen on liitoksissa myös lasten hyvinvoinnin ja aktiivisen toimijuuden laajempaan ymmärtämiseen. Useita menetelmiä käyttäen voidaan saada laajempi ymmärrys lasten hyvinvoinnin osatekijöistä (Honkanen, 2017), joihin ohjaajan toimijuus olennaisesti kuuluu. 

Koko koulu on järjestäytynyt pihalle ja odottaa minun aloittavan puheen biisintekoprojektista. Vaikken ole suunnitellut puhetta juurikaan, yllätyksekseni tiedän mitä sanoa. Kerron, kuinka olen valvonut viime yönä miksatessani kappaletta, jossa on Richminster Rector Academyn sointi: oppilaat ovat äänittäneet koulun kattoa, kehon ääniä, tömistelleet lattiaa, paukuttaneet pulpetteja ja laulaneet ”pole, pole” (tarkoittaa Suomeksi ”rauhallisesti”, tämä oli ymmärtääkseni lasten keskinäinen vitsi). Lopulta biisiin saatiin myös lyriikka ja melodia, kun Israel-niminen poika sanoi säveltäneensä ja kirjoittaneensa ne kaverinsa kanssa. Nyt kappale on valmis ja puheen lopuksi otan esille cd-levyn, johon olen polttanut kappaleen, ja vanhan mankan, jonka lahjoitan koululle cd-levyn kuuntelua varten. Hymyilen leveästi ja onnellisena, kun koko loppupäivän mankka on kovassa käytössä ja biisiä kuunnellaan peräjälkeen kymmeniä kertoja. Toivon, että lasten kokemus itse tehdystä biisistä saa heidät luomaan rohkeasti uutta myös tulevaisuudessa. Itseeni tämä kokemus vaikutti niin. (tästä linkistä pääset kuuntelemaan biisin: https://drive.google.com/drive/folders/1Lt-8jrRVZI7gt5zHFX0alk1Jlv_uQTZJ?usp=sharing)

Projektin KLIK ja Äänilähde-työryhmän toiminnan etenemistä voi seurata: Facebookissa (KLIK – Äänitaidetyöpajat alakouluikäisille turvapaikanhakijoille) https://tinyurl.com/ybcuervx

Lapsinäkökulmablogi on palannut kesälomalta ja toivottaa lukijat tervetulleeksi. Hyvää alkanutta syksyä!

Joonatan Puha

Väitöskirjatutkija ja äänitaidekasvattaja, KM

joonatan.puha@helsinki.fi

Lähteet:

Brown, R., & Renshaw, P. (2006). Positioning students as actors and authors: A chronotopic analysis of collaborative learning activities. Mind, Culture and Activity, 13(3), 247-59.

Hohti, R., & Karlsson, L. (2012). Kevätjuhlat–koululaisena toimimisen tilat ja rajat. Lapset ja nuoret instituutioiden kehyksissä, 128.

James, A. (2007). Giving voice to children’s voices: Practices and problems, pitfalls and potentials. American anthropologist, 109(2), 261-272.

Karlsson, L., Borgen, J. S., & Ødegaard, E. E. (2019). Studies of Child Perspective in Methodology and Practice with ‘Osallisuus’ as a Finnish approach to children’s cultural participation. In Childhood cultures in transformation. Brill/Sense Publisher.

Karlsson, L., & Karimäki, R. (2012). Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Kinnunen, S. (2015). Kato, papukaija! Spontaanit piirustushetket lapsen ja tutkijan kohtaamisen ja tiedonrakentumisen tilana. Visuaaliset menetelmät lapsuuden-ja nuorisotutkimuksessa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Leander, K. (2002). Polycontextual construction zones: Mapping the expansion of schooled space and identity. Mind, Culture, and Activity, 9(3), 211-37.

Partti, H. (2016). Muuttuva muusikkous koulun musiikinopetuksessa. The Finnish Journal.

Piipponen, O., & Karlsson, L. (2019). Children encountering each other through storytelling: Promoting intercultural learning in schools. The Journal of Educational Research, 112(5), 590-603.

Rainio, A. P. (2010). Lionhearts of the playworld: An ethnographic case study of the development of agency in play pedagogy.

Vadeboncoeur, J. (2005). The difference that time and space make: An analysis of institutional and narrative landscapes. In L. Stevens & J. Vadeboncoeur (Eds.), Re/constructing ’the adolescent’: Sign, symbol, and body (pp.123-52). New york: Peter Lang.

Wargo, J. M. (2019). Sounding the garden, voicing a problem: Mobilizing critical literacy through personal digital inquiry with young children. Language Arts, 96(5), 275-285.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s