Mulla ei oo kaveria

Lause on varmasti useimmille päiväkodissa työskenteleville tuttu: Mulla ei oo ketään leikkikaveria. Tämä lausahdus arkipäiväisyydessään pitää sisällään ison ja haasteellisen ilmiön päiväkodissa arjessa: Miten päästä mukaan leikkeihin? Muistan miten erityisesti melko tuoreena varhaiskasvatuksen opettajana koin usein riittämättömyyttä ilmiön edessä. Päiväkodissa näkyy, miten toiset otetaan herkemmin mukaan kun toiset ja toisille lapsille ulkopuolisuuden kokemukset tuntuvat kasaantuvan (myös Viljamaa, 2017; Vuorisalo, 2013). Toiset lapset tuntuvat jopa leikeissä olevan enemminkin leikkien laitamilla kuin sisällä leikissä. Joskus tämä on lapsen oma valinta, mutta aina näin ei ole. Miten minä aikuisena voin tähän vaikuttaa? Ryhmän dynamiikan aistiminen vaatii aikuiselta hereillä oloa ja sen muuttaminen aikaa sekä pitkäjänteisyyttä.

Mitä lapset kertovat ulkopuolisuudesta? Kysyin tätä muutama vuosi sitten eskarilaisilta. Ilmiön tuttuudesta kertoo paljon se, kuinka nopeasti lapset lähtivät kertomaan omakohtaisia kokemuksiaan. Myös jokainen lapsi tiesi heti, mistä puhutaan, kun puhuimme leikkeihin mukaan pääsemisestä ja ulkopuolelle jäämisestä. Aiemmissa tutkimuksissa kiusaamiseen liittyen onkin huomattu, että lapset ymmärtävät ilmiön lähes samoin kuin aikuiset (Repo, 2015). Itseni yllätti silloin lasten ymmärrys ja toisaalta avoimuus ilmiön edessä.

”Ulkona. Siel on vähä vaikeempi löytää leikkikaverii kun nii moni puuhaa eri asiaa. … sit yleensä koittaa löytää leikkikaverii. Mulki on joskus käyny sillai. Et ei oikee tiiä mihi leikkii menis.” (Lapsi, 6v.)

Sillo kun mulla ei ollu leikkikaveria kun Aada.. kun mä olin tulossa kysyy Aadalta ja Millalta mitä ne tekee ja sit Aada kuiskas Milalle et mennääks keinuu ja sit.. mä en päässy sinne mukaa nii sillo.. mun tuntu yksinäiseltä. Ja sit mun muut kaverit oli vielä keinussa. Ja mä jäin yksin. …” (Lapsi, 6v.)

Yksinäisyydeltä päiväkodissa vaikutti suojaavan osaltaan tuttu pienryhmä tai paras kaveri, jonka kanssa lapset yleensä leikkivät. Toisaalta yksinäisyyttä koettiin näiden kaverien puuttuessa.

Mutta luotammeko toisinaan aikuisina liikaa siihen, että lapsiryhmässä jokainen löytää paikkansa? Päiväkodin henkilöstön saattaa olla päivittäisen ilmiön edessä kiusaus katsoa syrjään ja jopa turtua: Mene katsomaan, eiköhän sieltä joku kaveri löydy. Käy vaan kysymässä pääsetkö mukaan! Toisinaan tämä ei välttämättä ole aikuisen välinpitämättömyyttä, vaan enemminkin kyvyttömyyttä, tai jopa väsymystä, puuttua tilanteisiin. Toisaalta voi olla, että aikuiset eivät ole tarpeeksi tietoisia lasten välisistä suhteista. Aiemmissa tutkimuksissa onkin huomattu, että aikuinen ei usein ole mukana lasten leikeissä (Fleer, 2015). Entä mitä nyt muutama vuosi myöhemmin ajattelen, miten yhteisöllisyyttä luodaan lapsiryhmään? Ehkä läsnäololla, leikeissä mukana ololla, yhdessä tekemisellä, keskusteluilla, esimerkillä, ehkä turvaa luomalla, ehkä huumorilla, ehkä herkällä korvalla sitä voi aikuisena auttaa jokaista löytämään paikkansa ryhmässä. Tämä vaatii kuitenkin sen, että aikuinen on läsnä ja kartalla lasten maailmasta.

Antonina Peltola

Varhaiskasvatuksen opettaja, KM

antonina.peltola@helsinki.fi

Lähteet ja luettavaa

Fleer, M. (2015). Pedagogical positioning in play – teachers being inside and outside of children’s imaginary play. Early Child Development and Care, 185(11-12), 1801–1814.

Repo, L. (2015). Bullying and its prevention in early childhood education. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Tuula Stenius (7.3.2019) Onko huumori kaukana?

Viljamaa, E., Estola, E., Juutinen, J., & Puroila, A.-M. (2017). Patjakasan kutsu – yhteen tulemisia ja erilleen vetäytymisiä päiväkodissa. Varhaiskasvatuksen tiedelehti Journal of Early Childhood Education Research, 6(1), 2–21.

Vuorisalo, M. (2013). Lasten kentät ja pääomat: Osallistuminen ja eriarvoisuuksien rakentuminen päiväkodissa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Mulla ei oo kaveria

  1. Tämä on vaikea laji, ei pelkästään päiväkodissa, vaan myös koulussa ja varmasti myöhemmin elämässä työpaikoilla. Huomasin tämän päivän Helsingin Sanomista, että esikoiskirjailija Maija Kauhasen romaani käsittelee ulkopuoliseksi jäämistä ja hän kertoo myös omista kokemuksistaan haastattelussa: https://www.hs.fi/paivanlehti/01102020/art-2000006651083.html

    Opettajan riittämättömyyden tunne on tuttu, kun oppilas jätetään ulkopuolelle, eivätkä muut lapset halua tätä ylimääräistä lasta heidän keskinäisiin leikkeihinsä, syystä tai toisesta. Ehkä tämä lapsi ei ole kiinnostunut samoista asioista kuin hänen luokkalaisensa, ehkä hän ei vielä hallitse tiettyjä ryhmän sosiaalisia normeja, ehkä hän on saanut maineen opettajan lemmikkinä, mikä koetaan epäreiluksi. Lähtökohtaisesti en haluaisi pakottaa lapsia viettämään aikaa keskenään, jos heillä ei synkkaa. Toisaalta joskus kyse voi olla vain siitä, että muut lapset eivät ole päässeet kunnolla tutustumaan hiljaiseen, vetäytyvään tai vilkkaaseen lapseen, joten kaikkia auttaisi se, että ryhmässä kehitetään yhteisöllisyyttä ja tutustutaan omiin ryhmäläisiin paremmin. Tässä aikuinen voi auttaa luomalla kohtaamisen alustan, joka innostaa kaikkia lapsia. Esimerkiksi eräs kollegani rakensi pienoismallikaupungin ekaluokkalaistensa kanssa, ja tästä yhteisestä projektista innostuivat kaikki.

    Liked by 1 henkilö

    • antoninapeltola sanoo:

      Hei Oona,
      Kiteytit juuri sen mitä moni lasten kanssa työtä tekevä varmasti miettii arjen työssä: minkä verran lapsilla tulisi olla mahdollisuus valita kavereita esimerkiksi leikeissä, toisaalta minkä verran aikuinen voi, ja ehkä jossain tilanteissa tulee, näitä kaveruussuhteita monipuolistaa. Toisinaan tulee myös tilanteita, joissa vanhemmat asettuvat vahvasti joidenkin ystävyyssuhteiden taakse, tai ehkä jopa vaativat tiettyjä järjestelyjä ryhmiin. Nämäkin tilanteet vaativat sensitiivisyyttä. Juuri kuten kirjoitit, kohtaamisia luomalla aikuinen voi saada kaikki mukaan ja luoda ryhmään yhteenkuuluvuutta.

      Tykkää

  2. Sari Hellsten sanoo:

    Hei!

    Sähköpostiosoitteeni on muuttunut, uusi osoite sari.hellsten@suomenkasper.fi

    Liked by 1 henkilö

  3. johannaolli sanoo:

    Tärkeä ja vaikea aihe tosiaan. Anna Pauliina Rainion väitöskirjassa (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/19883) näkyy mielestäni se, miten lapsilla on mahdollisuus ihan uudenlaisiin vuorovaikutustilanteisiin ja nähdyksi tulemiseen silloin, kun aikuinen menee mukaan leikkiin leikkijänä, ei ulkopuolisena ohjaajana.

    Hiljaisen tuen teoista (väitöskirja-aineistostaan) eli luokanopettajien keinoista mahdollistaa ryhmään kuulumista on Anu Tenhunen kirjoittanut erinomaisen mielenkiintoisen artikkelin: https://journal.fi/aikuiskasvatus/article/view/93845

    Liked by 1 henkilö

    • antoninapeltola sanoo:

      Hei Johanna,
      Kiitos mielenkiintoisista lukuvinkeistä! Myös varhaiskasvatuksessa tulisi mielestäni edelleen nostaa aikuisen merkitystä lasten leikeissä, kun tiedetään miten suuri vaikutus aikuisen tuella ja läsnäololla tällöin voi olla. Edelleen lasten vapaan leikin aika on helposti sitä aikaa, kun aikuinen hoitaa samalla muita asioita, vaikka juuri näissä tilanteissa aikuisen läsnäolon tärkeys korostuu.

      Tykkää

      • johannaolli sanoo:

        Mietin, miksi vapaa leikki tosiaan katsotaan usein asiaksi, johon aikuiset eivät varhaiskasvatuksessa osallistu. Keksin siihen ainakin kolme mahdollista syytä. Ensinnäkin sen, että varsinainen leikkiminen vaikuttaa monille aikuisille olevan vaikeaa, mistä kertovat useammatkin tutkimukset (joita olen koonnut muun muassa tähän tekstiini:http://lastentahden.blogspot.com/2018/01/vammaiset-lapset-osaavat-leikkia-enta.html).

        Toiseksi sen, että varhaiskasvatus on hyvin tavoiteorientoitunutta eikä aikuisen leikkimistä ehkä nähdä sellaista edistäväksi. Kaikista hienoista lapsen osallisuutta korostavista varhaiskasvatussuunnitelman perusteista huolimatta akateemisten ja muiden mitattavien taitojen oppiminen saa ehkä liikaa painotusta ihmisenä kasvamisen kustannuksella.

        Kolmanneksi sen, että vapaa leikki ehkä katsotaan lasten vapaa-ajaksi, johon aikuisen ei tule puuttua (kuin ongelmatilanteissa). Tämä kolmas näkemys on lapsen oikeuksien sopimuksen artiklan 31 ja selittävän yleiskommentin (Yleiskommentti nro 17 lapsen oikeudesta lepoon, vapaa-aikaan, leikkiin, virkistystoimintaan, kulttuurielämään ja taiteisiin) mukaan lapsilla tosiaan on oikeus aikaan, jolloin kukaan ei määräile, mitä tehdään. Mutta voisiko aikuisen osallistuminen leikkiin ollakin sitä, että kerrankin aikuinen ei määräile, vaan on tasaveroinen leikkijä tai ehkä jopa antaa lasten johtaa välillä? Tästä mulla ei ole tutkimustietoa, mutta vahva kokemustuntuma, että aikuiset pelkäävät vaihtaa rooleja. Siksikö, etteivät ole varmoja, pääsevätkö takaisin perinteiseen aikuisrooliin? Mun kokemukseni kertoo, että sitä ei tarvisi pelätä. Lapset osaavat erottaa leikin ja toden, ja päinvastoin kunnioittavat enemmän aikuista, joka osaa myös leikkiä. Mutta aikuisen toki on itse osattava vaihtaa roolia ja mielellään varoitettava siitä vähän etukäteen (nyt vielä x verran leikitään ja sitten on aika ryhtyä x hommaan). Ja lapsistahan on siis ihan parasta, jos aikuinen on mukana leikissä oikeasti leikkimässä. Mutta heidän mukaansa aikuiset eivät usein ymmärrä, mitä leikki heille merkitsee (Glenn ym. 2012) eivätkä leiki tarpeeksi (Nicholson ym. 2014)

        Glenn N., Knight C., Holt, N.L .& Spence, J.C. 2012. Meanings of play among children. Childhood 20(2): 185–199.

        Nicholson J, Shimpi PM, Kurnik J, Carducci C, Jevgjovikj M. Listening to children’s perspectives on play across the lifespan: children’s right to inform adults’ discussions of contemporary play. Int J Play. 2014;3(2):136–156.

        Liked by 1 henkilö

  4. antoninapeltola sanoo:

    Hei Johanna,
    Hyviä näkemyksiä, uskon että asia on usein näin. Ehkä tähän voisin vielä lisätä, että oman kokemukseni mukaan erityisesti varhaiskasvatuksen opettajat saattavat olla hyvin kuormittuneita työmäärän edessä. Viime vuosina varhaiskasvatusta on kehitetty monin tavoin, mutta samalla kun vaatimukset ovat lisääntyneet (usein raportoitavan, kirjallisten tehtävien muodoissa), ei opettajien suunnitteluaika ja lapsiryhmän ulkopuolinen aika ole samassa määrin lisääntynyt. Silloin aika otetaan, kun se pystytään. Nyt näyttävät leikit kivoilta – jospa tässä samalla vastaisin sähköpostiin? Nyt on rauhallista – jospa käyn sopimassa viereisen ryhmän kanssa huomisten työvuorojen järjestämisestä. Ja äkkiä vapaan leikin tilanteet muuttuvat arjessa hetkiksi, jolloin aikuinen ehtii hoitaa jotain muuta, kun olla mukana leikeissä. Miten tätä voitaisiin ratkaista, onkin hyvä kysymys. Osaltaan olisi varmasti syytä pohtia, ovatko kaikki työtehtävät kiireellisiä vai voisiko jotain jättää pois. Toisaalta toivoisin, että tulevaisuuden varhaiskasvatuksessa varattaisiin resursseja myös työtehtävien hoitamiseen lapsiryhmän ulkopuolella. Takaamalla riittävästi aikaa toiminnan suunnitteluun, arviointiin ja kehittämiseen, lasten kanssa voitaisiin keskittyä läsnäoloon ja lasten tarpeiden kuulemiseen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s