Outoa sukua

Vanha, iso hirsitalo järven rannalla on nimeltään Visala. Isoäiti osti sen vuosikymmeniä sitten, ja perhe on viettänyt talossa aina kaikki kesät, kesäkuun alusta elokuuhun, koulun alkamiseen asti. Talo sijaitsee metsäisillä mailla. Vanhat kuusipuut reunustavat pihaa. Ne estävät auringon säteiden kulkua ja saavat aikaan sen, että talo on iäti varjoisa, viileä ja kostea. Metsän lammikot ja purot eivät kuivu edes kesän mittaan.

Perhe käyttää järven vettä ruoan tekemiseen, pesemiseen, pyykkäämiseen, ja siitä he valmistavat myös teen ja kahvin. Juomavesi haetaan peltisellä maitokannulla metsässä sijaitsevasta lähteestä, sillä Visalan mailla ei ole kaivoa.

Myös hyttyset elävät Visalaa ympäröivistä vesistä. Ne tarvitsevat veden pintaa muniakseen munansa sille. Ne viihtyvät mainiosti suurien kuusien varjostamissa notkelmissa. Toukkavaiheessaan hyttyset syövät veden antimia, levää ja muuta orgaanista materiaalia.  

Riikka ei välitä, vaikka sataa päivät pitkät. Hän on lapsi, joka viihtyy sisällä, ainakin silloin kun on mahdollisuus istua ikkunan edessä olevalla sängyllä ja uppoutua lukemaan kirjaa. Mutta vanhan talon hirsien, ikkunoiden ja ovien rakoset aiheuttavat sen, että ”sisällä” ja ”ulkona” eivät ole kovinkaan selvärajaisia tiloja.

Kun makuuhuoneen ovi on suljettu, Riikka suorittaa aina saman rituaalin: tappaa kaikki huoneen hyttyset. Massamurha on kuitenkin voimaton yritys pelastautua itsepintaisilta, iniseviltä hyttysiltä. Uusi hyttysparvi valtaa huoneen saman tien kun edellinen on saatu teurastetuksi. Silloin tällöin Riikka hypähtää ylös sängyltä ja pakenee toiseen huoneeseen saadakseen hetken tauon hyttysten pistoilta.

Kun ajattelen lapsuuden kesiä, muistoissani on usein sadepäivä. Ja saman tien ajattelen hyttysiä. Yhteiselo pisteliään ja inisevän hyönteisen kanssa sävytti kaikkea mikä tapahtui Visalassa. Lapsuuden ajattomassa, loputtomassa ajassa uppouduin usein pitkiksi hetkiksi seurailemaan hyttysiä. Miten tapahtui sopivan laskeutumispaikan valinta käsivarrellani, imutorven työntyminen ihoni läpi ja – mikä kummallisinta – oman vereni kulkeutuminen sen punaiseksi värjäytyvään, paisuvaan ruumiiseen.

Oli minun vallassani, milloin päättäisin läpsäistä pikku olennon kuoliaaksi. Makuuhuoneen pinkopahvissa oli verisiä jälkiä ja vääntyneitä, kuivuneita pikku ruumiita.  

Kohtaamiseni hyttysten kanssa kuuluvat voimakkaimpiin suojattomuuden kokemuksiini. Oli tunnustettava täydellinen voimattomuus parveilevaa hyökkääjää vastaan. Suorittamani hyttysten massamurha taas on selvimmin verenhimoinen väkivallanteko toisen lajin edustajia kohtaan, joka omalle kohdalleni on sattunut.

Tutkimustyössäni on tapahtumassa ”eläinkäänne”. Tuota eri tieteenaloilla vaikuttavaa (ja taiteissa ehkä vielä voimakkaammin näkyvää) ajattelun murrosta on kuvattu oivallukseksi siitä, että mitä tahansa kokemuksemme ihmisinä ovatkaan, emme ole olleet niitä kokemassa yksin, vaan aina suhteissa toislajisiin eläimiin. Myös oma lapsuuteni on avautumassa monilajiseksi tapahtumaksi.

Eläinkäänne saa minut nälkäiseksi tiedon metsästäjäksi. Haen tietoa hyttysistä sieltä täältä, hypellen populaareista teksteistä tieteellisempiin lähteisiin ja suomalaiseen mytologiaan. Opin, että hyttystä pidetään maailman vaarallisimpana eläimenä. Hyttysen levittämiin sairauksiin kuten malariaan ja zikaan sairastuvat erityisesti köyhien maiden lapset. Meille pohjoisen ihmisille ei paikallisista hyttysistä ollut isoa vaaraa, vaikkakin ne saivat meidät hyppelemään, viuhtomaan, läpsimään, kutisemaan, ja valvomaan yöllä.

Sen sijaan hyttysille me olimme elintärkeitä. Opin nimittäin, että kaikki Visalan makuuhuoneessa inisevät hyttyset olivat naaraita (samaan aikaan uroshyttyset liihottelivat kirjaimellisesti kukasta kukkaan nektaria nauttien), joilla oli tehtävä. Ilman elintärkeää ihmisproteiinia hyttyset eivät voisi kehittää muniaan ja lisääntyä.

Donna Haraway on esitellyt käsitteen ”outo sukulaisuus”, queer kin. Ymmärrän nyt, että lähestyessäni hyttysiä muistoissani, olen tehnyt outoa, lajirajat ylittävää sukututkimusta. Järven ja metsän lähteiden vesi antoi perheelleemme elinmahdollisuudet, mutta sama vesi virtaili myös hyttysissä. Jaetun asuinpaikan kautta yhdistyi kaksi hyvin erilasta eläinjoukkoa, niin että heistä tuli kirjaimellisesti samaa lihaa ja verta. Veden ja veren kautta me olemme yhteydessä tälläkin hetkellä: meitä yhdistävä materia läpäisee ajan ja paikan muuttaen nekin oudoiksi.

Me oudot sukulaiset olemme sekä kaukana toisistamme että toisissamme.  

Tänä päivänä Visalaa ennen ympäröineet metsät on parturoitu, ja valo virtailee siellä missä ennen vallitsi kostea hämäryys. Olosuhteet eivät ole täydelliset, mutta joku hyttyssukupolvi saattaa paikalla vielä sinnitellä. Jos näin on, se kantaa kehossaan jälkeä 70-luvun kesistä, eräästä sadepäivästä toiseen paikoillaan värjöttelevästä ihmisperheestä ja pikkutytöstä, joka yritti lukea kirjaa.

Kirjallisuutta

Haraway, Donna J. 2008. Companion species, mis-recognition, and queer worlding. In Queering the Non/Human. Edited by Noreen Giffney and Myra J. Hird. Hampshire and Burlington: Ashgate, pp. xxiii–xxvi.

Neimanis, A. (2017). Bodies of water: Posthuman feminist phenomenology. Bloomsbury Publishing.

Tietoja riikkahohti

Toimin tutkijatohtorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Tutkimusaiheitani ovat lapsi-eläinsuhteet, hoiva ja huolenpito sekä lapsuus antroposeenin kehyksessä. Käytän työssäni feministisiä uusmaterialistisia ja posthumanistisia teorioita ja pohdin näiden pohjalta ei-ihmiskeskeistä kasvatusta.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s