Ehkä totta, ehkä ei?

Millainen oli lapsuutesi joulupukki? Joulupukki toi minulle kolmevuotiaana nuken, jolla oli karvareunainen hupputakki ja pitsinen alushame.  Isä oli voittanut nuken kukkakaupan arpajaisista. Myöhemmin havaitsin ristiriidan, että miten nukke oli joulupukilta, jos sen isä oli voittanut arvalla? Noin viisivuotiaana näin punatakkisen parrakkaan joulupukin Tammelantorin laidalla ja juoksin sen perään. Isot pojat ilmoittivat minulle, että ei se ollut oikea joulupukki. En uskonut, sillä näinhän joulupukin omin silmin.  Meille kerrottiin, että tontut kurkkivat ikkunoista ja siksi pitää olla kiltti. Kiltteys tullaan palkitsemaan joululahjojen määrällä. Jos ei ole kiltisti, pukki voi tuoda risuja! Se oli pelottavaa ja saattoi vaikuttaa jonkin aikaa myös toimimaan ”kiltisti”. Alakouluiässä Saimi-täti kertoi minulle, että ei pukkia ole oikeasti olemassa ja paljastin sen veljelleni heti. Hän itki ja sanoi, että tämä olisi pitänyt kertoa vasta joulun jälkeen. 

Kyselin somessa ihmisiltä heidän kokemuksiaan joulupukista ja tontuista. Sain lukea ihania tarinoita, kiitos niistä. Tarinat olivat vähän samansuuntaisia. Voittopuolisesti kaikki oli jännittävän mukavaa. Tonttuja oltiin näkevinään siellä ja täällä. Aikuiset ja lapset olivat olleet samassa juonessa ja jouluun liittyi perinteitä joulun odotukseen tonttuineen ja pukin saapumiseen lahjoineen. Joillekin oli alusta alkaen tai lapsen siihen havahtuessa kerrottu, että joulupukkitarina on yhteinen leikki. Moni oli myös jatkanut oman lapsuutensa perinnettä, paitsi kielteisenä itse kokemaansa. Oli myös epämukavia muistoja, jotka liittyivät pelkoihin ja toden havahtumisen hetkeen, kuten eräs henkilö tiivisti: ”Joulupukkiuskon loppuessa piti esittää aikuisille uskovansa.” 

Suomalainen jouluperinne elää. 7-vuotias sukulaistyttöni oli kertonut, että koulun lähellä oli tontun jälkiä. Jäljet ovat suippoja ja ”kengässä ei ole pohjaa”. Tytöt olivat seuranneet jälkiä. On kuulemma salatonttuja, jotka ovat niin pieniä, että niitä ei näe. Isommille vahtitontuille salatontut kertovat, onko lapset kilttejä ja vahtitonttu kertoo joulupukille. Ja tonttu voi kurkistaa ihan mistä tahansa. Näin siis 50 vuotta sitten ja tänään. Silti kaikille lapsille paljastuu jossain vaiheessa, että AIKUISET ovat juonineet kaiken. Myös epäjohdonmukaisuudet selviävät: miten joulupukki voi olla joka paikassa samaan aikaan ja mistä pukki tietää, mitä olin toivonut. 

Vedetäänpä tähän myös kehityspsykologiaa. Tiedetään, että lapsen mielikuvitus kehittyy noin 2-3 vuoden tietämillä ja silloin joulupukki voi olla pelottava, koska sellainen olento ei kuulu normaaliin elämään. Sanotaan, että leikin kultaiset vuodet ovat 4-8-vuotiaana. Silloin joulupukin tarina voi olla parhaimmillaan. Viimeistään alakouluiässä on mahdollista itsekin päätellä joulupukin salaisuus. Tätä pohtien kysyin 10-vuotiaalta Elliltä, mitä ajattelet joulupukista ja tontuista? Hän vastasi: ”Tonttuihin mä uskon, mutta joulupukki… en tiedä. Mun kaverin takapihalla on ollut kai tonttuperhe. Mut toi joulupukki… oon nähnyt kyllä, että joku muu vie lahjoja kuusen alle.” Olin ällikällä lyöty. Luulin, että hän kertoo minulle tietäväisenä faktoja. 

Joulu onkin eräänlainen kaikkien leikki. Leikin määritelmä on suomisanakirjan mukaan ”mielihyvänsävyinen toiminta ilman hyötytarkoitusta”. Tämän määritelmän mukaan tontuilla pelottelu ei ole leikkiä. Eikä leikkiä ole sekään, jos lapsi pelkää joulupukkia ja siitä ei välitetä. Leikkiä ei ole myöskään pitkät lahjatoivelistat, joiden tiedetään päätyvän aikuisten maksettaviksi. Leikkiä on se, että yhdessä on mukavaa ilman päämäärää.

Me aikuiset olemme vastuussa lapsen joulusta. Tiedän, että on myös lapsia, joille joulupukki ei tuo juuri sitä lahjaa, jota lapsi toivoo. Kaikissa perheissä ei myöskään ole sadunhohtoisuutta vaan voi olla pelkoa ja turvattomuutta. Mutta ehkä niihinkin lapsen maailmoihin voimme tuoda toivoa sadun ja hyvän tahdon kautta. Lapset ymmärtävät sadun kieltä. Aikuisenkin mielessä joulupukki voi olla sekä satua että totta. Minustakin on mukava ajatella, että joulupukki on Korvatunturilla asuva kiltti olento, joka tuo kaikille ainakin yhden lahjan. Voisimmeko yhdessä huolehtia, että tämä yhden lahjan toive toteutuu?

Aattona on televisiossa joulupukki, jolle lapset voivat soittaa. Joku saattaa kysyä, onko se oikea pukki? Vastauksen voisi muotoilla leikin määritelmän mukaan, mutta myös Arnold Lobelin sadussa on hyvä vastaus epäilijälle. Loikka-sammakko kertoi kummitusjuttua ja Kurnu kysyi pelokkaana: ”Oliko se tositarina?” Loikka vastasi: ”Ehkä se oli, ehkä se ei ollut.” Se on sadun mahdollisuus. Mahdollisen ja mahdottoman pohtiminen olla hyödyllinen taito myöhemminkin elämässä. 

Kuvat: Pixabay

Tuula Stenius
kasvatusaineiden opettaja
tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
Lempäälä

Tietoja Tuulius

Olen lastentarhanopettaja, montessoriohjaaja ja kasvatustieteen maisteri. Opetan lähihoitajaopiskelijoille kasvatusaineita. Minua kiinnostaa lasten oma kulttuuri. Teen innoissani väitöskirjaa Helsingin yliopistossa aiheenani "Pienten lasten huumori – tutkimus lasten tuottamasta huumorista ja sen vaikutuksista lapsiryhmässä".
Kategoria(t): Uncategorized Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s