Oppia ikä kaikki Lontoossa

Olen kauan ajatellut kirjoittaa eräästä vähän hävettävästäkin kokemuksestani, joka kuitenkin kääntyi voitoksi. Lähdin kesällä 2018 Lontooseen näkemään päiväkotimaailmaa ja oppimaan englantia. Olin vuoden alussa aloittanut väitöskirjan aineiston keruun ja sain päähäni, että yhdistän englanninpuhumisen ja lapset. Olin sähköpostitse kertonut päiväkodille jotain itsestäni ja sovimme, että menen Puddleducksin päiväkotiin heinäkuussa kolmeksi viikoksi. Oma valtava prosessinsa oli saada työlupa, mutta ystävien avustuksella sekin onnistui. Harjoittelin varhaiskasvatuksen sanastoa ja opettelin kertomaan tarinoita Suomesta. Saisin asua ystäväpariskunnan luona aivan päiväkodin lähellä. Täältä tullaan helteinen Lontoo!

”Tula, hae muovikassi!”

Olin silloin jo kuusikymppinen, mutta jännitin silti kaiken elämänkokemukseni voimalla. Ensimmäinen päivä oli tyrmistyttävä. Toimistossa johtaja Suzanne otti puhelimen pois ja tiukasti ohjeisti sen ensin sulkemaan. Sanottiin, että sen saa tauolla, joka on sitten, kun sinulle sanotaan. Minulle kerrottiin, että en saa tehdä mitään, koska olen vapaaehtoistyöntekijä. Erityisesti en saa mennä pienten huoneeseen. Minut ohjattiin nuoren tytön, Agan, mukana lapsiryhmään, mutta minua ei esitelty lapsille. Esittelin itseni tauolla. Suzanne kävi pitkin päivää ohjaamassa työntekijöitä. Päiväkirjani mukaan minuakin ohjattiin: 

Suzanne tulee ja sanoo: ”Tula, sinua tarvitaan keittiössä”. Kannan parikymmentä muovikassia keittiöön ylös portaita. Kymmeneltä on snack-aika: viinirypäleitä, porkkanoita, kurkkua, keksejä. Ei juotavaa. Kun on syöty, Aga sanoo minulle: ”Voisitko viedä tarjottimen pois, please”. Minä vien. Sitten: ”Voisitko hakea keittiöstä muovikassin”. Haen. Hän laittaa siihen roskia. Poika hyräilee hämähämähäkkiä. Olin luullut, että sävel on suomalainen kansanlaulu.  Opin englantia: “Gently. Can you pick it up! Stop that! Calm down. Careful! Put them nicely! Can you wait? Stop!”

Lapset katsovat aikuisesta mallia

Päiväkodissa ei ollut tuoleja ja sitä perusteltiin samalla tavalla kuin Suomessakin: ole lapsen tasolla. Lapset leikkivät ja söivät lattialla, aikuiset istuivat lattialla, jossa minäkin nivelrikkoisen polveni kanssa kyykin. Kukaan aikuinen ei puhunut minulle, lapsetkin jotenkin toimivat samoin eivätkä luoneet minuun kontaktia. Yritin jossain vaiheessa avata keskustelua aikuisen kanssa, mutta se jäi lyhyeen. Kolmantena päivänä päiväkotiin tuli nainen, joka katsoi minua silmiin ja puhui minulle ystävällisesti. Hän ehdotti, että lukisin lapsiryhmälle kirjaa. Luin pienille ankkakirjaa ja mieli olisi tehnyt enemmänkin jutustella lasten kanssa, mutta ei ollut sanoja. Leikitin körökörökirkkoon ja lapset tulivat uudestaan ja uudestaan luokseni ja sanoivat:”Again! Again!” Ystävällinen aikuinen avasi kontaktini myös lapsiin. 

Opelle tuli identiteettikriisi kuusikymppisenä.

Sairastuin flunssaan. Olin päivän pois ja menin vielä perjantaina, kun oli kouluun siirtyvien 5-vuotiaiden valmistumisjuhla. Silloinkin vielä hoitajatytöt käskyttivät minua milloin mitäkin tekemään. Sanoin Suzannelle, että yritän löytää vielä toisen erilaisen päiväkodin tai kouluryhmän, johon tutustun. Otin tavarani ja hyvästelin. En ollut mitenkään psyykkisesti nujertunut, mutta en kokenut hyötyväni enää siellä olemisesta. En uskonut tilanteen muuttuvan. 

Turistiluokkaan

Seuraavalla viikolla kuljeskelin ympäri Lontoota pettyneenä itseeni ja siihen, että en kerta kaikkiaan voinut olla päiväkodissa pidempään. Niinpä olin turistina Lontoossa, ja mikäs siinä. Harjoittelin englantia isäntäväen kanssa. Kävin mm. Museum of Childhoodissa ja käynnistelin lyhyitä small talkeja puistoissa kuin kiinni pitäen alkuperäisestä tavoitteestani.

Lapsuusmuseossa oli pohjoismaisella osastolla paljon Muumi-aiheita

Vasta myöhemmin alkoi mieleni prosessoida tapahtuman merkityksellisyyttä. Olen ollut 15 vuotta kasvatusaineiden opettaja ja ohjannut opettajan roolissa satoja kertoja päiväkodin henkilöstöä ja opiskelijoita. Nyt olin saanut itse kokemuksen, jota en voisi kokea missään tilanteessa Suomessa. Sain kokea, miltä tuntuu olla ei-kukaan, ilman identiteettiä. Sain kokea, miltä tuntuu olla osaava ja taitava, mutta kielen takia osaaminen jää näyttämättä. Olin vain joku, joka tuli ja meni. En ollut kiinnostava, olin lisäkäsi.

Varmaan oli kysymys lopulta väärinkäsityksistä, yhteensattumista ja huonosta tuurista. Ymmärrän hyvin, että kokemukseni on vain yhdestä päiväkodista eikä tätä kokemusta voi yleistää koskemaan englantilaista päivähoitoa. 

Oppia ikä kaikki

Joskus vastoinkäyminen voi myöhemmin osoittautua hyväksi opiksi. Haluan sanoa seuraavat kiteytykseni sinulle, joka vastaanotat opiskelijan päiväkotiin oppimaan. Tiedän, että kiireen tuntu, henkilökuntapula ja siitä johtuvat tilanteet stressaavat eikä aina opiskelijaa ehditä tyylikkäästi perehdyttää. Kuitenkin uskon, että koko jakson onnistumisen kannalta ALKU on tärkeää. Se, miten opiskelija otetaan vastaan ja millaisen suhde häneen alussa luodaan. Tässä kiteytykseni:

  1. Opiskelijan ensimmäiset hetket työpaikalla ovat todella tärkeitä. Ota opiskelija vastaan ystävällisesti ja järjestä vähintään puolen tunnin kahdenkeskinen hetki, jossa pyydät opiskelijaa kertomaan itsestään. Kysy häneltä, missä hän on hyvä ja missä asioissa tuntee epävarmuutta. Tutustu häneen. Kerro itsestäsi jotakin henkilökohtaista. Kerro ryhmästä ja tärkeistä tavoista.  
  2. Esittele opiskelija lapsille tai pyydä itse häntä esittelemään itsensä. Ole opiskelijalle ystävällinen, se välittyy lapsille esimerkkinä. Esittele lapset opiskelijalle. Tehkää jotain kivaa heti yhdessä.
  3. Opiskelija ei ole vain lisäkäsi vaan hän on oppimassa lasten kanssa olemista, vuorovaikutusta, leikkiä ja arjen kasvun tukemista. 
  4. Anna helppoja ohjeita ystävällisesti. Anna edistettä ja sano, että ”näin kannattaa tehdä”.
  5. Jos opiskelijalla ei ole täydellistä kielitaitoa, kysy häneltä, mitä hän olisi valmis tekemään ja mihin haluaisi osallistua. Anna hänen leikkiä omalla kielellään lasten kanssa. Kysy, miten hän oppii parhaiten? Missä hän on hyvä?

    Toivon ja uskon, että kenelläkään ei ole samanlaista kokemusta kuin minulla oli. Oppimisessa on tärkeää minäpystyvyyden tunne. Se vahvistuu hyväksyvässä ja kannustavassa ilmapiirissä, kun opiskelija saa olla oma itsensä ja edistyä omassa vauhdissaan. 

Tuula Stenius
kasvatusaineiden opettaja
tohtorikoulutettava
Lempäälä

Kuvat: Tuula Stenius

Päiväkirja Lontoon kokemuksista: https://opeoikeissa.blogspot.com/2018/07/heittoisaa.html

Tietoja Tuulius

Olen lastentarhanopettaja, montessoriohjaaja ja kasvatustieteen maisteri. Opetan lähihoitajaopiskelijoille kasvatusaineita. Minua kiinnostaa lasten oma kulttuuri. Teen innoissani väitöskirjaa Helsingin yliopistossa aiheenani "Pienten lasten huumori – tutkimus lasten tuottamasta huumorista ja sen vaikutuksista lapsiryhmässä".
Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kokemus, Laatu, Menetelmät, Uncategorized, Vastavuoroisuus, Ympäristöt Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Oppia ikä kaikki Lontoossa

  1. liisakarlsson sanoo:

    Tärkeä puheenvuoro, Kiitos Tuula Stenius. Jokainen lapsi, nuori ja aikuinen on kokeva, ajatteleva ja arvokas ihminen, jonka tulee saada tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Jos enemmistökielttä tai alan sanastoa ei osaa hyvin, kokee sitä usein turahutumista: en osaa ilmasta itseäni kuten haluan – mutta miten ahdistavalta tuntuu kun yllättävän usein ympärillä ollevat pitävät yksinkertaisena…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s