Olen luullut, että muutokset vaativat aina vuosien prosessin, mutta ei se niin välttämättä ole. Jos oivaltaa oleellisen, se voi muuttaa kerralla kaiken. Tässä on oma esimerkkini siitä.
Vuonna 2003 pidin MLL:n osallisuusverkostossa lasten omaa kerhoa. Tarkoitukseni oli kokeilla käytännössä, miten lapset itse suunnittelevat toimintaa. Olin alussa hyvin itsevarma ja pidin itseäni hyvänä pedagogina. Kerhoon ilmoittautui seitsemän 3-6-vuotiasta tyttöä. Lasten vanhemmille kerrottiin, että tarkoituksena on rakentaa kerhon sisältö yhdessä lasten kanssa. Kaikki kerhokerrat videoitiin. Etukäteen päätin, että käytän sadutusmenetelmää, pyrin kuuntelemaan lapsia ja sen pohjalta junailen toimintaa.
Kirjoitin joka kerta etukäteen ajatuksiani ja kysymyksiä. Miten osaan olla yhtäaikaa aikuinen, joka kantaa vastuun ja aikuinen, joka antaa lapsille tilaa? Ohjasin omaa ajatteluani: kuuntele lapsia, myös sanatonta viestintää. Pelkäsin, että jos en ole suunnitellut mitään, lapset pettyvät. On otettava kaikenlaista varmaa tavaraa mukaan, oli eräs etukäteen kirjoittamani huomio. Lapsethan tietysti odottavat, että heille on järjestetty jotain kivaa.
Olin väärässä. Lapset ottivat heti tilan haltuunsa ja tutkivat innoissaan paikkoja. Jo ensimmäisellä kerralla pelkkä rytmisoittimien vapaa käyttö ja vapaus saivat aikaan yhdessä keksityn laulun. Kerhon jälkeen tutkin videota tarkkaan ja oli totta, että lapset olivat keksineet itse lähes kaikki tekemiset. Silti järkyttyneenä huomasin, miten paljon minä olin itse äänessä. Päätätytin lapsia, olin kuin teatteriohjaaja tai sirkustirehtööri. Olinhan saanut koulutuksen olla kekseliäs lastentarhanopettaja, joka hallitsee tilanteita. Myös lapsilla oli kysyntää sille, että minä johdan asioita. Siihenhän hekin olivat tottuneet.
Tutkin omaa toimintaani. Erään kerran laskin lasten keksimän ”lattiaan ei saa koskea” -leikin aikana kaikkien repliikit. Minun 29, lasten 15, 15, 9, 6 ja 5. Oli vaikeaa pitää itsensä kurissa, olla hiljaa. Oli vaikeaa olla juontamatta lasten touhuja. Pysähdyin jokaiseen vastaan tulevaan tilanteeseen ajatuksella ”kuuntele lapsia ja havainnoi itseäsi”. Opin, että lasten kanssa ei kaikki ole selvää varsinkaan aluissa. Ryhmä rakennetaan yhdessä, ehkä pienten epäselvyyksien sietämisten kautta. Kirjasin muistiinpanoihini ensimmäisestä kerrasta:
”Aluksi oli hulinaa. Salissa on portaat ja lapset kulkivat niitä edestakaisin, heittelivät palloja ja hyppivät sinne tänne. Jotkut koskivat kovakouraisesti tavaroihin ja jättivät saman tien vain ne johonkin.” ”Me tehdään montaa asiaa yhtä aikaa.” ”Kaikki vaikuttaa sekavalta ja puhutaan yhteen ääneen.”
Askel askeleelta rakenne muuttui sellaiseksi, että toimimme yhdessä. Lapset itse ehdottivat säännöiksi: ”Ei saa kiusata, tavaroita ei saa rikkoa.” Jos jokin ei innostanut, en vienyt asiaa eteenpäin. Toiset halusivat leikkiä, toiset lähteä tutkimusmatkalle. Pyysin lapsia päättämään, ja he ratkaisivat itse asian. Lapset kertoivat sadun yhdessä ja jätimme sen päiväkotiryhmään kirjeen kera. Kun piti kirjoittaa, keneltä kirje on, piti päättää kerhon nimi. Tyttökerho, he päättivät nimen. Kaikki eivät osallistuneet kaikkeen, ryhmän nuorin käytti suuren osan ajastaan kiipeämällä portaita ja puolapuissa.
Mitä seuraavalla kerralla tehdään? Lapset halusivat viettää minun synttäreitäni, kun päivämäärä oli tullut esille. Kerta toisensa jälkeen minun suunnitelmani menivät toisin kuin olin kuvitellut. Lapset itse päättivät, että tuovat eväät, mutta unohtivat tuoda. Yksi lapsista kirjoitti jokaiselle muistilapun, että tuokaa eväät ja barbeja. Lapset saivat tuoda kotoaan mitä leluja halusivat, mutta he eivät halunneetkaan leikkiä niillä. Olin sortunut ajattelemaan, että he esittelevät lelut toisilleen (niin kuin aina tehtiin päiväkodeissa). Ymmärsin silloin, että tavaroiden kuljettaminen oli hauskempaa kuin niillä leikkiminen. Lapset ottivat digikameralla kuvia: verho, tuolin kangas, oma jalka, ruusu. Teimme pahvilaatikkoihin barbikoteja. Lapset kertoivat satujaan joka kerta. Viimeisellä kerralla olimme jo löytäneet yhteisen sävelen ja yksi lapsista halusi kertoa sadun: ”On viimeinen tyttökerhopäivä. Ja silloin kun vanhemmat tulee, eteisessä roikkuu hämähäkki…”
Tämän kokemukseni jälkeen käsitykseni lasten kanssa olemisesta muuttui. Lasten oma maailma alkoi kiinnostaa valtavasti, eri tavalla kuin ennen. Kun minulle tuli lapsivieraita, en järjestänyt mitään valmiiksi. Annoin heidän ensin sekavan näköisesti törmäillä sinne tänne, kunnes jossain vaiheessa he keksivät, mitä haluavat tehdä. Menin siihen mukaan tai annoin heidän touhuta omiaan. Olin aina valmiina majanrakentamiseen, huiveilla leikkimiseen tai joskus lähdettiin retkelle. Opin olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Uuden oppiminen – eli myös vanhan poisoppiminen – vaati itsensä näkemistä (videolta?) ja oman toimintansa kyseenalaistamista.
Oivallus voi tulla myös helposti. Liike-elämästä lähihoitajajaksi vaihtanut opiskelija oli ensimmäistä kertaa päiväkodissa näytössä. He olivat tehneet lasten kanssa hienoja juttuja ja hän sai loistavat arvioinnit. Ihmettelin hänen toimintaansa, sillä hän oli niin sisällä osallisuuden ideassa. Kysyin häneltä, että miten ihmeessä? ”Olen oivaltanut, että oikeastaan minun ei tarvitse tehdä paljon mitään muuta kuin seurailla lasten ajatuksia ja mennä niihin mukaan. Ei minun tarvitse olla edes erityisen taitava muussa kuin lasten kohtaamisessa. Lapset opettavat. ” Kysyin, onko tämä oivaltaminen kestänyt kauan. Hän vastasi, että eräänä päivänä hän vaan oivalsi sen ja sen jälkeen kaikki on ollut mielenkiintoisempaa ja hauskempaa.
Kirja, joka syntyi osallisuusverkoston aikana on yhä ajankohtainen. Voit ladata sen tästä:
Stenius, T. & Karlsson, L. 2005 (toim.): Yhdessä lasten kanssa – seikkailu osallisuuteen. MLL. http://www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/Julkaisut/Stenius_Karlsson_Yhdessalastenkanssa.pdf
Tuula Stenius
kasvatusaineiden opettaja ja tohtorikoulutettava
Lempäälä
Lapsinäkökulma 
Tämä on nyt vain niin upea kokemuskirjoitus, että maanantai-aamuuni syttyi ihana valo ja lämpö! Kiitos Tuula Stenius.
Olen lastentarhanopettaja ja mummo, nyt toista vuotta eläkkeellä päiväkotityöstä.
Tuon ym. asian ja oivalluksen toivoisin jalkautuvan laajalti.
TykkääLiked by 1 henkilö
Loistava esimerkki, miten voi oivaltaa jotakin aivan oleellista. Kiinnostavinta on se, MITEN tästä oivalluksesta syntyi uudenlaista toimintaa ja MITEN sitten edelttiin. Tässä on oivaltamiseniloa monelle. Kiitos Tuula!
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos mainiosta tekstistä! Oli kiinnostavaa lukea huomioitasi siitä, miten aikuisella on monesti osin ehkä tiedostamatonkin tarve pitää toimintaa jotenkin ”kasassa” ja ”hallussa”, ikään kuin toiminta olisi paremmin ”kasassa”, silloin kun se on aikuisen kontrollissa. Kuvailit osuvasti myös sitä, miten astuminen siitä ohjaajan ja juontajan roolista osallistujaksi – ja antamaan tilaa lasten prosessoinnille ja toimijuudelle vaatii tietoista ajattelutyötä ja oman toiminnan tarkastelua. Kiitos oivallustesi jakamisesta, niistä syntyi monta oivallusta nyt lukijalle.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olipas ajatuksia herättävä teksti! Tuntuu yllättävältä, kuinka helposti osallisuuden monimutkainen konsepti on sujahtanut kerhokontekstiin. Yleensä hyviä oivalluksia kuvataan sellaisiksi, jotka tuntuvat aivan ilmeisiltä sitten, kun ne esitellään muille. Tämä täyttää mielestäni määritelmän oikein hyvin.
Tekstissä kuvatun kaltaisen muutoksen toteuttaminen omassa toiminnassa voi olla kuitenkin paljon haastavampaa. Ohjaksista ei todellakaan ole helppoa päästää irti ja onkin varmasti hyvä tutkia esimerkiksi videoimalla, miltä oma toiminta todellisuudessa näyttää. Uskon, että itselleni voisi helposti käydä niin, että ohjeiden ja neuvojen antaminen ei pääty, vaikka mielestäni en juuri mitään puhuisikaan.
Uuden toimintatavan aluksi ei varmasti ole huono idea varautua jollain tavoin siihen, että lapset eivät jostain syystä lähde toimintaan oma-aloitteisesti. Näin oma olo voisi lähtötilanteessa olla rennompi, koska taskussa on ”ässiä”, jotka voi tarvittaessa kaivaa esiin. Ja kun on hyvin varautunut ja rento, niitä ei todennäköisesti tarvitakaan.
Opiskelijan kommentti lasten kohtaamisesta oli pysäyttävä. Mitä tapahtuisi, jos me aikuiset emme olisi niin keskittyneitä valmiina olemiseen, tiedon jakamiseen ja opettamiseen, vaan myös keskeneräisinä valmiita heittäytymään ja valmiina oppimaan uutta?
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos kivasta analyysistä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että kaikista vakuuttavin reflektioväline on videointi. Erityisesti, jos haluaa selvittää tilan antamista muille. Opettaja kun nauttii niin puhumisesta, kun rooli antaa siihen vallan.
TykkääTykkää
Todella paljon ajatuksia herättävä kirjoitus. Minua aidosti ilahduttaa, kun lapsilähtöisyyttä avataan tällä tavalla. Osa toimintatavoista on itsellenikin tuttuja työelämästä, mutta jäin pohtimaan toimintaympäristön suhteessa päiväkotiympäristöön. Lasten aito mukaan ottaminen toiminnan suunnitteluun on pitkäaikainen ja jatkuva prosessi, joka on toimiessaan todella antoisaa ja mahdollistaa aivan eri tasoista toimintaa kuin valmiiksi aikuisen (yleensä opettajan) yksin suunnittelema toiminta. Samalla on kuitenkin sanottava, että päiväkotiympäristön rakenteelliset haasteet (esim. tilojen käytön tai kokouskäytänteiden suhteen) asettavat tämänkaltaiselle toiminnalle erilaisia toteutusongelmia kuin kerhoympäristössä. Se on mielestäni sääli, sillä olen nähnyt lukuisia erilaisia päiväkotiympäristöjä ja enemmän kuin lapsiryhmän rakenne, kuvatun kaltaisen lapsilähtöisyyden toteutumiseen vaikuttaa ryhmässä työskentelevän henkilökunnan osaamis- ja motivaatiotaso lapsilähtöisyyden suhteen. Siksi laajemman (yksikkökohtaisen) toimintaympäristön kehittäminen tukemaan lapsilähtöisiä rakenteita olisi ensiarvoisen tärkeää. Olen itse kokenut lapsilähtöisen toimintakulttuurin luomisen aina helpommaksi mitä vähemmän kulloisellakin ryhmälläni on ollut ryhmän ulkopuolelta. Toisaalta ymmärrän, että ns. kasvatusyhteisön luomat reunaehdot ja yhtenäisen toimintakulttuurin luoma tuki ja turva saattaa jollekin toiselle olla erittäin tärkeää.
Toinen mielestäni suuri vaikuttava tekijä on ryhmän koko. Blogi-tekstissä kuvattu seitsemän lapsen ryhmä on yhdelle aikuiselle melko sopivan kokoinen ryhmä, mikäli tavoitteena on saada kaikkien ääni jollain tasolla kuuluviin. Luonnollisesti seitsemän lapsen ryhmät (elleivät lapset ole kaikki alle 3-vuotiaita) ovat ani harvassa varhaiskasvatuksessa. Omien kokemusteni mukaan 14 lapsen ryhmän edut 21 lapsen ryhmään verrattuna ovat juuri siinä, että kuvatun kaltaisen lapsilähtöisyyden toteuttaminen on paremmin toteutettavissa, kun aikaa lasten kuulemiseen on enemmän. Toivoisinkin, että lapsiryhmät olisivat nykyistä pienempiä, jotta jokaisen lapsen ääni pääsisi kuuluviin. Mielestäni nykyisessä ympäristössä on todella kova työ onnistuneesti saada kaikki mukaan ja tarjota lapsille kokemus aidosta osallistumisesta (toki tämäkin on usein joka ryhmän kohdalla toimintakauden aikana jatkuvasti kehittyvä ja elävä prosessi). Jäin myös pohtimaan tietynlaista ristipainetta mikä varhaiskasvatuksen kentällä on tämänkaltaisen lapsilähtöisyyden suhteen. Meillä on lukuisia ohjaavia asiakirjoja ja paljon toimintakauden aikana ulkoa päin (lainsäädäntö, kaupungin vasu, yksikön toimintasuunnitelma, ryhmän toimintasuunnitelma ja erilaiset vaihtuvat projektit ja painotukset) tulevia raportoitavia lomakkeita, jotka ajoittain tuntuvat vievän liiaksi aikaa ja typistävän lapsilähtöisyyttä ”rasti ruutuun” tyyliseksi suorittamiseksi, jossa suorituksen jälkeen asian fokus unohtuu taka-alalle kiirehtiessämme jo kohti seuraavaa (ulkopuolelta) asetettua tavoitetta. Toisaalta näissä asiakirjoissa usein toistuu vaatimus lapsien mukaan ottamisesta toiminnan suunnitteluun tai vähintäänkin lapsilähtöisyys mainitaan niissä useasti. Ajoittain minusta tuntuu, että lapsilähtöisyyden käsite on varhaiskasvatuksen alalla turhan monitulkintaisesti ymmärretty, mikä entisestään vaikeuttaa lapsilähtöisyyden toteuttamista.
Hieman meni tämä kommentointi ajoittain tajunnanvirran puolelle ja paljon jäi vielä asioita, joita olisi voinut lisätä, mutta minua jäi kiinnostamaan kuinka monta kertaa ”tyttökerho” kokoontui ja kuinka paljon koit videoinnin auttaneen sinua oman toimintasi reflektoinnissa (verrattuna toiminnan arviointiin ilman tallennetta)? Tietyllä tapaa olen kokenut Helsingin käyttöönottaman pedagogisen portfolion olleen hyödyllinen työkalu ryhmän (ja oman) toiminnan arvioinnin ja kehittämisen välineenä. Täytyy noista laskemistasi repliikeistä kommentoida, että vaikka minusta tuon tason oman toiminnan kriittinen arviointi on varmasti toimintaa entisestään kehittävää, en olisi kovin huolissani, jos alkuvaiheessa opettajan ääni olisikin tuossa määrin ”ylikorostunut”. Itse olen ainakin kokenut, että alussa tietynlainen sanoittaminen saattaa auttaa myöhemmin lapsia ottamaan rohkeammin puheenvuoroja.
Pahoittelut paisuneesta kommentista ja kiitos vielä aiheen tärkeästä esiin tuomisesta :).
TykkääTykkää
Sen lisään vielä, että puhun lapsilähtöisyydestä osallisuuden sijaan, sillä koen osallisuuden olevan lapsilähtöisyyden toteutumisen elinehto keskeinen osa. Ehkä olisi pitänyt pysyttäytyä käyttämään osallisuus-termiä, jotta ei olisi taas tullut määriteltyä lapsilähtöisyyden käsitettä tietyllä tavalla 😀
TykkääTykkää
Hei Perttu, kiitos pohdinnastasi. Tässä muutama siitä virinnyt ajatukseni.
Ensinnäkin tuo kerhomaisuus ja seitsemän lasta. Sehän on pienryhmän koko yli kolmevuotiaiden ryhmässä. Olen seurannut pidemmän aikaa erästä päiväkotia, jossa joka päivä rakennetaan lasten kiinnostuksen pohjalta pienryhmät. Olen nähnyt, että se toimii.
Minusta on oikeastaan sama millä nimellä mitäkin toimintatapaa kutsutaan, jos idea on selvä. Osallisuus ja lapsilähtöisyys, molemmat samaa asiaa.
Varmaan on monenlaisia tapoja havahtua ja reflektoida. Usein kuitenkin on niin, että itseään ei näe helposti, koska on keskittynyt suoritukseen.
Kun huvikseni laskin vuorosanat, olin jo asemoitunut kuuntelevaksi aikuiseksi. Silti olin kovin juontava. Eihän se aina ole paha asia suinkaan. Silti esimerkiksi opettajana nykyisinkin tajuan, että minulla on puhevalta ja verbaalisena ihmisenä mielellään höpöttelen. On tultava tietoiseksi siitä. On hidastettava omaa puhevaltaansa.
Edelleen ajattelen, että oleellisen oivaltamisen voi tapahtua MYÖS äkkiä. Usein kuitenkin instituutioilla kestää kauan, koska on niitä ”mustia laatikoita” eli rutiineja ja tapoja, jotka ylläpitävät myös huonoja systeemeitä. Äskettäin julkaistussa väitöskirjassa (Taina Sillanpää) todettiin, että suomalaisten päiväkotien aikataulut ja rakenteet ovat yhä samat kuin 1950-luvulla. Tosin pienryhmiä on käytössä jo laajalti, joissa on ehkä helpompi toteuttaa lapsilähtöisyyttä ja osallisuutta.
TykkääTykkää
Kiitos vastauksestasi 🙂
Tuota ryhmän kokoa mietin lähinnä opettajan näkökulmasta kun silloin pääsee näkemään aina vain yhden pienryhmän ja omien kokemuksieni mukaan pienryhmien väliset toteuttamisen tavat ovat usein vahvasti kiinni pienryhmässä olevasta aikuisesta. Kai yritän sanoittaa, että sama pienryhmä samalla ”sisällöllä” voi olla kovin erilainen riippuen paikalla olevasta aikuisesta. Olen kanssasi ehdottomasti samoilla linjoilla pienryhmien tarpeellisuudesta (suorastaan välttämättömyydestä) ja mielestäni ne toimivat parhaimmillaan erinomaisesti. Ehkä tässä asiassa omalla kohdallani on vielä ammatillisen kasvun varaa, kun asetan omista lähtökohdistani ehkä liiankin tiukkoja kuitenkin täysin omaan tulkintaani pohjautuvia vaatimuksia aikuisen toiminnalle pienryhmässä ja lähestyn asiaa ehkä jossain määrin liian laajassa aikakontekstissa (esim. esiopetusvuosi). Ehkä se ero, jota koitin hakea kerhon ja päiväkotiryhmän välille on, että tuossa kerhokontekstissa pääsit erilailla määrittämään kokonaisvaltaisemmin aikuisen toimintaa kaikissa tilanteissa, joka tietyllä tapaa edesauttaa yhteisen tilan ja kulttuurin luomista lasten kanssa (toivottavasti saat tuosta kiinni, kun sen sanoittaminen tuntui hieman tönköltä ja haastavalta).
Tunnistan itsessänikin tuon mainitsemasi verbaalisuuden ja olen myös yrittänyt tietoisesti olla enemmän hiljaa (vaikka se on ajoittain kovin vaikeaa). Olisi itse asiassa mielenkiintoista laskea omalla kohdallani myös tuota repliikkien määrää jossain vapaammassa tilanteessa päiväkodissa. En ole itse koskaan nähnyt omaa toimintaani ns. raakavideoituna (olen aikanaan ollut tekemässä muutamaa leikkipankkivideota MLL:lle, mutta tilanne oli kovin erilainen ja lopputulos luonnollisesti editoitu). Uskoisin sen olevan hyödyllistä itse kullekin opettajana toimivalle.
Tuo väitöskirja päiväkodin rakenteista ja aikatauluista kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta (täytyy laittaa lukulistalle). Ensilukemalla ajatus sen mahdollisuudesta tuntui erikoiselta, (ja uskon siis, että vähintäänkin tarkastamisen varaa näin 70 vuoden jälkeen niissä varmasti olisi) mutta toisaalta yhteiskunnassamme on paljon agraariyhteiskunnasta peräisin olevia lähes muuttumattomina pysyneitä aikataulukäytänteitä, joita on ainakin koulun osalta aika ajoin pohdittu eri foorumeilla.
Pakko vielä loppuun lisätä, että tarkoituksenani ei ole yrittää löytää ongelmia kirjoituksestasi ja argumentoida niitä vastaan, (on välillä vaikea arvioida omaa kirjoitussävyä toisen silmin) vaan yritän jotenkin suhteuttaa sitä omaan kokemukseeni varhaiskasvatuksesta ja lapsilähtöisyydestä opettajan näkökulmasta. Tulee vaan innostuttua tarttumaan kaikkeen itselle kirjoituksesta mieleen tulevaan kun aihe on lähellä sydäntä ja kiinnostus lapsilähtöisyyden oman toiminnan arviointiin suurta.
TykkääTykkää
Hei, sama juttu, kirjoitussävyni on pohdiskeleva. Olispa sellainen sävymerkki, jonka voisi laittaa tekstin alkuun.
Jatkan vielä sen verran, että tuossa yhdessä päiväkodissa oli VAIHTUVAT pienryhmät. Eli joka päivä saattoi olla eri ryhmä lasten kiinnostusten mukaan. Siinäpä pohdittavaa myös, miten sellainen organisoidaan.
Tiedän, että joissain päiväkodeissa on kokeiltu sitä, että esim eskarilaiset menevät ulos ruuan jälkeen ym ym. vähän erilaista ratkaisua on pohdittu tuohon päiväjärjestykseen.
Kiva kun kiinnostuit pohtimaan! Lue YÄK aamupiiri, tekstini täällä sivustolla, siinä selitän tarkemmin kyseisen päiväkodin käytäntöjä.
TykkääTykkää
Kiitos 🙂 Koin itse ajatustenvaihdon ilmapiirin positiivisena ja pitääpä lukaista myös tuo toinen blogikirjoitus. Mukavaa syksyn jatkoa.
TykkääTykkää
Tämä teksti on erittäin havahduttava ja tärkeä kaikille aikuisille erityisesti niille, jotka tekevät töitä ja viettävät paljon aikaa lasten kanssa. Opiskelen itse erityisopettajaksi, ja olen huomannut käytännön opetustöitä tehdessäni, miten ryhmänhallinnan ja lasten keskittymisen ohjaaminen voi rajoittaa lapsen näkökulman esiin nostamisen. Liian usein opetustilanne on opettajajohtoista tai sellaista, missä lapset vastaavat opettajan esittämiin kysymyksiin aikuisten odotusten mukaisesti. Sinun oivallus on muistutus siitä, miten omia ajatuksia ja toimintaa tiedostamalla voidaan tukea lasten innovatiivisia, ainutlaatuisia ja luovia ajatuksia ja toimintaa. Kiitos, kun jaoit oivaltamisen kokemuksiasi!
TykkääTykkää
Kiitos, olet ymmärtänyt täsmälleen juttuni idean.
TykkääTykkää
Paluuviite: Pipo päässä pakkasella | Lapsinäkökulma