Pipo päässä pakkasella

Lukiessani Tuula Steniuksen blogikirjoitusta Oleellisen oivaltamista ja poisoppimista, kuulin omantunnon kolkuttavan jostain takaraivon suunnalta. Kuinka monta kertaa olenkaan itse sortunut niin työssä kuin kotona ohjaamaan lasten leikkiä ja toimintaa aivan tarpeettomasti. Tuula kuvaa kirjoituksessaan sitä, miten oppi antamaan lapsille valtaa päätöksenteossa. Kirjoitus sai minut pohtimaan, kuinka usein arjessa tulee vastaan tilanteita, joissa lapsi voi osallistua päätöksentekoon – mikäli vain osaamme antaa hänelle tilaa.

Malliesimerkki tällaisesta tilanteesta on ulkoiluun pukeutuminen, mikä ainakin meillä usein kirvoittaa tiukkasanaisen keskustelun tai saa taaperon asettumaan poikkiteloin eteisen lattialle kesähattu päässä, muut vaatteet nurkkaan viskattuina. Kenen asia on päättää, mitä laitetaan päälle? Olenko se minä, joka olen järkevyydessäni katsonut lämpömittaria tai lukenut sääennusteen? Vai onko se lapsi, joka uskoo, että kesä tulee, jos vain laittaa sandaalit jalkaan (”Äiti, laitetaan nää niin sitten on lämmin, jeeeeee!”)? Useiden toistojen jälkeen olen alkanut tulla siihen tulokseen, että päätös on järkevintä ja mukavinta tehdä yhdessä.

Aiemmin sain itselleni hyvän omantunnon, kun annoin lapseni valita ulos lähtiessä itse pipon ulkovaatekorista. Onnittelin itseäni tilanteen hoitamisesta – jäipä hyvä mieli, kun lapsi sai itse päättää. Päätöksenteko ei kuitenkaan ollut lapsilähtöistä, koska määräsin lasta kuulematta, että pipo laitetaan. Lapsi tuskin koki olleensa osallinen tilanteessa, kun hänen eteensä lykättiin valmiiksi valitut vaihtoehdot (pahimmillaan perustelematta). Pipon valinta tässä tapauksessa lienee ollut yhtä palkitsevaa kuin jos me aikuiset pääsisimme valitsemaan, maksammeko siniselle vai keltaiselle paperille printatun parkkisakon. Kuinka lierihattua tiukasti rintaansa vasten puristavan taaperon saa sitten itse oivaltamaan pipon tarpeellisuuden?

Ihan ensin opettelimme katsomaan yhdessä ikkunasta ulos. Oveakin saatetaan raottaa, tuleeko kylmää ilmaa sisään (tämä tosin on innostanut pariin otteeseen taaperon juoksemaan äitiä karkuun pitkin etupihaa). Lämpömittaria emme ole vielä opetelleet tulkitsemaan, mutta sen aion ottaa seuraavaksi projektiksi. Ulkoilman havainnoinnin lisäksi annan esimerkkejä. Kuten ”tuulee enemmän kuin eilen” tai ”on yhtä kylmä kuin viime lauantaina, kun oltiin siellä kissakiikku-leikkipuistossa”. Jos pidempään keskusteluun on aikaa (ja lapsi on siihen halukas), voin hyödyntää lapsen mielenkiinnon kohteita (ks. esim. From & Koppinen 2012). Innokkaan luontotutkijani kanssa voimme pohtia, onko ilma sellainen, että näkyy perhosia vai pörhistelevätkö pikkulinnut höyheniään? Mietimme usein pukeutumista myös sen kautta, mitä ulkona haluamme tehdä. Jos aiotaan pyöräillä, mikä päähine tuntuu kypärän alla mukavalta – jos taas läträtä kuralätäkössä, olisiko kiva, että kädet pysyvät kuivina? Mitä silloin laitettiinkaan?

Useimmiten keskustelu toimii, mutta aina emme pääse yhteisymmärrykseen. Oleellisinta ei kuitenkaan ole lopputulos, vaan se, että lapsi kokee tulleensa kuulluksi. Jos edellä kuvatun keskustelun jälkeen hän haluaa edelleen laittaa lierihatun päähänsä (enkä itsekään ole muuttanut kantaani – joka sekin muuten olisi mahdollista!), osoitan kunnioitusta lapsen mielipidettä kohtaan. Hänen ollessa tilanteesta harmissaan, otan syliin ja lohdutan. Kyllä minäkin haluaisin, että olisi lämmin keli. Mutta ajatteles, miten kivaa on hypätä lehtikasaan, sitä ei voi kesällä tehdä. Kivaan tekemiseen keskittyminen tai vaikka laulun lurauttaminen saa lapsen usein hyvälle mielelle.

Tässä vaiheessa annan vielä vaihtoehtoja. Pipon värin valinta saattaa hieman lievittää harmitusta ja antaa positiivisen kokemuksen vaikuttamisesta tilanteeseen. Oleellista on, että lapselle jää positiivinen tunnekokemus tilanteesta (ks. esim. Quaye ym. 2019). Äiti kuunteli, kuuli, lohdutti, perusteli ja osoitti huolenpitoaan. Ja mikä tärkeintä, hyväksyin kiukun ja eriävät mielipiteet (vaikka se on joskus tosi vaikeaa, etenkin jos on kiire!). Olen myös yrittänyt opetella oman mielipiteen muuttamista. Onko oikeasti niin vakavaa, jos ne paremmat kengät otetaan metsäretkelle? Käyttöä vartenhan ne on hankittu.

Muistetaan arjen kiireessä arvostaa lasta, hänen mielipidettään ja tunteitaan. Jo arvostusta osoittamalla astumme askelen lähemmäs aitoa osallisuutta (esim. Stenvall 2021, Ortju ym. accepted). Parhaimmillaan kokemukset arjen osallisuudesta voivat tukea lasta olemaan osallinen elämänsä isoissa päätöksissä (ks. esim. Coyne ym. 2006, Stenvall 2021). Kokemuksesta voin sanoa, että yhteiset keskustelut ja oivallukset ovat myös omiaan lisäämään lapsen ja vanhemman välistä kiintymystä ja tuovat hyvää mieltä molemmille. On minun tehtäväni huolehtia, että meillä on noille hetkille aikaa. Ei siihen kauaa mene, kun äidille huikataan enää moikat eteisestä.

Viitteet:

From K & Koppinen M-L. 2012. Menossa mukana: tukea tarvitsevan lapsen ja nuoren toiminnallinen osallistuminen. PS-kustannus, Jyväskylä.

Ortju L, Haaranen A & Kankkunen P. Accepted. Pikkulapsen osallisuus perusterveydenhuollon hoitotilanteessa – scoping-katsaus. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti.

Quaye AA, Coyne I, Söderbäck M & Kristensson Hallström I. 2019. Children’s active participation in decision-making processes during hospitalization: An observational study. Journal of Clinical Nursing, 28, 4525-4537. DOI: 10.1111/jocn.15042.

Stenvall E. 2021. Lapsen arkinen osallisuus – mistä lapselle syntyy kokemus, että voi osallistua ja vaikuttaa? Teoksessa Tulensalo H, Kalliomeri R & Laimio J (toim.) Kohti lapsen näköistä osallisuutta. Pelastakaa Lapset ry.

Tietoja Laura Ortju

Olen terveydenhoitaja ja TtM (preventiivinen hoitotiede). Jatkossa haluan tutkia lasten osallisuutta terveydenhuollossa lapsinäkökulmaisia tutkimusmenetelmiä käyttäen.
Kategoria(t): Lasten näkemykset, Perhe, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Pipo päässä pakkasella

  1. johannaolli sanoo:

    Kiitos Laura, kun jaoit näitä tärkeitä pohdintoja ja ihania tuokiokuvia teidän arkennne todellisuudesta! Tässä on niin monta tärkeää näkökulmaa, että mihin tarttuisinkaan… Esimerkiksi se, että lapsellahan voi tosiaan olla tosi hieno logiikka siinä, miksi hän valitsee talvella kesäsandaalit – koska silloinhan on aina ollut lämmintä ja ihanaa, kun sandaalit on laitettu, niin ehkä nytkin olisi, jos saisi sandaaalit laittaa!

    Ja sitten se, että kyllä tosiaan aikuinenkin joskus voisi muuttaa kantaansa, jos vain suostuu miettimään, onko omasta kannasta kiinni pitäminen juuri tässä kohtaa niin tärkeää. Luulen, että se vallan ja kontrollin kysymys, mihin ollaan tutkimuksissa (esim. omani: https://www.sjdr.se/articles/10.16993/sjdr.790/) törmätty, on aika tärkeä. Moni aikuinen ehkä luulee lasta kuunnellessaan menettävänsä auktoriteettinsa ja siten mahdollisuuden huolehtia lapsen suojelemisesta, mutta luulen, että asia on juuri päin vastoin: lasta kuuntelevaa aikuista kuuntelee lapsikin mieluummin ja toisaalta lasta kuunnellen tietää, miten parhaiten lasta suojella (myös hänen omilta ”tyhmyyksiltään” – niiltähän me kaikki tarvittais suojelua…). Silloin kaikesta ei tarvisi syntyä valtataistelua, vaan lapsi voisi saada kokea arvokkuutta tässä aikuisten hallitsemassa maailmassa, jossa lapsilla on lopulta varsin vähän sananvaltaa. Siihen on vaan niin totuttu (ettei lapsilla tarvitsekaan olla sananvaltaa) – tai sitten on menty toiseen ääripäähän, jossa lapsilla on kaikki valta, eikä kukaan suojele heitä. Ääripäissä on helppoa, pitää vain kiinni valitsemastaan linjasta; tulla puolitiehen vastaan ja tilannekohtaisesti valita vuorovaikutuksen keinot on haastavaa, mutta palkitsevaa!

    Liked by 1 henkilö

    • Laura Ortju sanoo:

      Hei Johanna, kiitos kommentistasi. On todellakin haastavaa jakaa valtaa lapsen kanssa. Se tulee niin luonnostaan, jostain selkäytimestä, että aikuinen päättää. Usein huomaan vasta jälkikäteen, että olisin voinut hyvin antaa lapsen ratkaista tilanteen tai mukauttaa omaa käytöstäni lapsen aloitteiden suuntaan. Mutta kun olen tietoisesti harjoitellut tätä vallan jakoa, on se alkanut kuin itsestään valua myös muihin ihmissuhteisiin. Nykyisin minun on (hieman) helpompi joustaa omista mielipiteistäni ja ennakkoasenteistani. Lapsilta ja lasten kanssa voi oppia niin paljon, jos vain osaa ja muistaa olla kuulolla!

      Liked by 1 henkilö

      • johannaolli sanoo:

        Hei vau, hieno kehityskulku ja johtopäätös! Ihan totta: moni asia, mitä me voitais ja meidän kannattais lapsilta ja lasten kanssa oppia, olisivat toden totta hyväksi muissakin suhteissa (ihmis- ja luultavasti eläinsuhteissakin). Olen tätä miettinut tutkimusmenetelmien suhteen, että me aikuisparat joudumme aivan liian usein vain tylsien lomaketutkimusten kohteeksi, ja vain harvoin pääsemme ilmaisemaan itseämme monipuolisesti erilaisilla menetelmillä. Aikuisten oleminen ja kommunikointi on typistetty ainakin täällä länsimaissa aika kapeaksi ja jäykäksi, eikä monenlaisuutta arvosteta.

        Näin kirjoitin asiasta Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II -kirjan artikkeliini:
        ”Julkaisemalla tutkimuksia, jotka on tehty suostumusprosessista lähtien lasta kunnioittavalla tavalla voidaan toivottavasti edistää myös lasten ja lapsuuden arvostamista niin, ettei lasten tietoa ja tapaa olla ja kommunikoida pidettäisi vähempiarvoisena kuin aikuisten tapoja, mutta ei myöskään pyrittäisi häivyttämään lasten ja aikuisten välisiä eroja. Tällöin lapsinäkökulmaisia tutkimustapoja voitaisiin hyödyntää myös aikuisten tutkimuksissa esimerkiksi tarjoamalla muitakin vastaustapoja kuin puhuminen tai kirjoittaminen, sillä monet lapsille soveltuviksi mielletyt menetelmät voisivat hyödyttää myös aikuisia.”

        Liked by 1 henkilö

  2. johannaolli sanoo:

    Lisäys vielä edelliseen: tästä aiheesta olikin aiemmassa Tiina Lehto-Lundénin bloggauksen keskustelussa (https://lapsinakokulma.wordpress.com/2021/10/28/monimenetelmallisyys-tasoittamassa-lapsen-ja-aikuisen-valista-valta-asetelmaa/#comment-2784) puhetta ja siteerasin näköjään silloinkin itseäni ja vielä ihan samasta asiasta – on näköjään meikäläisellä aiheet vähissä :D.

    Tykkää

  3. Laura Ortju sanoo:

    Hyvä nosto! Täytyypä itsekin tarkastella omaa tutkimussuunnitelmaa siltä kantilta, mitä menetelmiä aikuisille valitaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tehty tutkimuksia, joissa on käytetty esimerkiksi sadutusta tai draamatoimintaa aikuisten kanssa? Siis ilman, että lapsia on lainkaan mukana tutkimuksessa. Mihin tällainen voisi sopia? Tai pikemminkin – mihin ei?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s