Miksi kuunteleminen on vaikeaa? 

Vuosia sitten psykologi Keijo Tahkokallio luennollaan puhui kuuntelemisen vaikeudesta. Vaimo sanoo miehelleen: ”Lähden nyt ja tulen vasta viideltä”, johon mies sanoo: ”Joo”. Myöhemmin käy ilmi, että mies odotti vaimoaan neljältä. Vaimo ilmaisi ajatuksensa, mutta se jäi ilmaan eikä mennyt perille. Ratkaisuksi Tahkokallio esitti, että vaimo voisi kysyä: ”Moneltako siis tulen?”, johon mies voisi vastata: ”Viideltä”. 

Samasta ilmiöstä on kysymys ns. luentoharhassa, jossa luennoitsija luulee, että se, mitä hän on sanonut, on mennyt perille. Tämän olen muistanut opetustyössä. Kun opiskelija katsoo minuun kiinnostuneena, se ei kerro välttämättä muusta kuin että hän on hereillä.

Kuva: Pixabay

Monologia vai dialogia
Pro gradussani (2006) analysoin erilaisia kuuntelemisen tapoja tarinan kertomisen aikana – eikä aihe ole vanhentunut. Ei-kohtaavassa kuuntelemisessa kuulija keskittyy enemmän itseensä kuin toiseen. Tiedämme kokemuksesta, että jo alle minuutissa voi kuuntelu herpaantua. Olemme todella taitavia näyttämään kiinnostunutta. Monologissa kumpikin vuorollaan pajattaa kuuntelematta toisiaan. Filosofi Martin Buber (1993) kutsui tällaista minä-se -suhteeksi, jossa ei ole yhteyttä. Siinä puhuu kaksi määtä.

Kuva: Pixabay

Tarkkaavainen kuulija on tietoinen omiin ajatuksiin vaipumisen mahdollisuudesta ja hän pyrkii kuuntelemaan. Hän ainakin äännähtelee, ehkä kommentoikin omien toimiensa lomassa, on kuuntelevinaan. Silti tarkkaavainenkin kuulija voi huomata jälkikäteen – esimerkiksi äänittämänsä tilanteen jälkeen – että ei ollut kuullut joitakin oleellisia kohtia lainkaan. Tässä on eräs syy, miksi tutkijakaan ei voi luottaa pelkästään muistikuviinsa, vaan haastattelut ja keskustelut dokumentoidaan. 

Kohtaava kuunteleminen tarkoittaa, että asettuu kuuntelemaan, on mukana tarinan käänteissä alusta loppuun asti. Kuuntelija vastaa ja reagoi vuorollaan. Tätä kutsutaan vastavuoroisuudeksi tai dialogisuudeksi. Tällaista kuuntelemista Buber kutsui minä-sinä -suhteeksi, jossa kohdataan toinen aidosti ja koetaan yhteyttä. 

Kuuntelemisharjoitus
Graduni aihe oli sadutus, jossa kuunnellaan. Sadutuksessa toinen asettuu kuuntelemaan, kirjoittaa arvioimatta toisen kertomaa ja lukee lopuksi kuulemansa. Aineistossani olin pyytänyt opiskelijoita ja sadutusta käyttäviä kertomaan, mitä sadutuksessa tapahtui. Opiskelijat saduttivat ensimmäistä kertaa.

”Istuimme lapsen kanssa pikkuhuoneessa, tyttö keinutteli tuolissaan edestakaisin, sitten hän katseli seinälle, veti syvään henkeä ja alkoi kertoa tarinaa enkelistä.” 

Buberin hienoimpia kohtaamislauseita on tämä: ”Jos kuljemme tietä ja kohtaamme ihmisen, joka on tullut tietä vastaan myös tietä kulkien, me tunnemme vain meidän osamme tiestä, emme hänen – hänen osansa elämme vain kohtaamisessa.” Jotkut nuoret saduttivat itseään vanhempaa ja yllättyivät tutunkin ihmisen kertomasta tarinasta. 

”Hän oli miettinyt aiheensa valmiiksi, ja aihe oli hyvin mielenkiintoinen minun mielestäni. Sillä vaikka olen tuntenut kyseisen henkilön jo kymmenen vuotta niin en ole osannut kuvitella mitä hän ajattelee omassa yksinäisyydessään. Jutun teko oli hauskaa eikä ilman naurukohtauksia selvitty. Huomasin kuitenkin että hän syventyi kertomaansa ja meni paljon ajassa taaksepäin. Sillä ilman kyyneliä ei hän juttua kertoillut. Hänen kertoessaan näin kuinka hän välillä pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.” 

Aineistossani erityisesti ammattilaiset kertoivat yllätyksistä, joita hiljaiset tai vilkkaat lapset toivat esiin. He työskentelivät päivittäin lasten kanssa ja myös tunsivat lapset hyvin. Kuitenkin heidän ajatuksensa lapsen ajattelumaailmasta tai kyvystä tuottaa tarinaa muuttui usein positiiviseen suuntaan. 

”Ja… sitte se satu alko vaan tulemaan. Oli totanoin, ni siit oli mielenkiintoista se, kun luki tän sadun. Ja huomas et miten se laps oli oikeastaan ylpee kertomastaan ja nautti kuunnella sitä. Sitten kun satu luettiin myöhemmin lapsen vanhemmille, ni tää laps loisti kuullessaan sitä ja saadessaan ihailua vanhemmilta.” 

Kuva: Steniuksen sadutuskuvastosta

Arjen kuvauksessa henkilö kertoi itsestään tai ajatuksistaan ja tarinassa oli faktan luonne. 6-vuotias poika kertoi nuorelle opiskelijalle ajatuksiaan, jota voi kuvitella olevan mukava lukea 20 vuoden päästä. 

”Mä oon oppinut tekeen rusetin. Mä haluaisin oppia pyöräileen. Tykkään pelata lautapelejä. Tykkään juosta. Kerään linnunsulkia. Kerran oli yks hyvä paikka missä oli paljon sulkia ja siellä mä sain niitä. Mä tykkään elokuvista, mä tykkään kiipeillä. Mä haluaisin kännykän. Mä tykkään linnuista. Mä tykkään rummuista. Tykkään hyppii yhdellä jalalla.”

Kun kuuntelee, yllättyy
Käytän opetustyössäni sadutusta kohtaamisen harjoitteluna. Kerran eräs Pekka-opiskelija kysyi neuvoa sadutustehtävästä, kun 3-vuotias ei kertonut millään satua. Neuvoin antamaan aikaa ja hakemaan kontaktia monin tavoin. Lopulta Pekka onnistui, ja kerrottuaan nämä vaiheet luokassa muille opiskelijoille, hän oli aivan intoa täynnä lukiessaan sadun:

”No kun se laiva on tulos ni se teodor sano et siinä laivassa on kaks viestilippua ku ne hinaajat on satamassa ni se satamapäällikkö sano että niillä on vappaapäivä” 

Miksi siis kuunteleminen on vaikeaa? Tämän pohdintani perusteella siksi, että haluamme olla itse äänessä ja toisaalta olemme harjaantuneet olemaan kuuntelevinamme.

Graduni eräs tulos oli, että sadutuksen kautta voi saada kuuntelemisen kokemuksen, edes tuokioksi. Kannattaa kokeilla. Jos haluaa havahtua ja harjaantua kuuntelemisessa muuten vaan: ole hiljaa, kuuntele, jätä silleen, älä opasta ja ohjaa, pyydä kertomaan lisää. Älä kysele, vaan pyydä kertomaan. Entä miten toimia niiden kanssa, jotka eivät kuuntele? Keinovalikoimaan jää vain tuo alussa esittämä ”tarkistus” eli pyydä toista kertomaan, mitä kuuli. Vai mitä sinä ehdotat? Kerro.

Lähteitä:
Buber, M. 1993.  Minä ja sinä. Juva: WSOY
Lapset kertovat ja toimivat: https://lapsetkertovat.org/toimintamme/sadutus/sadutusohje/
Stenius, T. 2006. Kahden yhteinen juttu. Vastavuoroinen kuunteleminen harjoituksena ja toimintakäytäntönä. Oulun yliopisto.  https://www.tuulius.com/muita-kirjoituksia/

Tuula Stenius
varhaiskasvatuksen opettaja, väitöskirjatutkija
Lempäälä

Tietoja Tuulius

Olen lastentarhanopettaja, montessoriohjaaja ja kasvatustieteen maisteri. Opetan lähihoitajaopiskelijoille kasvatusaineita. Minua kiinnostaa lasten oma kulttuuri. Teen innoissani väitöskirjaa Helsingin yliopistossa aiheenani "Pienten lasten huumori – tutkimus lasten tuottamasta huumorista ja sen vaikutuksista lapsiryhmässä".
Kategoria(t): Dialogisuus, Ikä, kohtaaminen, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Menetelmät, sadutus, Uncategorized, Vastavuoroisuus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s