Tää on sun peli! KESY- materiaali lapsen osallisuuden tukena koulussa

Vierasbloggaajana Anu Uusikylä

“Mää oon hyvä kässässä. Oma koti on paras. Oon tottunut oleen surussa ja piirtelen kun tuntuu vaikeelta. Jos mua itkettää meen yksin metsään. Opin parhaiten ryhmässä. Mä en pysty syömään maksalaatikkoa.”

Olen pelannut luokanopettajan ja tutkijan ominaisuudessa KESY- keskustelu symbolein -peliä n. 200 alakoulun oppilaan kanssa. Pelissä lapsi näyttää kuvakortteja sijoittamalla, miten hänellä omasta mielestään menee ja mitä tunteita eri tilanteisiin liittyy. KESY:n idea juolahti mieleeni matkalla oppilaani Ollin erityisen tuen keskusteluun.

kesytaulu 2019Koulun keskustelut ovat yleensä aikuisjohtoisia ja perustuvat puheilmaisuun. KESY- materiaali on suunniteltu tukemaan lapsen osallisuutta opiskelun suunnittelussa, toteuttamisessa ja arvioinnissa. Sitä voidaan hyödyntää myös oppilashuollossa “hyvinvoinnin tsekkauslistana”. Kortit ovat kurkistusikkunoita lapsen arkeen ja kokemusmaailmaan, jopa sensitiivisiin, piilossa oleviin ja vaikeasti sanoitettaviin tilanteisiin, mikäli lapsi haluaa käsitellä niitä.

Pelihetket ovat yleensä nähdyksi tulemisen hyrinää ryyditettynä ripauksilla huolipuhetta. Mieleenpainuvia ovat olleet pelit maahanmuuttajien ja puhumattomien lasten kanssa. Tai se kun lapsi ilmaisee korteilla tuen tarpeensa ja yhdessä löydetään siihen ratkaisu. Tai se kun iloitaan vahvuuksista ja todetaan, miten paljon elämässä on aurinkoa.

Viimeistelen parhaillaan väitöskirjani artikkelia KESY- kuvien käytöstä oppilaan kehityskeskustelussa. Tarkastelen vuorovaikutustilannetta spinozalähtöisessä posthumanistisessa viitekehyksessä sommitelmana, jossa ovat mukana ihmisten lisäksi historialliset, kulttuuriset ja materiaaliset tasot. Sommitelman affektiivisissa virtauksissa tilat osallisuudelle aukeavat ja sulkeutuvat, silenevät ja urittuvat usein ennakoimatta, aaltoillen ja rihmastomaisesti.

KESY- sommitelma kortteineen ja toimintatapoineen voi toimia Lundya (2008) mukaillen osallisuuden tilana ja välineenä sekä sen osallistujat yleisönä, joskin vaikutukset tyssäävät helposti työrauhan ylläpitoon, kiireeseen, stereotypioihin tai rakenteisiin. Materiaalinen väline voi aukaista sileämpää ilmaisutilaa, jossa lapsi voi liikahtaa pedagogisten toimenpiteiden kohteesta osallistujaksi ja toimijaksi.

“Ensin laitat neliökortteja, sitten kettuja ja lopuksi tunnehymiöitä. Aurinkoon tulee asiat, jotka sun mielestä on kivoja, valkoiseen pilveen tavalliset ja tummaan pilveen ne, mitkä on vaikeita. Lopuksi tärkeät asiat kirjoitetaan puhekuplaan ja otetaan valokuva. Laita just silleen, miten susta tuntuu ja miten ajattelet. Tää on sun peli.”

Syksyllä 2018 julkaistu KESY- materiaali on kehitetty yhteistyössä Suomen Vanhempainliiton, Martinniemen koulun ja Valterin Oppimis- ja ohjauskeskus Ruskiksen kanssa. Se on ladattavissa ilmaiseksi Suomen Vanhempainliiton sivulta ja ostettavissa Valteri- Puodista.

äitilapsikesy

Anu Uusikylä, luokanopettaja ja tohtorikoulutettava

Lähteitä

KESY – keskustelu symbolein https://vanhempainliitto.fi/tyokalut/kesy/

Kenway, J. & Youdell, D. (2011) The emotional geographies of education: Beginning a conversation. Emotion, Space and Society 4 (3), 131-136.

Lundy, L. (2007) ””Voice” is not enough: conceptualising Article 12 of the United Nations Convention on the Rights of the Child”, British Educational Research Journal, 33:6, 927-942

Kategoria(t): Dialogisuus, kohtaaminen, koulu, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | 4 kommenttia

ICEHEARTS – KOULUN KASVATUSKUMPPANI

”Ope, miten sinne Iceheartsiin pääsee mukaan?” Ekaluokkalainen oppilaani kysyi tätä sinnikkäästi jo kolmatta päivää peräkkäin. Elettiin lokakuuta ja uutena toimijana koulussamme aloittanut Icehearts oli hitti.

Icehearts on sosiaalityötä tekevä järjestö, joka toimii syrjäytymisvaarassa olevien lasten parissa. Järjestön toiminta-ajatus perustuu joukkueurheiluun. Joukkueen ydinryhmä (6-10 lasta) perustetaan jo esikoulussa, jolloin joukkueeseen sitoutuu yksi ammattitaitoinen kasvattaja. Lapsia voidaan ottaa mukaan joukkueeseen myöhemmin, toiminnan päästyä käyntiin. 

Joukkuelaisten ja kasvattajan välinen suhde jatkuu 12 vuotta. Tämä vuosien mittainen sitoutuminen on järjestön toiminnan ydin. Kasvattaja tukee lasten kasvua aikuisuuteen tärkeissä nivelvaiheissa sekä arkielämässä pyrkien mahdollistamaan lapselle tasaisen sekä turvallisen kasvualustan.

Kasvattaja on mukana joukkuelaisten elämässä niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Koulussa hän on osa kouluyhteisöä ja toimii perheiden ja opettajien kanssa yhteistyössä. Hän on oppitunneilla lapsia varten: auttamassa ja tukemassa lasten koulunkäyntiä. Koulupäivän jälkeen toiminta jatkuu Iceheartsin järjestämässä iltapäivätoiminnassa. 

Kasvattaja on tärkeä aikuinen muillekin lapsille kuin joukkueen jäsenille. Hän on näkyvä osa kaikkien arkea, vaikka toimiikin ensisijaisesti joukkueeseen kuuluvien lasten parissa. Hän on mukana oppitunneilla, välitunneilla, ruokailussa, uimahallissa ja muilla retkillä. Hänen työtehtäviinsä kuuluvat oppilaiden välisten riitojen selvittely, koulutehtävissä auttaminen, lohduttaminen ja kannustaminen sekä monet muut arjessa vastaantulevat tilanteet.  

Kasvattajan rooli koulussa on erinomainen juuri sen määrittelemättömyyden kannalta. Hänen päätehtävänsä on olla lasten kanssa, kuunnella, tukea ja auttaa heitä. Hän antaa tilaa lasten äänille ja kokemuksille ja kohtaa heidät sellaisena kuin he ovat. Kasvattajan työtehtävät eivät ole rajatut samalla tavalla kuin esimerkiksi opettajan työssä. Kasvattaja on tullut korvaamattomaksi osaksi kouluyhteisöä. Lapset hakeutuvat kasvattajan luo ja kasvattaja on lapsille tärkeä henkilö.

Syyskuussa koitti koulussa ikimuistoinen hetki: ensimmäisen luokkakuvan ottaminen. Oppilaani vaativat Icehearts-kasvattajaa osallistumaan luokan yhteiskuvaan. Hän oli saavuttanut merkittävän ja tärkeän roolin luokan jäsenenä. Kasvattajan ja oppilaiden yhteinen matka oli alkanut.


Satu Inkiläinen

luokanopettaja

Lisätietoa Iceheartsista: https://www.icehearts.fi

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Ympäristöongelma ja sen ratkaisu vygotskilaisittain

Tämän tekstin innoittajana toimii ”psykologian Mozart” Lev Vygotskin The Problem of the Environment (1994), jossa Vygotski ruotii ympäristön vaikutusta lapsen kehitykseen. Miten ympäristön vaikutus lapseen ja hänen kehitykseensä määrittyy? Mikä siinä on ratkaisevaa? IlmastoLapsinäkökulmatutkijana viehätyn Vygotskin ajattelusta, jossa painottuu lapsen oma, yksilöllinen kokemus. Tätä yksilöllistä kokemusta Vygotski kutsuu venäjänkielisellä termillä perezhivanie. Ympäristö on ”vain” ympäristö, kunnes se kohtaa perezhivanien – tai perezhivanie sen. Ympäristö ei sellaisenaan ja yksipuolisesti vaikuta lapseen tai hänen kehitykseensä, vaan lapsen yksilöllinen kokemus antaa sille tämän kehitykseen vaikuttavan merkityksen.

Tutkiessani nuorten saksanoppijoiden kokemuksia sadutuksesta olen saanut huomata, että kokemuksia on yhtä monenlaisia kuin on kokijoitakin. Yksi kokee sadutuksen mahdollisuutena oppia uusia sanoja, toinen tapana ilmaista mielipiteensä, kolmas yhteisen ilon paikkana. Kunkin oppijan perezhivanie määrittää, mikä sadutuksessa on oleellista juuri hänen kannaltaan. Siten sadutuksen vaikutus oppijoihin ja heidän kehitykseensä on yhtä moninainen kuin heidän yksilölliset kokemuksensa. Nämä kokemukset ovat arvokkaita sellaisinaan, mutta ne myös auttavat ymmärtämään kehitystä ja ympäristön vaikutusta siihen.

Leikitelläänpä hetki kielellä – ja mielellä. Jos ympäristö on ongelma, on perezhivanie siihen ratkaisu. Lisätään löylyä: The Problem of the Environment on vuonna 1994 englanniksi käännetty versio Vygotskin luennosta, jonka hän piti vain hieman ennen menehtymistään vuonna 1934. Lukijan tulkinnan varaan jää, mitä Vygotskin luennon otsikkoon poimittu ”ongelma” tarkalleen tarkoittaa. Vygotski itse nimittäin ainoastaan numeroi luentonsa, ja sille annettiin nimi hänen seuraajiensa toimesta. 37-vuotiaana menehtyneen Vygotskin merkittävässä ja hänen elinvuosiinsa suhteutettuna sangen mittavassa tuotannossa jää harmillisen paljon tulkinnan varaan. Toisaalta se voi yksilöllisen kokemuksen kannattajalle näyttäytyä myös – Vygotskin työtä kunnioittavana – mahdollisuutena omaperäiseen tulkintaan, kuten kieli- ja muuhun ilotteluun.

Ilmasto (2)Kielentutkijaminäni eksyi pohtimaan, miten Vygotskin luennolle annettu otsikko kääntyisi suomeksi. Viime aikojen ilmastodebatista vaikuttuneeseen mieleeni juolahti sana ”ympäristöongelma”, ja ajatukselleni itsekin naureskellen kirjoitin sanan Googleen. Ruudulle rävähti Wikipedian näkemys: ”Ympäristöongelmalla tarkoitetaan ympäristössä tapahtunutta tai tapahtuvaa muutosta, jonka ihminen kokee jostakin syystä ongelmallisena” (27.3.2019) Ryhtymättä tarkemmin analysoimaan sitaattia tai sen todenperäisyyttä totean, että sattuipa hauskasti ja havahduttavasti! Myös Wikipedian määrittelemänä ympäristöongelmassa painottuu ihmisen kokemus.

Kokemuksessa on voimaa! Lapsinäkökulmatutkijoina oikeutemme ja velvollisuutemme on paitsi tutkia lapsen kokemusta ja kehittää keinoja sen tavoittamiseen, myös osoittaa lapsen kokemuksen tutkimisen merkitys. Vygotskin perezhivanie voi auttaa etenemään tällä polulla – vai mitä ajattelette?

 

Noora Räihä

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

noora.j.raiha(a)jyu.fi

 

Tekstin kuvituksena kaksi erilaista perezhivanieta ilmastonmuutoksesta.

 

Lähteet:

Vygotsky, L. S. 1994: The Problem of the Environment. Teoksessa: R. Van der Veer & J. Valsiner (toim.),The Vygotsky Reader (s. 338–354). Oxford: Blackwell.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ympäristöongelma (27.3.2019)

Kategoria(t): Kokemus, koulu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Leikki, sadutus, tutkimus, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Voivatko lapset ja nuoret vaikuttaa ilmastonmuutokseen?

Ensin pitää tehdä tunnustus. Mokasin pahan kerran: havahduin liian myöhään maaliskuun 15. päivän merkityksellisyyteen. Kuulin koululaisten ilmastolakosta vasta edellisenä iltana, ja olen siitä lähtien harmitellut, etteivät minun oppilaani päässeet kokeilemaan kansalaisaktivismia tärkeän asian vuoksi. Onneksi niin moni muu osallistui. Sittemmin olen seurannut mielenkiinnolla, minkälaista keskustelua koululaisten mielenilmaukset ympäri maailman ovat herättäneet.

Lasten aloitteellisuutta on ihasteltu mediassa. Hienoa lapset sekä lapsia kuuntelevat aikuiset! Kouluissa lakkoiluun on suhtauduttu vaihtelevasti joko kannustaen tai toppuutellen. Keskusteluista on välittynyt käsityksiä lapsuudesta ja lapsista, jotka tarkemmin tarkasteltuina avaavat, miksi juuri lapset ja nuoret marssivat niin suurin joukoin planeettamme puolesta.

Source: Fridays For Future

Salainen pelkoni on nimittäin, ettei mikään muutu. Lapsilla ei ole (vielä) yhteiskunnallista valtaa: heillä ei ole äänioikeutta, ja tähän asti lasten ja nuorten mahdollisuudet osallistua ilmastonmuutosta koskevaan päätöksentekoon on ollut lähinnä symbolista, vaikka YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan ”lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti”. Tutkimusten mukaan on kuitenkin jo kauan tiedetty, että ilmastonmuutoksen haittavaikutukset kohdistuvat suhteettoman paljon juuri lapsiin – erityisesti niihin lapsiin, jotka elävät kehittyvissä maissa (Vaghri, 2018).

Olemme pitkään jo puhuneet yhteiskunnallisessa keskustelussa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta, eli siitä ajatuksesta, että vanhemmalla sukupolvella on vastuu pitää huolta maapallostamme tulevia sukupolvia varten. Se on suuri vastuu sukupolvelle, joka ei itse välttämättä koe elinaikanaan kulutuskeskeisten elintapojensa haittavaikutuksia. Maaliskuun 15. päivän ilmastomarsseja seuratessani havahduin nimittäin siihen tosiasiaan, että tässä marssii sukupolvi, jonka koko loppuelämään ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt! Kyse ei ole syntymättömistä, kasvottomista tulevaisuuden jälkeläisistämme, vaan juuri näistä lapsista ja nuorista, jotka marssivat.

Päätöksentekoelimissä on edelleen valloillaan käsitys, että lapset ovat vielä keskeneräisiä ihmisiä. Heidän pääasiallinen tehtävänsä on suorittaa oppivelvollisuus, jotta tulevaisuudessa heistä kasvaisi uusia toimeliaita kansalaisia yhteiskunnan pyörittämiseen. He saavat oman äänen vasta kuljettuaan näiden normatiivisten kehitysvaiheiden lävitse hyväksyttyyn aikuisuuden muottiin (Howell, 2018).

Voimmeko kieltäytyä kuuntelemasta lapsia, koska he eivät vielä täytä ”valmiin” kansalaisen tunnusmerkkejä? Miksi kuuntelisimme lapsia, kun emme ole ottaneet aikuisia ilmastoaktivistejakaan riittävän tosissamme? Me aikuiset olemme pyöritelleet näitä samoja ilmastoasioita jo vuosikymmeniä, emmekä vieläkään ole päässeet riittävän pitkälle konkreettisessa toiminnassamme. Missä olisi parantamisen varaa?

Suosittelen, että jokainen aikuinen kokeilee tutkimuksessa käytettyä Lundyn mallia, jolla voidaan selvästi lisätä lasten mahdollisuuksia vaikuttaa niin ilmastonmuutokseen kuin muihinkin tärkeisiin asioihin:

– Tila (space): lapsille on luotava mahdollisuuksia äänensä käyttämiseen.

– Ääni (voice): on helpotettava lasten äänten kuulumista.

– Yleisö (audience): lasten mielipiteitä on kuunneltava.

– Vaikutus (influence): mielipiteen kuulemisesta on seurattava toimintaa tarpeen vaatiessa. (Lundy, 2007, in Vaghri, 2018, p. 108)

Esimerkiksi suomalainen sadutusmenetelmä (jonka käytöstä on runsaasti kirjoituksia tässä blogissa) on hyvä lähtökohta Lundyn mallin toteuttamiseen. (ks. Karlsson, 2014)

Ajatelkaa, millainen vaikutus sillä olisikaan, jos jokaista ilmastomarssiin osallistunutta lasta ja nuorta kuulisi tuttu tai tuntematon aikuinen, joka alkaisi sen seurauksena toimia! Meillä ei nimittäin ole enää varaa odotella, että tämä nuori polvi pelastaisi meidät sitten joskus aikuistuessaan.

 

Oona Piipponen

Luokanopettaja

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

oonamp(at)student.uef.fi

 

Lähteet:

Howell, A. (2018). Children’s participation in their education, research and society. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 39(3), 478-485. DOI: 10.1080/01596306.2017.1363481

Karlsson, L. (2014). Sadutus: Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannnus.

Vaghri, Z. (2018). Climate Change, An Unwelcome Legacy: The Need to Support Children’s Rights to Participate in Global Conversations. Children, Youth and Environments, 28(1), 104-114. http://www.jstor.org/stable/10.7721/chilyoutenvi.28.1.0104.

 

Linkkejä:

Lapsen oikeuksien sopimus lyhennettynä

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, etiikka, Ikä, kohtaaminen, koulu, Lapsen oikeudet, Lapset ja kuluttaminen, Lapsuus, Lasten näkemykset, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus | Avainsanat: , , , , | 4 kommenttia

Kulttuurisia kohtaamisia tarinoiden äärellä – KOTO-Satusiltoja-näyttely

KOTO- ja Satusiltoja-hanke ovat keränneet ja taltioineet paljon maahanmuuttaja-, turvapaikanhakija- ja kameroiat-rivissa%cc%88_img_4541kantasuomalaislasten ja -nuorten sadutuksia. Halusimme herättää kirjatut sadut eloon uudella tavalla niin, että ne voisi lukemisen lisäksi myös kuulla lasten- ja nuorten kertomina. Ajatus päätettiin toteuttaa, mutta lukuhetki yllätti: satujen äänitystilanne osoittautui ainutlaatuiseksi kohtaamishetkeksi.

Olin äänittämässä 13-15 -vuotiaiden maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kertomia sadutuksia eräässä itäsuomalaisessa yläkoulussa. Kun lapsi tai nuori sai luettavakseen saman ikäisen lapsen tai nuoren kertomuksen, lukija eläytyi usein tarinaan. Yläkouluikäiset lukijat kiinnostuivat myös sadun kertojasta tarinan kautta. Usein he myös pohtivat ääneen turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttoon ja kulttuurieroihin liittyviä asioita. Samalla he kuitenkin havaitsivat, miten samanlaisia toiveita ja harrastuksia heillä voikaan olla. Satujen välityksellä kulttuurit, lapset ja nuoret kohtasivat uudelleen ainutlaatuisella tavalla. Ote eräästä äänityshetkestä 15-vuotiaan tytön, Netan (nimi muutettu) kanssa, joka luki saman ikäisen turvapaikanhakijatytön kertomusta:

Netta: ” ’Olen Karifista. Minulla ei ole isää. Minä olen tosi tosi surullinen…’ Voih, kohta minuakin alkaa itkettää!”
Minä: ”Niin, se on surullisempi tarina. Haluaisitko vaihtaa tarinaa?”
Netta: ”En, haluan lukea juuri tän, tää on tärkeä. Otetaan vielä uudestaan!”

Oli ilo seurata, miten pohtien ja eläytyen lapset ja nuoret lukivat heille tarjottua kertomusta. Hetkestä välittyi arvokas kohtaamisen tunne ja toisen kunnioitus. Sadut tarjosivat jälleen tilaa moninaiselle kohtaamiselle ja osallisuudelle.

KOTO-hanke (Kotoutuminen taidolla ja taiteella) ja Satusiltoja-hanke (Osallisuutta ja toiminnallisuutta kielten oppimiseen) yhdistävät nämä sadutuksensa näyttelyksi Joensuun anti-rasismi seminaarissa. Näyttelyssä pääsee tutustumaan maahanmuuttaja-, turvapaikanhakija- ja kantasuomalaislasten ja -nuorten kertomiin tarinoihin, heidän tekemiinsä piirroksiin sekä hankkeessa otettuihin valokuviin. Tarinat on kerrottu suomalaisella sadutusmenetelmällä, minkä avulla on ollut mahdollista kertoa omista ajatuksista, kohdata ja tutustua toiseen sekä saada aktiivisia osallisuuden kokemuksia (Karlsson, 2014; Karlsson 2018). Sadutuksen kautta on opittu kieliä ja kulttuureja kaikkien osapuolten osallisuutta ja toiminnallisuutta tukien. Näyttelyssä sadutukset voi tulla kokemaan lasten- ja nuorten lukemina ja pysähtyä kuuntelemaan monenlaisia kertomuksia.

Näyttely järjestetään 21.3.2019 klo 9.15–16.00 Joensuussa, Itä-Suomen yliopiston Futura-rakennuksessa, salissa F104. Lämpimästi tervetuloa tutustumaan näyttelyn antiin sekä KOTO- ja Satusiltoja-hankkeisiin!

Digitaalista näyttelyä on mahdollista tilata myös muualle. Ota yhteyttä sähköpostitse: lapsetkertovat (at) gmail.com

Lähteet:
– Karlsson, L. 2018. Sadutus siltana kotoutumiseen, kohtaamiseen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen. Teoksessa L. Karlsson, Lastikka A-L. & Vartiainen, J. (toim.) KOTO – Kohtaamisia taidolla ja taiteella. Kielten ja kulttuurien yhteisöllistä oppimista ja kotoutumista. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. 48–61.
– Karlsson, L. 2014. Sadutusmenetelmä – kohtaamisia ja aineiston tuottamista. Teoksessa L. Karlsson & M. Riihelä (toim.) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Suomen kasvatustieteellinen seura, 169–195.

Lisätietoja hankkeista:
Kotoutuminen taidolla ja taiteella: http://www.uef.fi/koto-hanke
Satusiltoja–Storybridges: http://www.satusiltoja.com

Janina Vartiainen
KM, Tutkimusavustaja, KOTO-hanke, Itä-Suomen yliopisto

Kategoria(t): Dialogisuus, Hyvinvointi, kohtaaminen, Kokemus, koulu, Kuuntelu, Lapsuus, Lasten näkemykset, monilajisuus, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Onko huumori kaukana?

Hassuttelu on tärkeää lapsen kanssa. Sillä saadaan mukavia yhteisiä hetkiä. Nauraminen aktivoi aivoissa mielihyväkeskuksia ja yhdistää ihmisiä toisiinsa positiivisten tunteiden kautta. Aikuisen ei tarvitse olla mikään erityinen humoristi. Lapsi kyllä kertoo aikuiselle, mikä hänestä on hauskaa. Lapset ovat valmiita hassutteluun helposti. Peuhaaminen ja yhdessä möllöttely eivät vaadi kummempia taitoja. Sanojen väänteleminen on kivaa. Eräs nainen muisti äidin sanoneen ”ketovetju”. Se oli lapsesta hauskaa ja sen hän muisti vielä aikuisena.

kids

Tapasin tuttuja eskarilaisia odottamassa portaikossa.

  • Mitä kuuluu? Onko ollut hauskaa? Kahdeksan silmäparia katsoi minuun tiiviisti eikä ensin vastannut. Minä heitin pilke silmäkulmassa:
  • Onkos huumori kaukana tänään?
  • No on! vastasi yksi lapsista ja kaikki lähtivät juttuun mukaan. He laittoivat silmät vihaisuusasentoon ja kädet puuskaan ja katselivat minua kulmien alta.
  • No, mikä on?
  • No tänään on Kalevalanpäivä!!
  • Ai jaa, ihan kamalaa, että on Kalevalanpäivä, minä ryhdyin leikkiin mukaan. Olimme hetken yhdessä tekovihaisia, kunnes yksi lapsista alkoi kihertää naurua.

Se oli meidän yhteinen vitsi ja lapset lähtivät heti siihen mukaan. Naurettiin sille yhdessä, että muka Kalevalanpäivässä olisi ollut jotain kurjaa. Ope tuli paikalle ja pyysi lapsia kertomaan minulle, mitä he olivat tänään esittäneet.

  • Me esitettiin maailman synty pienten ryhmälle!
  • Apua, minkälainen on maailman synty? Miten se syntyi? Kuoriuituko se munasta?
  • Joo, kuoriutu munasta, poksis! Poks, paks! Jokainen äänsi oman maailmansyntyäänensä.

Hassuttelusta on hyötyä erityisesti silloin, kun pitäisi tehdä jotain vastenmielistä. Aikuinen voi hassutella: ”Kas, täältä tulee robottipukija” ja näyttää, miten puetaan nykäyksittäin. Näyttelee tarjoilijaa, joka pitää käsivarrellaan liinaa: ”Saisinko tyhjän lautasen, kiitos, mösjöö, madam.” ”Tältä näyttää hidastettu lähteminen…. Ja tältä näyttää nopeutettu lähteminen.” Ei tarvitse pelätä, että lapset riehaantuvat liikaa. Lapset kyllä siirtyvät nopeasti seuraavaan puuhaansa.

Menin tutkimuspäiväkotiin, jossa oli monta työntekijää sairaana sinä päivänä. Kun kasvattaja näki minut, hän sanoi: Nyt on kuule huumori kaukana.  Hassuttelu sujuukin parhaiten korkeassa mielentilassa, hyvin syöneenä, nukkuneena, rentona ja vailla kiireitä. Matalassa mielentilassa on huumori kaukana. Silloin kannattaa muistaa, että homma toimii myös toisin päin. Huumorilla voi päästä matalasta korkeampaan mielentilaan!

Tuula Stenius
KM, tohtorikoulutettava
kasvatusaineiden opettaja

Lähteitä:
Rod A. Martin, 2011: The Psychology of humor
Mari Lämsä, 2017: Naurun hyvää tekevä voima

Kuva: Pixabay

Kategoria(t): Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Uncategorized, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Yksi kommentti

Orff-pedagogiikan lumoissa

(julkaistu JaSeSoi Journalissa 2/2018)

 

”Valitkaa pareittain liikkeet, jotka kuvaavat kanaa ja munaa.” ”Seuraavat neljä tahtia voit improvisoida.” ”Tehkää pienryhmissä kehorytmejä osaksi kokonaisuutta.” Muun muassa tällaisia ohjeita saimme osallistuessani Orff-pedagogiikan kurssille. Ohjeiden pohjalta syntyi upeita kokonaisuuksia, joissa liike, lorut, laulu, soitto ja mielikuvat kietoutuivat toisiinsa.

34874229_10214196974051036_4758291106418917376_n

 

Orff-pedagogiikka on oppijalähtöistä musiikkikasvatusta, jossa oppiminen tapahtuu vuorovaikutteisessa opetusprosessissa.  Uteliaana oppijana päätin kurssin ajan tarkkailla, miten vuorovaikutteinen opetusprosessi syntyy taitavien ammattilaisten käsissä.

 

Sanoitta tekoihin ja osaksi ryhmää

Opettajat aloittivat opetuksensa pääsääntöisesti aina ilman puhetta. Me liityimme mukaan liikkeeseen, taputuksiin tai hyräilyyn. Ensimmäinen harjoitus ei vaatinut vielä improvisaatiota, sillä kerta toisensa jälkeen aloitimme toiminnan rytmittämällä omia nimiämme.

Omalla nimellä aloittamisella on myös pedagoginen merkitys. Oman nimen kautta jokainen oppija – lapsi tai aikuinen – tulee kohdatuksi. Nimien kautta rakennetaan myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nimistä muodostuu ryhmä, jossa jokaisella on paikka. Oman nimen kautta ryhmään liittyminen on luontevaa, sillä nimen kertominen ei vaadi keksimistä tai improvisointia, mutta toisaalta samalla toisille annetaan suuri pala omaa identiteettiä.

Kuten edellinen esimerkki osoittaa,vuorovaikutteinen opetusprosessi ei ole vain opettajan ja yhden oppijan välistä toimintaa vaan toiminta tapahtuu ryhmässä. Ryhmällä onkin suuri merkitys oppimisen tukijana. Itselläni ei ole vahvaa musiikkitaustaa, mutta kas vain, kurssilla olin mukana soittamassa laattasoittimia ja laulamassa moniäänisesti. Yksin en olisi niihin kyennyt, mutta ryhmän tuella ja imitoinnin avulla pääsin mukaan.

 

Kohtaamisesta yhteisöllisyyteen

Jotta tämä kaikki olisi mahdollista, opettajalta edellytetään erityistä herkkyyttä kohdata oppijat. Kohtaaminen luo sitä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, jota jokainen meistä tarvitsee oppiakseen uutta. Kohdatessaan oppijan opettaja viestii, että olet minulle tärkeä ja olen iloinen, että olet täällä. Ilman sinua tämä ryhmä ei olisi juuri tällainen. Herkkyyteen liittyy myös kyky pystyä tarkastelemaan maailmaa oppijan näkökulmasta. Tämän kautta syntyy vahva yhteisöllisyyden kokemus.

Toiminnan vuorovaikutteisuus mahdollistaa huikean seikkailun kaikille mukana olijoille. Tämä onkin mielestäni yksi Orff-pedagogiikan kulmakivistä: uskaltaako opettaja hellittää omaa kontrolliaan. Kun lopputulos ei ole opettajalla etukäteen tiedossa, opettaja joutuu ehkä itsekin oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja mikä tärkeintä, toiminnasta syntyy oppijoiden näköistä toimintaa, johon on helppo sitoutua. Antamalla tilaa oppijoille, opettajakin pääsee mukaan ainutlaatuisiin oppimisprosesseihin, jotka kasvattavat vahvat juuret ja auttavat villikukkia kasvamaan.

 

Elina Weckström

Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

 

Lisätietoa Orff-pedagogiikasta: http://jasesoi.com

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kokemus, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Hyvinvointipalveluissa kohdataan perheet eri tavoin – toimintaa voi kehittää mallilla

matematiikkaa laustaskuvissa_Veli-Jussin kuva-rajattu-cTutkimme hyvinvointipalveluja käyttäjien eli lasten ja perheiden näkökulmasta (Honkanen, Poikolainen & Karlsson 2018). Tarkastelimme palvelukokemuksia erilaisissa ongelmanratkaisutilanteissa ja näiden kokemusten vaikutusta institutionaaliseen luottamukseen toisin sanoen käyttäjien luottamusta esimerkiksi sosiaalitoimen, koulun, työvoimatoimiston ja Kelan palveluihin. Lisäksi analysoimme sitä, mikä edistää ja toisaalta hankaloittaa palvelujen toimivuutta erityisesti silloin, kun niitä tarvitaan useita samanaikaisesti.

Löysimme haastatteluista neljä erityyppistä tapaa, miten palvelunkäyttäjät kokivat tulleensa kohdatuksi hyvinvointipalveluissa. Tutkimukseen osallistuneilla oli syyllisyyden, torjumisen, huomaamisen ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia eri palvelutilanteissa. Samalla henkilöllä saattoi olla erilaisia kokemuksia eri tilanteista.

Huomatuksi tulemisen kokemus syntyi huomioivan, osaavan ja auttavan kohtaamisen kautta. Tällainen kokemus lujitti palvelunkäyttäjien luottamusta hyvinvointipalveluihin. Kohdatuksi tulemisen kokemukseen sisältyi lisäksi kokonaisvaltainen kohtaaminen ja vastavuoroisuus. Se puolestaan innosti tuentarvitsijan aktiiviseen toimijuuteen.

Luottamus palvelua tarjoavaan tahoon väheni torjutuksi tulemisen ja syyllisyyden kokemusten myötä. Yksilön koettua hyvinvointia murentaa se, jos tuentarvitsija ei voi luottaa hyvinvointipalvelujärjestelmään. Elämän erilaisissa ongelmatilanteissa auttaa erityisesti se, jos palvelut ovat saatavissa kokonaisuuksina.

Kehitimme mallinnuksen, jonka avulla palveluja tarjoavat voivat tarkastella oman organisaation toimintaa ja kehittää sekä organisaation että tekijöiden toimintakäytäntöjä. Malli löytyy artikkelistamme (Honkanen, Poikolainen & Karlsson 2018).

On tärkeää, että joku taho auttaa hahmottamaan, mistä eri ongelmiin tarvittavaa apua on saatavissa. Hankalassa elämäntilanteessa voivat voimavarat olla vähissä. Jokaiselle apua tarvitsevalle tulisi nimetä yksi vastuullinen, joka auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa ja oikeiden palvelujen löytymisessä, sellainen joka kohtaa, kuuntelee ja valaa uskoa itseen ja selviytymiseen.

Liisa Karlsson, KT, professori, Itä-Suomen yliopisto
Kati Honkanen, HTL, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähde:

Honkanen, K., Poikolainen, J. & Karlsson, L. 2018: Hyvinvointipalvelukokemukset tuentarvitsijan institutionaalista luottamusta rakentamassa? Tarkastelussa lapsiperheiden vanhempien sekä nuorten aikuisten kokemukset hyvinvointipalveluista. Yhteiskuntapolitiikka 83 (2018):5-6, 532-543.  http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137210/YP1805-6_Honkanenym.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, Hyvinvointi, Ikä, kohtaaminen, Kokemus, koulu, Kuuntelu, Lapsuus, Lastensuojelu, Nuoret, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Lupaan kannustaa ja kehua sinua!

Vuosia sitten markettien kassat alkoivat yhtäkkiä sanoa päivää. Se tapahtui melkein yhtä aikaa kaikkialla Suomessa. (Sitten tuli ”laitetaanko pieneen pussiin” ja ”kuittia?”). Sanomalla jokaiselle asiakkaalle päivää ja katsomalla silmiin saatiin jotain myönteistä aikaan. Laadukkaasta kassuudesta on tullut jopa kilpailua, kuka on vuoden positiivisin kassa. Kassahenkilö levittää hyvää tuulta ja leppoisuutta. Tämä voi vaikuttaa jopa sen kaupan lopulliseen tulokseen.

Mallittaminen on taitavuuden tutkimista ja sen osiin purkamista. Huippuosaaja osaa jonkin taidon, taito puretaan osiin, tehdään näkyväksi ja sen jälkeen opetetaan muille. Taloustieteilijä Michel Polanyi on sanonut ”We know more than we can tell” eli tiedämme enemmän kuin osaamme kertoa. 50 vuotta ruisleipää tehnyt emäntä ei oikein osaa enää sanoa, miten hän osaa tehdä niin hyvää leipää. Tiedon ja osaamisen portaat menee näin: en tiedä, että en tiedä – tiedän, että en tiedä – tiedän että tiedän – en tiedä että tiedän. Juuri näin!

ohjeseinällä

Tässä on ohje, miten toimitaan ryhmässä.

Organisaatiossa muutosten vieminen käytäntöön on iso prosessi ja näkyviä tuloksia saadaan aikaan vuosissa, jopa vasta kymmenissä vuosissa. Voimmeko oppia jotain tuosta alkuesimerkistä? Tein nopean katsannon siitä, kuinka paljon tekstiä on päiväkodin työntekijöiden työtä ohjaavissa ohjekirjoissa: Valtakunnallinen suunnitelma 62 sivua (Lempäälä 91 sivua – Enontekiö 14 sivua). On tärkeää, että monet asiat perustellaan laajasti lasten kasvatustyössä. Koulujen opetussuunnitelmat ovat tarkoitettu myös lasten vanhemmille informaatioksi. Eräässä koulussa vanhempia pyydettiin kommentoimaan opetussuunnitelmaa ja ohessa oli linkki yli 300-sivuiseen teokseen. Eihän näin voi olla. Vasut ovat sentään lyhyempiä, mutta silti paikoitellen vaikeaa kieltä ja paljon, paljon asiaa.

Oleellistaminen
Aikamme suosii sitä, että on käytössä valtavasti tietoa. Miten siirtää käytäntöön 50-sivuiset vasuohjeet, varsinkin, kun suunnitelma ei ole enää suositus vaan määräys. Mikä on oleellista vasussa?  Opetushallitus on nostanut esiin uusia asioita: vasu velvoittaa, lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, varhaiskasvatus on oppimisen kivijalka, vk on pedagogisesti painottunut, tehdään jokaiselle lapselle oma vasu, oikeus leikkiä, oivaltaa ja olla osallinen, huoltajien osallisuuden edistäminen, rakennetaan laaja-alaista osaamista, toimintakulttuurin kehittäminen, arviointia monella tasolla.  Siinä on kymmenen valtavan laajaa asiaa.

Asennetaso ja ihmisen toimintaan liittyvät toimintatavat ovat kaikista vaikeimpia. Myös uusien sanojen omaksuminen ja niiden käytäntöön soveltaminen on pitkä prosessi. Mitä tarkoittaa osallisuus? Mitä on pedagoginen suunnittelu? Mitä on laaja-alainen osaaminen? Olemme opiskelleet lähihoitajakoulutuksessa vasua ja lukeneet eri kuntien vasuja ja tehneet ymmärrettävyystestejä. Tässä muutamia keinoja, miten vasua oli tehty ymmärrettäväksi:

Sipoon varhaiskasvatussuunnitelmassa oli käännetty muutoksia kasvattajan ohjeeksi. Osallisuuden määrittely alkaa elää, kun se on käännetty kasvattajan teoiksi. Se kertoo myös vanhemmille, mitä osallisuus on.

 

kasvattajan lupaus lapselleosallisuuden lupaus

Vasuissa on käytetty kuvia. Pitkät ja laajat selostukset on muokattu kuviksi, joista saa helpommin käsityksen kokonaisuuksista. Silti luetteloita on liian monta, niitä ei pysty omaksumaan. Kuvat Joensuun, Sipoon  ja Järvenpään varhaiskasvatussuunnitelmista.  Minkä sinä omaksuisit näistä? Mihin voisit tehdä muistisäännön?

näyttökuva 2019-1-22 kello 12.46.00Pohdintani päätös ja kysymys on: voidaanko isoja suunnitelmia viedä käytäntöön mallittamalla ja olleellistamalla ja siten muuttamalla ne käytännön toimiksi? Taito puretaan osiin, tehdään näkyväksi ja sen jälkeen opetetaan muille.

Aristoteles sanoi: Kylvä ajatus, niitä teko. Kylvä teko, niitä tapa. Kylvä tapa, niitä luonne.

Kylvän ajatuksen: jokaisessa päiväkodissa/kunnassa olisi Mini-Vasu. Se olisi luettavissa yhdellä tai kahdella istumalla. Siinä olisi kaikista oleellisimmat asiat. Sellaisia löytyi googlettamalla Jyväskylän seudulta, Mini-Vasussa oli vain 9 sivua! Ja siinä oli sanottu kaikki oleellinen. Vieläkin sitä voisi lyhentää esim. 8-sivuiseksi A5-kokoiseksi esitteeksi. Ja sitten vanhemmat ja henkilökunta sanoisivat: tiedän kyllä, mitä meidän lapsen päiväkodissa tehdään ja mitä painotetaan. Opiskelija saisi Mini-Vasun käteensä mennessään näyttämään osaamistaan päiväkotiin. Ja onhan nyt jo paljon sellaisia päiväkoteja? Kerro tämän jutun viestikenttään ajatuksiasi. Keskustellaan.

Tuula Stenius
Lastentarhanopettaja, KM
Kasvatusaineiden lehtori
Lempäälä

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Kokemus, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Kommentoi

Voiko ikävä tuntua käsissä?

Vierailijabloggaajana Sari-Anne Paaso

cofIstumme lattialla yhdessä pienten 3-5-vuotiaiden kehittäjäkavereiden kanssa. Kehittäjäkaverimme asuvat sijaisperheissä ja heidät on kutsuttu opettamaan meitä aikuisia, jotta voisimme kohdata pienet lapset entistä paremmin lastensuojelussa. Juttelemme lasten kanssa siitä, millaista on, kun ei asu omien vanhempien kanssa. Kerromme Kirahvi Mainiosta, joka asuu elefanttiperheessä ja jonka kirahvivanhemmat asuvat vuorilla.

Ikävä on kaikille ryhmäläisille tuttu tunne. Kyselemme lapsilta, missä ikävä tuntuu. Lapset vastaavat: ”Mahassa, sydämessä, silmissä… ”. ”Ja jaloissa”, jatkaa yksi lapsista. ”Käsissä”, jatkaa ryhmän pienin. Huomaan epäilevän vastauksia mielessäni. Voiko ikävä oikeasti tuntua jaloissa tai varsinkaan käsissä? Saman tien yksi lapsista täydentää: ”Joo kyllä se ikävä tuntuu jaloissa, kun silloin jalkoja voi tärisyttää.” Mutta käsissä… Ehkä niitäkin voi tärisyttää, huomaan miettiväni, vaikka samalla jään kiinni aikuisen skeptisistä ajatuksista. Voiko ikävä tosiaan tuntua käsissä? Tiesiköhän lapsi nyt varmasti, mistä puhui?

Keskustelu ikävästä ryhmässämme jatkuu. Lapset kertovat keinoja ikävän helpottamiseen. Sijaisäidin merkitys ikävän tunteen vastaanottamisessa ja lohduttamisessa on suuri. Mikä helpottaa, jos tulee ikävä? ”Tietenkin äiti. Jos alkaa itkee eikä pysty hengittämään, niin äiti pystyy halaamaan ja pussailla ja sanoa, ettei ole mitään hätää.” ”Ja jos on ihan vähän ikävä, niin pystyy hengittämään ja voi mennä kaverin luo leikkimään.”

Samana iltana avaan Facebookin, jossa luen lemmikkinsä menettäneen ystävän surusta. Hän kirjoittaa: ”Luulen, että ikävä lähtee viimeiseksi käsistä. Ensin se lähtee päästä. Sitten vasta käsistä, sormien välistä”. Huomaan katuvani epäilyjä lapsen ajatuksia kohtaan. Ikävä voi toden totta tuntua myös käsissä.

Olen usein lasten edessä sanaton. Kuinka arvostankaan näitä viisaita lapsia, joiden kanssa saan tehdä työtä. Huomaan olevani nöyrällä paikalla. Heillä on sellaista kokemusta, jota ei voi kuin kunnioittaa.

On ollut antoisaa suostua lasten opetettavaksi, ja mistä olen oppinut valtavasti. Erityisesti omista reaktioista, tunteista, kontrollin ja hallinnan tarpeesta ja lasten kanssa kehittämisestä. Alussa oli helppo puhua rinta rottingilla siitä, kuinka tärkeää on, että suostumme epävarmuuteen ja siihen, että emme ohjaile liikaa lapsia ja kuinka suostumme katsomaan, mitä syntyy yhdessä lasten kanssa. Tai kuinka tietenkin arvostamme lasten tuottamaa tietoa. Se on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Siinä hetkessä, kun olen pää pyörällä ihanien pienten kanssa, huomaan hetken katuvani lupausta epävarmuuteen suostumisesta. Lapset pistävät meidän aikuisten suunnitelmat spontaaniudellaan ihan uusiksi ja välillä heidän vastauksensa laittavat aivoni uuteen asentoon. Onneksi olen kuitenkin suostunut prosessiin, antanut omille tunteilleni tilaa ja suostunut lasten opetettavaksi.

Olemme pitäneet 3-5-vuotiaiden osallisuutta vahvistavassa työssä tärkeänä periaatteena, että kaikki kehittämistyö tehdään yhdessä lasten kanssa. Lapset saavat oikeasti vaikuttaa kehittämistyön suuntiin ja arviointiin. Ihan ensimmäiseksi he halusivat lisää leikkiä! Eikä aikuisten ohjaama leikki ollut sitä. Olen tajunnut, että pelkkä puheeseen perustuva haastattelu ei toimi pienten kanssa. Meillä täytyy olla muita keinoja tavoittaa lapsen kokemusta kuin pelkkä puheeseen perustuva työskentely. Siksi olemme kehittäneet erilaisia ei-kielelliseen ilmaisuun perustuvia tapoja kuten valokuvausta, ammatillista leikkiä ja tarinoita, joihin lapsi voi samaistua.

Kirahvi Mainion elämästä tulee kirjasarja, jonka avulla perhehoidossa asuvan elämää koskettavista teemoista. Ensimmäinen yhdessä lasten kanssa tehty tarina Kirahvi Mainosta ilmestyy pian. Yhdessä kirjoista Mainiolla on ikävä. Mainion ikävä tuntuu vatsan nipistelynä, mutta myös jaloissa, joita tärisyttää. Silloin Mainion elefanttiäiti tulee, ottaa syliin, halaa ja sanoo: ”Ei ole mitään hätää!”.

Sari-Anne Paaso
Kehittämispäällikkö, laillistettu sosiaalityöntekijä, Pesäpuu ry

Ps. kurkkaa Kirahvikerhon tunnelmia Youtubesta

Pesäpuu ry on valtakunnallinen lastensuojelujärjestö, jossa kehitetään lasten osallisuutta yhdessä lasten kanssa. Kirahvitoiminta on 3-5 –vuotiaille ja Salapoliisitoiminta 6-10-vuotiaille lapsille suunnattua toimintaa, jossa lapset otetaan mukaan kehittämään lapsiystävällisempää ja turvallisempaa lastensuojelua. Kehittämistyön avulla tuotetaan välineitä ja menetelmiä lastensuojelutyöhön. Lasten ajatusten pohjalta tehdään myös vaikuttamistyötä.

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kokemus, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | 5 kommenttia

Kaikkia lapsia voi kuulla ja kuunnella

Vierasbloggaajana Katja Mettinen

Olen kuunnellut tänä vuonna 61 lasta ja nuorta osana Keski-Suomen lasten ja perheiden palveluiden muutosohjelmaa. Lapset ja nuoret olivat iältään 3-30-vuotiaita ja heidän kanssaan toteutettiin yhteistutkimisen päiviä arjen, osallisuuden ja palvelukokemusten teemoilla.

Yhteistutkiminen (esim. Palsanen 2013) nimenomaan lasten ja nuorten kanssa sai minut miettimään, miten yhteistutkiminen toteutettaisiin niin, että lapsilla ja nuorilla olisi mahdollisuus olla yhdenvertaisesti mukana. Karlsson (2012) kuvaa lapsinäkökulmaisen toiminnan huomioivan muun muassa sen, että lapsille ja nuorille ominaiset kohtaamisen ja kerronnan tavat on otettava lähtökohdiksi. Aikuisen on oltava avoin lasten viesteille, sillä ei ole kyse siitä, osaavatko lapset kertoa, vaan siitä, osaammeko me aikuiset kuunnella ja käsitellä saamaamme tietoa. (emt, 41-50). Yhteistutkimisen teemat ja toteutustavat on siis tärkeää valita lapsinäkökulmaisesti ja olla avoin sille, että lapset vievät kerronnallaan tutkittavaa asiaa haluamaansa suuntaan haluamillaan tavoilla. Aikuisen roolina on tarjota turvalliset puitteet. Siitä yhteistutkimisessa onkin pohjimmiltaan kyse.

Yhteistutkimisen päivissä juttelimme tutustumisen jälkeen lasten ja nuorten kanssa siitä, miksi haluan kuulla lasten mielipiteitä, miksi lasten tieto on arvokasta sekä mihin aion sitä käyttää. Sovimme, että jokainen saa osallistua haluamallaan tavalla. Minulla ei ollut kysymyslistaa, vaan kolme leikkiä tai juttelun aihetta, joiden pohjalta kuuntelin lasten kertomuksia. Kertomukset olivat esimerkiksi piirroksia, kirjoituksia, puhetta, kuvilla tai esimerkiksi pienillä hahmoilla tuotettuja tarinoita. Lähestyin kaikkia lapsia ja nuoria ensisijaisesti lapsina ja nuorina heidän oman arkensa kautta. Tämä mukailee sitä ymmärrystä, mikä lapsilla ja nuorilla on itsestään. Esimerkiksi lastensuojelun tai vammaispalvelun asiakkaana oleminen on vain osa heidän elämäänsä. Huomioin kuitenkin sen, että osa heistä tarvitsee tuekseen viittomia, kuvallisen ohjelman, kommunikaatiokansion tai ylipäätänsä erilaisia välineitä ja tapoja, joilla voimme kohdata. Kaikkia lapsia voi kuulla.

Ensimmäinen tehtävä tai leikki koski lasten ja nuorten arkea. ”MINUN PÄIVÄNI” avulla sain kuulla, mistä asioista, ihmisistä, paikoista tai tekemisistään lapset ja nuoret halusivat arkeensa liittyen kertoa. Lasten ja nuorten arjen kuvauksissa tärkeäksi nousivat iästä riippumatta kaverit, ystävät sekä muut läheiset. ”Mummo oli tärkeä, mutta kuoli talvella; ukki on ukkipuoli, mutta kuitenkin ihan oikea ukki – tärkein mieshenkilö elämässä, käyn ukin luona kylässä”.

Yhdessä tekeminen, mieluisat puuhat ja harrastukset sekä se, että aikuinen huomaa, vaikka uuden taidon, olivat arjessa tärkeitä. ”Tippuu takaperin veteen. Osaan jo sukeltaa.”

Lapsen kuvilla toteuttama kertomus arjestaanLapsen kuvilla toteutettu kertomus arjestaan.

Lasten toiveet ja ajatukset osallisuudesta omassa elämässään liittyivät valtavan moniin asioihin. Stenvallin (2018) mukaan ei ole erikseen lasten asioita vaan on erilaisia asioita, joille eri lapset antavat erilaisia merkityksiä. Tämä näyttäytyi ”AJATUSTAIVAS”-tehtävässä, jossa lapset ja nuoret miettivät, milloin aikuisen tulisi kuunnella lapsia ja nuoria. ”Eivät unohtaisi, vaikka olenkin jo iso”, sanoi eräs 17-vuotias nuori. Lapsiryhmä teki videon tärkeimmiksi valitsemistaan näkökulmista: https://youtu.be/XWQLQjwxDbY

Pilvi lasten ajatustaivaaltaPilvi lasten ajatustaivaalta.

Lasten kertomasta arjesta nousi esiin monia palveluita niin sivistys-, sosiaali- kuin terveys- ja kulttuurialalla. Lasten ja nuorten palvelukokemuksissa oli kertomuksia ja lasten antamia merkityksiä mm. elokuvissa käynnille, iltapäivähoidolle, päiväkodille, lastensuojelulle, lääkärissä käynnille, ohjaajan tuelle tai sosiaalityöntekijän kanssa käydyille keskusteluille. Toive huomioimisesta ja kuuntelemisesta nousi tärkeimmäksi viestiksi myös palvelujen aikuisille.

”Joskus lääkäri puhuu vain äidille, joka on mukana. Olisi kiva, kun he kuuntelisivat ja että saisi sanoa oman mielipiteen.”

Lasten kuulemisesta ja kuuntelemisesta puhutaan nyt paljon. Tämän kokemuksen myötä itse näen tärkeänä rohkeuden heittäytyä kuuntelemaan, uskalluksen tarkkailla ja muuttaa omia asenteitaan sekä taidon etsiä erilaisia kuuntelemisen keinoja ja mahdollisuuksia. Tärkeää on myös lapsen tiedon arvostaminen ja käyttäminen, sillä kun otamme lapset sekä nuoret mukaan kehittämään ja tuottamaan tietoa, täytyy sillä aina olla myös tarkoitus.

 

Katja Mettinen

Kirjoittaja työskentelee Pelastakaa Lapset ry:n Arjesta voimaa – lapsikeskeinen työ ja myönteinen tunnistaminen lapsen arkiympäristöissä –kehittämishankkeessa
http://www.pelastakaalapset.fi/arjestavoimaa ja on toteuttanut vuonna 2018 Keski-Suomen lasten ja perheiden palvelujen muutosohjelmalle Lasten ja nuorten osallisuuden kehittämiskokonaisuuden, josta tekstin kuvat ja sitaatit ovat. http://www.ks2021.fi/uudistuksen-karkihankkeet/kslape/materiaalit/

Lähteet ja lukuvinkit:

Karlsson, L (2012) Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla. Teoksessa Karlsson & Karimäki (toim.) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan.

Olli, Johanna (2014) Tulla kuulluksi omana itsenään – vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen. Teoksessa Gissler, Mika, Kekkonen Marjatta, Känkänen, Päivi, Muranen, Päivi&Wrede-Jäntti, Matilda (toim.). Nuoruus toisin sanoen. Nuorten elinolot –vuosikirja 2014.

Palsanen, K (2013) Yhteistutkiminen. Opas sosiaalityöhön, versio 2.0. Soccan työpapereita 2013:3. http://www.socca.fi/files/2335/Yhteistutkiminen-opas_sosiaalityohon_2.0_Kati_Palsanen.pdf

Stenvall, E (2018) Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus: Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/104221/978-952-03-0820-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y

 

 

Kategoria(t): Hyvinvointi, Kuuntelu, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | Kommentoi

Haaveista todeksi

gianandrea-villa-36340-unsplash1.jpgSyyrialainen, tällä hetkellä Jordaniassa paossa oleva 9-vuotias Asma, unelmoi kunnollisesta kodista, opettajan ammatista sekä kirjoista ja saduista, joita hänellä ei ole ollenkaan. Asma rakastaa lukemista ja tarinoiden maailmaa. 15-vuotias turvapaikanhakija Maznah puolestaan haaveilee, että saisi jäädä Suomeen opiskelemaan ja puhua suomea. 13-vuotiaan turvapaikanhakija Fahisan haave on nähdä isänsä. Omat 7- ja 10-vuotiaat lapseni haaveilevat tällä hetkellä taikasauvoista, kaiuttimista ja yökyläilyistä kavereiden kanssa. Koska sinä olet viimeksi kysynyt lapselta tai nuorelta, mistä he unelmoivat? Mistä sinä itse haaveilet?

Synonyymisanakirjassa haaveen synonyymeja ovat utopia, toiveuni, illusia, tuulentupa, kuvitelma, utukuva, toive ja pilvilinna. Käydessäni tutkimustietokantoja läpi vastaan tuli runsaasti tutkimuksia lasten unista ja vanhempien odotuksista lasten tulevaisuudesta; haastavampaa oli löytää tutkimuksia lasten ja nuorten haaveista. Hankkeita ja tapahtumia, joissa edistetään lasten ja nuorten haaveita ja unelmia, on kuitenkin niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Suomessa on myös ilmestynyt lapsille ja nuorille tarkoitettuja kirjoja, joissa julkisuuden henkilöt ovat kertoneet omasta elämästään ja unelmistaan kannustaen muita uskomaan omiin unelmiin.

Lasten oikeuksien päivää vietettiin viime viikolla 20.11. Päivän yhteydessä pohdin erityisesti, miten maahanmuuttaja- ja turvapaikanhakijalapset tulevat kuulluiksi tämän päivän Suomessa. Miten heidän toiveensa, haaveensa tai ajatuksensa tulevat näkyviksi? Onko heillä aktiivinen rooli yhteiskunnassamme? YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta tarkasteltuna on oikeutettua pohtia, jäävätkö maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden oikeudet toteutumatta. Tärkeää olisi myös tuoda esille sitä, kuinka me kaikki olemme pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä haaveinemme ja toiveinemme.

Tutkimukset osoittavat, että lapsen tai nuoren aktiivinen toimijuus ja osallisuus ovat yhteydessä siihen, miten hän voi ilmaista tahtoaan, toiveitaan ja vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Unelmointi puolestaan on yhteydessä psykologiseen hyvinvointiin. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opettajilla ja kasvattajilla on tärkeä rooli lasten toimijuuden ja osallisuuden edistämisessä; herkkyys huomioida lasten ja nuorten tunteita ja toiveita edesauttaa myös tunnetta kuulua yhteisöön.

On syytä pohtia, suhtaudummeko me aikuisina lasten toiveisiin ja unelmiin tosissaan vai vähättelemmekö niitä. Uudessa Lapsibarometrissa tuodaan esille se, että lasten omat kokemukset voivat johdattaa meitä aikuisina tunnistamaan jotain, mitä emme ehkä arjessa huomaa. Koska erityisesti maahanmuuttaja- ja turvapaikanhakijalapset eivät välttämättä aina halua kertoa vanhemmilleen omista ajatuksistaan, olisikin tärkeää, että muut lapsen tai nuoren elämässä mukana olevat aikuiset voisivat kuunnella heidän tarpeitaan ja toiveitaan – haaveissa ja unelmissa yhdistyvät muutos, toivo ja tulevaisuus.

Ps. Itse haaveilen siitä, että voisin tulevaisuudessa julkaista maahanmuuttaja- ja turvapaikanhakijalasten kertomista tarinoista ja kuvista kirjan!

Anna-Leena Lastikka, KM, varhaiskasvatuksen opettaja, jatko-opiskelija, Lapset kertovat ja toimivat -verkoston hallituksen jäsen

Lukemista aiheesta

Arvola, O., Lastikka, A-L. & Reunamo, J. Increasing Immigrant Children’s Participation in the Finnish Early Childhood Education Context. European Journal of Social and Behavioural Sciences. EJSBS Volume XX (eISSN: 2301-2218) http://dx.doi.org/10.15405/ejsbs.223

Asman elämästä on kerrottu Planin sivuilla: https://plan.fi/koulu-auttaa-unelmoimaan

Hassan, G., Kirmayer, L. J., Mekki-Berrada, A., Quosh, C., el Chammay, R., Youssef, A. &Ventevogel, P. (2015). Culture, Context and the Mental Health and Psychosocial Wellbeing of Syrians: A Review for Mental Health and Psychosocial Support staff working with Syrians Affected by Armed Conflict. Geneva: UNHCR. https://www.unhcr.org/55f6b90f9.pdf

King, L.& Broyles, S.J. (1997). Wishes, Gender, Personality, and Well-Being. Journal of Personality, 65(1), 49-76.

Lapset kertovat ja toimivat ry:n Satusiltoja – Osallisuutta ja toiminnallisuutta kielten oppimiseen -hanke on ollut Anna-Leena Lastikan johtama hanke, jossa lapset, nuoret ja aikuiset ovat oppineet toistensa kieliä ja kulttuureja yhdessä toimien ja osallistuen. Lue lisää hankkeesta: https://satusiltoja.com

Lastikka, A-L. & Lipponen, L. (2016). Immigrant Parents’ Perspectives on Early Childhood Education and Care Practices in the Finnish Multicultural Context. International Journal on Multicultural Education, 18(3), 75-94.

LOS (1989). https://www.lapsenoikeudet.fi/lapsen-oikeuksien-sopimus/

Maznah’n ja Fahisan tarinat on sadutettu Itä-Suomen yliopiston KOTO-hankkeessa (Kotoutuminen taidolla ja taiteella), joka on Liisa Karlssonin johtama tutkimus- ja kehittämishanke, jossa suunnitellaan, kehitetään ja tarjotaan uudenlaisia, monimuotoisia kielen oppimista ja osallisuutta tukevia opiskelumahdollisuuksia turvapaikanhakijoille ja maahanmuuttajille. Lue lisää hankkeesta: https://koto-hanke52.webnode.fi

O’Toole Thommessen, S.A. & Todd, B.K. (2017). How do refugee children experience their new situation in England and Denmark? Implications for educational policy and practice. Children & Youth Services Review, 85, 228-238. https://doi.org/10.1016/j.childyouth.2017.12.025

Tuukkanen, T. (toim.) (2018). Lapsibarometri 2018. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2018/11/LA_lapsibarometri2018_221118.pdf

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Lapsen oikeuksia toteutetaan joka päivä

Onnea kaikki lapset! Lapsen oikeuksien päivää vietetään tänään 20.11. Tänä vuonna järjestetään myös ensimmäistä kertaa erityisesti kouluille suunnattu toiminnallinen lapsen oikeuksien viikko.

Pohdin aikaisemmassa blogikirjoituksessani ”Opettaja ei ole kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu” lapsen kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen kokemuksia ja esteitä koulussa ja kysyin, miksi esimerkiksi Kouluterveyskyselyn tuloksia ei käsitellä systemaattisesti lasten kanssa ja käytetä kouluyhteisöjen yhteisen keskustelun apuvälineenä.

Samankaltaisia asioita on pohtinut myös  lapsen oikeuksien teemaviikon viestintäverkosto, joka koostuu lapsi- ja nuorisojärjestöjen, lapsiasiavaltuutetun toimiston, seurakuntien ja valtion toimijoista. Osana lapsen oikeuksien viikkoa onkin tuotettu tukimateriaalia kouluille, joiden avulla voidaan pohtia mm. lapsen osallisuutta ja miten sitä  voidaan koulumaailmassa edistää. Erilaisten tehtävien, tuntisuunnitelmien ja oppimateriaalien tekoon on osallistunut opettajia eri puolelta Suomea ja lapsia Tampereen lasten parlamentista.

Edellä kuvattu toiminta on hieno esimerkki siitä, miten lapsen oikeuksien tuntemusta voidaan niin lasten kuin aikuisten keskuudessa parantaa ja miten oikeuksien toteutumista voidaan arjessa edistää. Tärkeintä on, että lapsen oikeuksia ei pohdita ainoastaan tällä viikolla vaan vuoden jokaisena päivänä. Miten toteutuu lapsen oikeus tulla kuulluksi? Entä lapsen oikeus elämään ja kehittymiseen? Miten lasten yhdenvertaisuus toteutuu? Hyvä tapa huomioida lapsen oikeuksia on pohtia, mikä on oma roolini lapsen oikeuksien toteuttamisessa.

Kalenteriuudistuksen yhteydessä vuonna 2020 tulee lapsen oikeuksien päivästä liputuspäivä. Mikään ei estä meitä silti jo tänään liputtamasta lapsen oikeuksille. Nyt on juhlan aika!

Kati Honkanen

 

Lähteitä

Lapsen oikeuksien viikko 2018 https://www.lapsenoikeudet.fi/kampanja/lapsenoikeuksienviikko-2018/

Kouluterveyskyselyn tuloksia 2017 https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tutkimustuloksia

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Lapsen oikeudet, Toimijuus ja osallisuus | Kommentoi

Toteutuuko yksilöllisyys lepohetkellä?

Vierasbloggaajana Laura Ortjujpg

Lounaan jälkeen lapsia kehotetaan käymään pissalla ja heittämään päällimmäiset
vaatteet pois. Unikaveri kainaloon ja omaan sänkyyn täkin alle. Osa lapsista jää leikkimään. Voisi ajatella, että yksilöllisyys toteutuu.

Kuitenkin todellisuudessa päiväunista päättävät usein aikuiset. Vanhemmat saattavat toivoa, ettei lapsi nukkuisi päiväunia tai että lapsi herätettäisiin esimerkiksi tunnin kuluttua. Joskus taas kaikki lapset laitetaan unille, vaikkei heitä väsyttäisi. Päiväunien kannattajat perustelevat kantaansa lapsen kehityksen ja oppimisen näkökulmasta, kun taas päiväunia vastustavat ovat sitä mieltä, että nukkuminen pilaa yöunet. Mikä sitten olisi lapsen edun mukaista vai voiko yhteistä ohjeistusta edes antaa?

Mielestäni päiväunikäytännöissä, samoin kuin kaikessa muussakin varhaiskasvatuksessa, tulee lähteä lapsen yksilöllisistä tarpeista. Huomioitava on myös ryhmän yhteisölliset tarpeet – eli taataan jokaiselle lapsiryhmässä hänen tarvitsemansa rauha ja tila lepoon. Joitain yleistyksiä päiväunikäytännöistä on kuitenkin tehtävissä:

  • Fakta on, että lapsi tarvitsee lepohetken päivän tiimellyksessä. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että univajeella on epäsuotuisia vaikutuksia lapsen kasvuun, kehitykseen, oppimiseen ja käyttäytymiseen. Yksittäisen lapsen päiväunien puute voi näyttäytyä koko ryhmää rasittavana tekijänä lapsen häiriökäyttäytymisen tai impulsiivisuuden myötä. Stressiä aiheuttavan kortisolin määrä lapsen elimistössä kasvaa valveillaoloajan pitkittyessä ja päivälevolla saadaan stressitaso laskuun. Toisaalta taas, mikäli nukkumaanmeno on lapselle hyvin vastenmielistä, voi stressivaikutus kääntyä päälaelleen. Nukkumaan ei siis voi pakottaa, mutta lepohetkellä valitaan rauhallinen tekeminen.
  • Lepohetken ei ole tarkoituksenmukaista vastata yöunia, vaan kevyempi lepo riittää hyvin stressitason laskuun. Yöunien merkitys lapsen hyvinvoinnille on tärkeä eikä sitä ole syytä pitkillä päiväunilla haitata. Päiväkodissa yleisenä käytäntönä voi siis hyvin olla kevyt lepohetki. Vaatteita ei tarvitse riisua ja peitoksi riittää kevyt huopa. Etenkin vanhemmat lapset voivat sängyn sijasta lepäillä säkkituoleilla tai sohvilla valitsemansa toiminnan parissa, esimerkiksi äänisatua kuunnellen. Pienempien lasten unta voidaan keventää himmeällä valaistuksella tai rauhallisella musiikilla, mikäli unet meinaavat pitkittyä.
  • Pienten lasten on hyvä saada mahdollisuus lyhyempään lepoon useamman kerran päivässä, mikäli he tuntuvat sitä tarvitsevan. Jokaisen lapsen yksilöllinen levon tarve on arvioitava päivittäin lasta kuulemalla ja havainnoimalla.Isompi lapsi osaa itse kertoa levon tarpeestaan. Pelkkä suora kysymys on kuitenkin riittämätön tapa tuoda esille lapsen omaa näkemystä. Tärkeää on havainnoida lapsen toimintaa, kuten leikkiä. Leikki on lapselle luontainen tapa kommunikoida ja leikin kautta lapsi pystyy ilmaisemaan itseään ja omia tarpeitaan aikuisjohtoista keskustelua paremmin.
  • Tutkimusten mukaan lapsen näkökulmasta lepohetkellä on tärkeää tutun kasvattajan läsnäolo. Päiväkotiryhmässä voidaan sopia henkilökunnan välisestä työnjaosta siten, että lepohetkestä vastaa aina sama kasvattaja. Tämä helpottaa lasten yksilöllisten tarpeiden havainnointia sekä luo lapsiin turvallisuuden tunnetta. Rauhallinen ja hyvin toteutettu lepohetki on omiaan luomaan luottamusta lapsen ja kasvattajan välille.

Varhaiskasvatuksen arki on joskus hektistä eikä aikuinen repeä joka paikkaan. Myös siksi päivälepohetken suunnittelu ja järjestäminen koko ryhmän tarpeet huomioiden on tärkeää. Parhaimmillaan onnistunut lepohetki lisää myönteistä vuorovaikutusta aikuisten ja lasten välillä tukien näin paitsi lapsen, myös aikuisen hyvinvointia. Rauhoittuminen tekee hyvää ihan kaikille.

 

Laura Ortju

Th, hyvinvointipedagogi

Liperin kunta, Hyvinvointipalvelut /Varhaiskasvatus

laura.ortju (at) liperi.fi

Twitter @LauraOrtju

 

Lisälukemista aiheesta:

Calhoun S L, Fernandez-Mendoza J, Vgontzas A N, Mayes S D, Liao D & Bixler E O. 2017. Behavioral Profiles Associated with Objective Sleep Duration in Young Children with Insomnia Symptoms. Journal of Abnormal Child Psychology, 45(2), 337-344.

Niikko A & Korhonen M. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 2/2014, 127-139.

Paavola E J, Stenberg T, Nieminen von-Wendt L, Almqvist F & Aronen E T. 2008. Aiheuttaako lasten univaje psyykkisiä oireita? Lääkärilehti, 63(15), 1393-1389.

Paavonen E J, Räikkönen K, Lahti J, Komsi N, Heinonen K, Pesonen A K, Järvenpää A L, Strandberg T, Kajantie E & Porkka-Heiskanen T. 2009. Short sleep duration and behavioral symptoms of attention-deficit/hyperactivity disorder in healthy 7- to 8-year-old children. Pediatrics, 123(5), 857-864.

Kategoria(t): Hyvinvointi, Kuuntelu, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Sadutusta kuvakorteilla

 

9d183338-fafc-4057-8e26-6ca54a7f7dcdLapset ovat piirissä lattialla. Heidän keskellään on kymmeniä laminoituja kuvakortteja, joissa on kuvia henkilöistä, eläimistä, paikoista, tavaroista sekä tekemistä kuvaavista asioista. Aamupiirissä on alkamassa kuvasadutus. Perinteinen sadutus on lapsille tuttua.  Sitä on toteutettu yksin ja pienryhmissä. Yksi ryhmän lapsista ei kuitenkaan puhu, joten hän – kutsuttakoon häntä vaikka tässä Rikaksi – on jäänyt tähän asti sadutuksen ulkopuolelle. Toisten satujen kuuntelemisesta Rikakin on päässyt nauttimaan.  Ryhmään kuuluminen on tärkeä osa varhaiskasvatusta, joten ryhmän kasvattaja ryhtyi pohtimaan, miten hän saisi kaikki lapset yksilö- ja ryhmäsadutukseen mukaan.

Kuvasadutus alkaa. Lapset valitsevat vuorotellen lattialta kuvan ja kertovat siitä omin sanoin. Kasvattaja auttaa lapsia apukysymyksillä kuten: ”Kuka tai keitä tässä sadussa seikkailee? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mitä he sitten tekevät?” Yhdessä mietitään, miten tarina etenee. Sadutus loppuu ja kasvattaja lukee sadun lopuksi ääneen. Ryhmä hajaantuu omiin pienryhmiinsä, mutta yhdessä pienryhmässä kuvasadutus jatkuu. Rika on kahden muun lapsen kanssa samassa pienryhmässä sadutettavana. Lapset pohtivat tarkkaavaisina, minkä kuvan vuorollaan valitsevat ja miten se liittyy yhteiseen tarinaan. Välillä oman vuoron odottaminen on hankalaa, mutta kuvat auttavat sitoutumisessa sadutukseen. Tällainen tarina syntyy:

8eecfe22-444a-424d-97d6-bc0d7962efad

 

”Huvipuistossa pelattiin jalkapalloa. Sinne tuli dinosaurus. Se ajoi ambulanssilla puistoon. Siellä oli etana, lintu ja ilves. Ne meni laivasatamaan. Siellä oli lisko ja pukki. Ne ajoivat traktorilla ja betoniautolla. Betoniautossa oli peräkärry. Menivät paloasemalle. Siellä oli kaivuri töissä. Ne näkivät pupun. Ne menivät ostamaan jäätelöä. Näkivät vauvan ja hiiren.”

 

Seuraavana päivänä sadutus jatkuu metsässä. Kasvattajalla on tarkoitus kokeilla lasten kanssa yksilösadutusta kuvia apuna käyttäen. Kun lapset näkevät kasvattajan kangaspussin, jossa kuvat ovat, he istahtavat pressun päälle ja pyytävät kasvattajaa luokseen. Osa lapsista jatkaa metsäleikkejä. Rika tulee myös pressun päälle. Kasvattaja levittää kortit ja lapset ryhtyvät tutkailemaan kuvia. Tarina alkaa. Jokainen valitsee vuorollaan kuvan ja kertoo, miten se liittyy tarinaan. Tarina kertoo tytöstä ja hänen perheestään. Rika valitsee kortin, jossa on auton kuva. Kasvattaja kysyy, ajoiko tyttö autolla. Rika puistaa päätään ja sanoo: ”Äiti.”. Seuraavalla kerralla Rika valitsee pupun kuvan ja ojentaessaan sitä hän sanoo: ”Kotiin.”

Toiminnan tultua tutummaksi Rikan aktiivisuus sadutustilanteessa lisääntyy. Omilla valinnoillaan hän huomaa pystyvänsä vaikuttamaan tarinan kulkuun ja tekemään juoneen käänteitä. Rikan aloitteet ovat osa ryhmän tarinaa. Kuvasadutuksen käyttäminen viestii muille lapsille, että erilainen tapa kommunikoida ei ole esteenä yhteisen sadun tekemiselle. Jopa kasvattajat jättävät helposti vähän puhetta tuottavan lapsen toiminnan ulkopuolelle sen sijaan, että kehittäisivät toimintaa sellaiseksi, johon kaikki voivat osallistua. Tärkeää on, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus toimia ryhmässä tasavertaisina.

Sadutuksen seuraava askel on, että Rika pääsee osallistumaan toisten lasten tavoin myös yksilösadutukseen. Hänellä on kuvat edessään. Hän ryhtyy innokkaana kurkottamaan kortteja ja ojentamaan niitä kasvattajalle. Tarinassa päädytään syömään jäätelöä. Kasvattaja kysyy: ”Menevätkö he jäätelökioskille?” Rika puistaa päätään. Hän pohtii ja katselee ympärilleen. Pian Rika nousee ja menee hakemaan kauppaleikistä kassakoneen. Hän laittaa sen lattialle kuvien jatkoksi. Kasvattajan kysyy: ”Oliko jäätelö ostettu kaupasta?” Tyytyväinen hymy leviää Rikan kasvoille. Sen jälkeen tarina värittyy muillakin kauppaleikin tavaroilla.

830b7db7-557f-4f54-b9e3-e7297ab8f55c

Rikan kerronta ei rajoitu vain kasvattajan tulostamiin kuviin vaan siihen tulee ulottuvuuksia myös ympärillä olevista asioista. Tästä syystä voidaankin puhua kuvien käytön yhteydessä sadutuksesta. Vaikka kuvat rajaavat osaltaan lapsen kerrontaa, niin hänellä on laajan kuvavalikoiman takia mahdollisuus tehdä valintoja ja päätöksiä tarinan kulkuun liittyen. Rikan tarina on oiva esimerkki kekseliään kasvattajan toiminnasta lasten osallisuutta tavoittelevassa toiminnassa. Toivottavasti se kannustaa meitä kaikkia tarkastelemaan maailmaa hieman avarakatseisemmin. Miten sinä voit tukea jokaisen lapsen mahdollisuutta kuulua ryhmään ja osallistua aktiivisesti sen toimintaan?

 

Paula Sojalahti (Lastenhoitaja)

Elina Weckström (KM, Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto)

elina.weckstrom (at) gmail.com

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Kokemus, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , | 9 kommenttia

Tarinoita, elämää

Annoin opiskelijoille tehtävän: saduttakaa jotakin läheistänne tai naapurianne, ketä vaan. Muista tämä sääntö: älä anna aihetta, vaan anna hänen kertoa, mitä mieleen tulee. Lue se lopuksi hänelle ja kysy lupa lukemiseen muille. Tuo huomenna satu mukanasi tunnille.lapsi ja lehdet

Kaikilla oli satu mukana seuraavana päivänä. Tämä on hienoimpia opetustilanteita, mitä voi toivoa, koska me kaikki opimme. Opimme ihmisyydestä, eri-ikäisten ihmisten sisäisestä maailmasta ja siitä, mikä on tarinan voima. Opimme sen, että osallisuuden yksinkertaisin ja selvin ohje on: kuuntele ja ota mukaan. Kuulimme eri-ikäisten lasten tarinoita ja saimme nauraa ja liikuttua. Saimme kuulla nuoren ja vähän aikuisemmankin ystävän ja puolison juttuja. Tässä pari tarinaa, joiden julkaisemiseen on kysytty lupa. Selittämättä paras:

Oon väritellyt paljon värityskirjaa. Käytiin Halppiksessa kävellen, Aarne nukku rattaissa. Matkalla mua pelotti, kun ylämäessä kuorma-auto kaasutti. Oli kivaa kahlata lehdissä. Vastaan tuli koira, ja Viona sanoi sitä lehmäksi. Sillä ulkoiluttajalla oli vaunut ja ajateltiin, että siellä oli vauva, mutta se olikin vähän isompi, ehkä Aarnen kokonen. Eilen illalla Aarne käveli äitin luokse, eikä pitänyt mistään kiinni, ja sitten se kaatoi punaiset rattaat. Tiina 4,5 vuotta.

VARTIOMIÄS Olipa kerran, kun Venäjälle ajoin. Nii Pietariin. Oli sellanen pikkupoika, kun topattiin siihen kioskille syömään, Viipurin rautatieasemalle. Siinä oli noita vartioita paljon, isoja poikia ylleensä. Ne meinaan vartioitti rekkaa ja niille tarvi maksaa. Niin sitten tuli sellanen pikkupoika, joka sano kans, sellanen polvenkorkunen, että hän vartioittee. Minä sitten otin sen vartiomieheks, mutta isot poijaat kyttäs sitä että maksettiinko sille. Nehän ois ottanu sen rahat taskusta. Nii mää vein sen sitten syömään siihen kioskille. Annoin sille joskus rahhaakin, mutta kai ne isot poijjaat ne sitten vei. Joskus kun oli kova pakkanen ni sillä oli sellanen harmaa palttoo päällä. Sellanen korkeekauluksinen, oikein paksu niinku armeijan sarkatakki. Se oli mua polveen asti ja kun me mentiin ritirintaan ni se taapersi siinä lumihankesa. Mää otin sitä kauluksesta kii ja nostin ilmaan ja sitä nauratti kamalasti ja sitä porukkaa, joka oli siä sisällä ku me mentiin syömään. Ostin sille aina jonkun hampurilaisen tai jotain muuta. Salavihkaa pistin sille vähän kolikoita taskuun ja sanoin, ettei anna isoille pojille. Ja ne isot pojat sano aina, ettei se pysty mittään vartioitteen. Mää sanoin aina, että tää on mun vartiomies. Ne sano, ettei tommone o mikkään vartiomiäs. Ja mää sanoi, että kyllä, tää on mun vartiomiäs. Se oli aina kun mää menin sinne. Se morjesti jo kaukaa ja juoksi sitten sinne parkkipaikalle. Joskus mää pelkäsin kun mää lähdin, kun mulla oli sellasia levveitä parakkeja kyytisä. Ja niinku pikkupojat aina , se lähti juokseen rinnalla ja mää en nähny siältä mittään. Mua pelotti aina, että koska se jää pyörien alle, kärryn pyörien alle. Jos se ei huomaa, että se kärry vähä oikasee. Joskus sitten kävi niin, että sitä ei enää näkyny. Ei se varmaan kenenkään auton alle jääny, mutta kun se oli sellanen koditon poika, joka sitten joutu johonkin. Mihinkä hän joutu. Se oli sellanen vähä surullinen tarina. Se oli mun vartiomiäs. Mutta ny mää lähren, niin ku Markus-setä, saunaan! 65-vuotias eläkkeellä oleva rekkakuski, mies.

 

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden lehtori, jatko-opiskelija
Lempäälä

Kuva: Pixabay

Kategoria(t): Ikä, kohtaaminen, Lasten näkemykset, sadutus, Uncategorized, Vuorovaikutus | 2 kommenttia

Kohtaamista lapsen vai aikuisen ehdoilla?

Vierasbloggaajana Reetta Kalliomeri

Viime viikkoina on keskusteltu lasten kuulemisesta erityisesti lastensuojelun kentällä. Oman työni näkökulmasta olen miettinyt, millaisia kertomisen mahdollisuuksia me ylipäätään tarjoamme pienille lapsille erilaisissa palvelukohtaamisissa tai millaisia odotuksia tapaamisille asetamme. Mieleeni palautui monenlaisia muistikuvia omalta ammatilliselta polulta:

Palasi mieleen lapsi, joka piirsi hiljaisena nurkassa, kun aikuiset juttelivat.                     Lapsi, joka tottuneesti vastaili kysymyksiin, milloin vanhempien ja milloin ammattilaiseten ”toivomalla tavalla”.                                                                                       Lapsi, jonka kuulumiset tiesin vain aikuisten ja papereiden kautta.                                Lapsi, joka toistuvasti kertoi rakastavansa äitiä.                                                                   Lapsi, joka spontaanisti levitti Nalle-kortit lattialle ja pyysi minua leikkimään niillä.

Käsitykseni mukaan on edelleen melko yleistä, että lapsen oma kokemus arjesta ei välttämättä tule aina kysytyksi, saati tavoitetuksi tai huomioiduksi. Lapsilla on tutkimusten mukaan paljon osattomuuden, ohipuhumisen ja mielipiteiden sivuuttamisen kokemuksia (Peltola & Moisio 2017). Erityisesti pienten lasten kohdalla saatamme lähtökohtaisesti ajatella, että vanhemmille tarjottu tuki on riittävää tai suojella lapsia aikuisten asioilta, silloinkin kun lapsi tosiasiassa elää niiden kanssa (ks. esim. Hurtig 2006). Joskus ohjaamme kohtaamisia niin paljon, että unohdamme tavalla tai toisella kysyä lapselta, mikä hänelle itselleen on tärkeää tai tarttua lasten aloitteisiin tavoista, joilla asioiden käsittely olisi luontevaa. Silloinkin kun lapsi istuu samassa pöydässä, saatamme puhua kieltä, jonka kautta osallistuminen tulee lapselle mahdottomaksi. Lapsen arjen kokemusten tavoittamisen näkökulmasta olisikin tärkeää, että työntekijä tarjoaisi erilaisia mahdollisuuksia toimia sekä tunnistaisi mikä on kullekin lapselle luontainen tapa kertoa. (ks. esim. Muukkonen & Tulensalo 2018; Tulensalo 2015.) Lapsiasiavaltuutetun kertomuksessa eduskunnalle (2018) tulee myös esiin se, että mm. juridisiin ikärajoihin sidottu kuuleminen ylipäätään vaarantaa nuorempien lasten oikeutta osallisuuteen silloin kun vaaditaan tiettyä kehitysastetta tai taitoja, jotta mielipidettä kysytään ja kuunnellaan.

Pienen lapsen kerronnan ja olemisen tapa vaatii uskallusta luopua valmiiksi suunnitellusta ja totutusta tavasta tehdä työtä, kun perinteinen haastattelu ei tule kyseeseen, eikä pienten maailmaan lähtökohtaisesti kuulu tavoite- ja suoritehakuinen toiminta (ks. esim. Karlsson 2012). Sitä me aikuiset ammattilaiset niin lasten auttamis- kuin myös kehittämistoiminnassa saatamme joskus kuitenkin toivoa tai odottaa.

Näen leikin lapsikeskeisen työn keskeisenä elementtinä pienten kanssa kohdatessa, mutta mikä merkitys leikille annetaan? Sosiaalialan työntekijöiden kanssa käymieni keskustelujen pohjalta leikki saa erilaisia merkityksiä kohtaamisissa. Se voidaan nähdä lämmittelyn ja tutustumisen välineenä ennen ”varsinaista asioiden käsittelyä” tai leikki voi olla lapselle mielekästä tekemistä sillä välin kuin ”aikuisten asioita” käsitellään tavalla, joka ei sovi lapselle. Toisaalta se nähdään myös sellaisenaan lasta auttavana, informatiivisena sekä yhteistä ymmärrystä luovana lapselle luontaisena tapana hahmottaa ja käsitellä asioita, olivatpa ne sitten tositapahtumiin, pelkoihin, toiveisiin tai toisin toimimisen mahdollisuuksiin pohjautuvia.

Keskusteluissa nousi esiin myös omasta työhistoriastani tuttu ilmiö: paine saada kiireessä tietoa nopeasti, mieluiten verbaalisesti. Lapsen tietoa toisaalta pidetään tärkeänä ja osallisuuden merkitys suojelun näkökulmasta tunnistetaan aiempaa paremmin, mutta samaan aikaan tietoa usein toivotaan tietyssä muodossa ja ajassa.

Jäin pohtimaan mikä on se tieto, mitä ”pieneltä pitää saada” ja mikä on se muoto, jolla vastauksen hyväksymme? Mieleeni on jäänyt gradua tehdessäni erään perheväkivaltaa kokeneiden lasten kanssa työskentelevän kuvaus omasta ammatillisesta kasvustaan lapsentahtiseen työhön:

”Ei oo mitään mitä pitäis tapahtua, vaan annetaan tila sille mitä tulee.”

Onko meillä riittävästi tilaa sille, mitä lapselta tulee? Mitä jos meillä olisi?

Reetta Kalliomeri                                                                                                                            Kirjoittaja työskentelee Pelastakaa Lapset ry:n Arjesta voimaa – lapsikeskeinen työ ja myönteinen tunnistaminen -kehittämishankkeessa: http://www.pelastakaalapset.fi/arjestavoimaa

Lähteitä ja lisäluettavaa:

Peltola & Moisio 2017: Ääniä ja äänettömyyttä palvelukentillä. Katsaus lasten ja nuorten palvelukokemuksia koskevaan tietoon. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/aania_ja_aanettomyytta_palvelukentilla_uusin.pdf

Tulensalo 2015: Lapsen tiedollinen toimijuus lastensuojelun sosiaalityössä. http://tampub.uta.fi/handle/10024/98814

Karlsson 2012: Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla. Teoksessa Karlsson & Karimäki (toim.) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan.

Tiainen & Hokkanen 2011: Elävä päiväkirja. Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsityön polku. https://docplayer.fi/2817121-Elava-paivakirja-tampereen-ensi-ja-turvakoti-ry-n-lapsityon-polku-anne-tiainen-reetta-hokkanen.html

Hurtig 2006: Lasten tieto sosiaalityön haasteena. Teoksessa Forsberg & Ritala-Koskinen & Törrönen (toim.) Lapset ja sosiaalityö.

Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2018/02/LA_eduskuntakertomus_2018_netti_SU.pdf

Muukkonen & Tulensalo 2018: Tututstumalla lapsi tulee näkyväksi – pienen lapsen kokemusten kuuleminen lastensuojelussa. Teoksessa Hyvärinen & Pösö (toim.) Lasten haastattelu lastensuojelussa.

Kategoria(t): Dialogisuus, kohtaaminen, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Lastensuojelu, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Kommentoi

Oletko jo saduttanut? Sadun ja sadutuksen päivä on nyt!

Nyt vietetään SaduIMG_1796n ja sadutuksen päivää.  Lähde mukaan Sadun päivän viettoon saduttamalla lapsia, nuoria, vanhempiasi, ystäviäsi tai työkavereitasi. Näin pääset kuulemaan, millaisia ajatuksia heillä on.  Todella kuuntelemaan intensiivisesti ja arvostavasti. Samalla voi syntyä mukava, erilainen, läheinen kertjan kanssa.  Voit myös ilmoittaa työpaikkasi tai  yksikkösi mukaan sadutushaasteeseen.

Kaikkien mukaan lähtevien työpaikkojen, päiväkotien, koulujen, järjestöjen ja muiden tahojen nimet kerätään Lapset kertovat ja toimivat – facebook-sivuille: https://www.facebook.com/Lapsetkertovatjatoimivat/?fref=ts
Halutessasi voit myös lähettää sadutuksia lapsetkertovat@gmail.com -osoitteeseen, niin ne voidaan julkaista sadut fb-sivuilla, jolloin siihen tulee olla lupa sekä vanhemmalta että lapselta.

Laita viestiä osoitteeseen lapsetkertovat@gmail.com aiheella ”Sadutushaaste” ja kirjoittamalla viestiin yksikkönne nimen ja paikkakunnan. Lisäksi voit halutessasi liittää mukaan sadutetun tarinan ja tietodon, että lupa julkaisemiseen on saatu kertojalta ja alaikäisen huoltajalta.

Voit lähettää sadutushaasten muillekin.

Sadutuksen ohje lyhyesti:

Kerro satu (tai tarina).
Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot.
Lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat.
          (Riihelä, 1991, 29–33; Karlsson, 2000; 2014)

Hauskoja sadutushetkiä tänään ja muinakin päivinä!

Toivottaa
Liisa Karlsson, Lapsinäkökulmatutkijat ja Lapset kertovat ja toimivat ry.

Lisää tietoa mm.:
https://lapsetkertovat.org

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2017/08/21/mita-tehda-kun-lapsi-nuori-tai-aikuinen-kohtaa-kriisin/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2017/03/16/muutos-ja-muuttuminen-sadutuksen-kautta/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2017/10/20/kyselemisesta-kuunteluun/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2015/01/15/pakolaisten-ja-suomalaisten-lasten-hyvinvointi-tarinoissa/

Karlsson, L. (2014). Sadutus – Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. Jyväskylä:  PS-kustannus. Lapset kertovat -julkaisusarja. (Sadutuksen perusteos, jossa on runsaasti esimerkkejä, miten voi saduttaa eri tilanteissa.)

Karlsson, Liisa. (2018). Sadutus siltana kotoutumiseen, kohtaamiseen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen. Teoksessa: KOTO – Kohtaamisia taidolla ja taiteella – Kielten ja kulttuurien yhteisöllistä oppimista ja kotoutumista (toim. Karlsson, Lastikka & Vartiainen) https://koto-hanke52.webnode.fi/koto-kirja-ja-tilaaminen/

Riihelä, M. (1991). Aikakortit. Tie lasten ajatteluun. VAPK kustannus.

Riihelä, M. (2001). Storycrafting. Children are Telling. Stakes.

Korvaan päin – lasten omien satujen kirja (toim. Riihelä, Monika, Karlsson, Liisa & Lastikka, Anna-Leena). Vaasa: Ykkös-Offset.

Kategoria(t): kohtaaminen, Kuuntelu, Lapsuus, Lasten näkemykset, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Perintöä ei voi palauttaa

lehtokotiloKeväällä talomme myytiin, ja uudet asukkaat saivat ihanan pihamme. Sen mukana he saivat kuitenkin myös jotakin, jota eivät välttämättä olisi halunneet: kaiken pihalle istutetun kauniin ja hyvän leukoihinsa jauhavan armeijallisen lehtokotiloita. Minä muutin kerrostaloon ja ulkomaille, ja välillä ajatus käväisee helpottuneena entisen pihamme limaisten ja nälkäisten toislajisten asukkaiden luona. Kotilot ja niistä eroon hankkiutumisen loputtomat dilemmat ovat nyt jonkun toisen ongelma.

Meidän aikamme lapset syntyvät maailmaan, jota leimaavat lajien massasukupuutto, köyhyyden epätasaisesti jakaantuva lisääntyminen, epätavalliset luonnonilmiöt, ja näihin liittyvät sodat ja nälänhätä. Antroposeeniksi kutsutaan tätä aikakautta, jolloin ihmisen toimet ovat muokanneet planeettaamme niin voimakkaasti ja kaikkialla, että olemme siirtyneet vajaan 12 tuhatta vuotta vallinneesta holoseenista uuteen geologiseen aikaan. Ihminen on toiminut kuin jääkausi tai asteroidi, aiheuttaen akuutin hätätilan.

Antroposeenin ajan lapset saavat perinnön, jota eivät ole itse koonneet tai pyytäneet. Ilman heidän syytään tässä kävi nyt näin, että elellään eteenpäin maapallolla, jolta kolme neljäsosaa lentävistä hyönteisistä on suhteellisen äkkiä hävinnyt.

Ilmastoahdistus alkaa sävyttää elämää yhä voimakkaammin. Se leviää siten kuin affektit leviävät, tartunnan tavoin: kun asian tietää, sitä ei voi olla enää tietämättä. Siitä tulee ”ilmaa jota me hengitämme”, myös lapsille. Näin lapsuuden olemus muuttuu materiaalisilta mutta myös affektiivisilta ehdoiltaan. Hiljattain tehdyn kyselyn mukaan ilmastonmuutos on toiseksi suurin tämänhetkisistä suomalaislasten ja -nuorten huolista, heti terrori-iskujen pelon jälkeen.

Tutkijalle ilmastonmuutos osoittaa entistä selvemmin uudenlaisen, ei-ihmiskeskeisen ajattelun viitekehyksen tarpeen. Olemme ihmistä isommassa maailmassa, ja ihmistä laajemmasta suhteisuudesta nousevat kaikenlajiset yksilöt. Ihmistä laajemmassa tietämisen ja tutkimisen paradigmassa jokainen perinteinen teoreettinen tai metodologinen lähestymistapa pitää ottaa läpivalaisuun, ja opetella ja kehittää uusia. Riippuvuus ja suhteisuus ovat kaiken takana, niin julmien ongelmiemme, kuin myös sen, miten ihminen voisi olla toimija ja taitaja tässä tilanteessa.

Lapsia ja eläimiä koskevassa tutkimuksessamme olen kiinnostunut hoitamisen ja huolenpidon ilmiöistä. Ihmistä laajemmasta perspektiivistä katsottuna hoitamisessa on mukana tunteita ja välittämistä, materiaalista ruohonjuuritason puurtamista,  ja eettisiä ja poliittisia velvoitteita.

Hoitamisen ulottuvuudet eivät useinkaan sovi harmonisesti yhteen, niinpä hoitaminen ei ole viatonta, vaan etupäässä sotkuista ja dilemmaattista kuin vantaalaisen takapihan salaattipenkin kotilotorjunta. Kun pidetään huolta jostakin, esimerkiksi salaatista, sillä aiheutetaan tuhoa toisille, esimerkiksi rikkaruohoille ja kotiloille, ja usein yllättävin seurauksin. Huolenpidon etiikka on kaukana yleistettävistä eettisistä ohjeista: hoitaessa korostuu jokaiseen tilanteeseen vaikuttavien suhteiden ainutkertaisuus.

Tältä isolta palstalta nimeltä Maa me, lapsemme, kissamme ja kotilomme emme kuitenkaan pääse pois. Perintöä ei voi palauttaa. Olemme pulassa, johon meidän täytyy jäädä, tietoisina siitä että harva ratkaisu on viaton tai seurauksiltaan yksinkertainen. Hoitamisen käytännöt eivät ole mukavia moraalipositioita, mutta ne ovat tämän maailman ongelmien kanssa elämistä ja parhaan mahdollisen toimintatavan pohtimista aina vaihtuvissa, konkreettisissa tilanteissa.

https://blogs.helsinki.fi/ilmastomuuttaakaiken/2017/06/21/antroposkene/

https://fossilfreedom.vattenfall.com/fi/wp-content/uploads/sites/3/2018/08/Kids-Worries-in-Finland-Full-Report.pdf

Puig de La Bellacasa, M. (2017). Matters of Care. Speculative Ethics in More Than Human Worlds. University of Minessota Press.

Haraway, D. J. (2016). Staying with the trouble: Making kin in the Chthulucene. Duke University Press.

 

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

”Miten te haluaisitte olla mukana tutkimuksessa?” – Lapsinäkökulmaa Tutkijoiden yössä

– Todella innokas tunnelma!

– Lapset ja nuoret innostuvat menetelmistä, joissa voivat käyttää luovuutta.

– Mahtavaa, että tiedettä viedään ”tavallisen” kansan pariin ja lapset ovat ennakkoluulottomia tutustumaan tieteen eri aloihin.

Tällaisia ajatuksia herätti tämänvuotinen Tutkijoiden yö Joensuussa. Siellä Lapsinäkökulma-tutkijat järjestivät yleisölle avoimia tietoiskuja ja pajoja Itä-Suomen yliopiston kampuksella 28. syyskuuta 2018. Tapahtuma oli innostava sekä yleisön että tutkijoiden näkökulmasta.Tarjolla oli huumoripajan antia hassuista peruukeista huumoriseinän viesteihin, sadutusta sadutusteltassa sekä tietoiskuja Lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta.

Yhteisöllinen tekeminen ja kohtaamiset nousivat esille Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen pisteellä monta kertaa:

– Yhdessä vanhempien kanssa tekeminen on tärkeää. Esimerkiksi huumoripajassa ne vanhemmat, jotka pysähtyivät lasten kanssa, näyttivät saavuttavan molemminpuolista iloa!

– Oli todella inspiroivan iloinen ilmapiiri, ja sadutuksessa sai tuntea yhteisöllisyyttä ja voimaannuttavia kokemuksia!

Toiminnalliset pajat vetivät puoleensa todella paljon yleisöä. Sadutuskokemuksista ja lapsinäkökulmaisista tutkimusmenetelmistä syntyi paljon positiivista palautetta. Huumoripajasta kertyi pohdintoja tänne.

Sadutuskokemukset:

– Paljon nauratustekstejä ja sadutuksia -aivan yli odotusten ja niin monen ikäisten juttuja. Niin nuoret kuin aikuisetkin innostuivat – tuntuu että lasten ja nuorten leikkimielisyys tarttui aikuisiinkin! Hyvä lapset!

– Itse olin iloisesti yllättynyt siitä, miten paljon lapsia tapahtumassa vieraili. Olin myös ensimmäistä kertaa saduttamassa ja kokemus oli todella upea. Kun ensimmäiset olivat ”uskaltautuneet” sadutettavaksi, lähtivät muutkin helpommin mukaan ja satuja olisi tullut vaikka kuinka. Nuorin jota tapahtumassa sadutin oli 3 v. ja vanhin lähempänä 50 v., joten sain nyt hyvän konkreettisen kokemuksen siitä, että menetelmä sopii ehdottomasti kaikenikäisille. Sadutushetket toivat perheitä yhteen, kun sekä lapset että vanhemmat saivat kertoa sadun ja olla kuuntelijoina.

– Sadutus soveltuu kaikenikäisille, esimerkkinä sadutin n. 15 vuotiasta poikaa joka innostui ja nautti myös paikalla olevasta ”yleisöstä”. Tällainen tarina syntyi:

Olipa kerran eräs suomalainen mies. Hänen nimensä oli Markku. Markku ei sinänsä vaikuttanut erityiseltä nimeltä mutta silti oli selvästi huomattavissa, että Markussa oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Sillä Markku sattui eräänä päivänä törmäämään suolla asuvaan maalaishemmoon, hänen nimensä oli Tiita. Tiitan tunteminen ei sinänsä näyttänyt Markussa mitään erityistä puolta hänen persoonallisuudessaan. Mutta vain sen tietäminen, että Markku opiskeli banjonsoittoa Tiitan kanssa saattoi kaikki Markun läheiset kauhun valtaan. Sillä aina kun joku kuuli Markun soittavan banjoa, saattoi hän kuulla päänsä sisällä hermoja raastavaa, hirveää, karmeaa tuntemusta, joka saattoi heidät hulluksi. Vuosia kului ja Tiitan elinikä alkoi  lähestyä loppuaan. Tämän tietäen Markku päätti levittää Tiitan banjonsoitto-oppeja ja muita viisauksia lähtemällä matkustamaan hänen isoisänsä ikivanhalla dieselmoottorikäyttöisellä traktorillaan matkalle etsimään henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti kykenevää oppilasta, joka jatkaisi hänen perinnettään. Matkallaan Markku kuitenkin tajusi, ettei maailman ympäri huonolla traktorilla ajeleminen tuottaisi minkäänlaista tulosta. Täten Markku päätti perustaa oman limonaadimyymälän keskelle Varsovan vilkkaita katuja. Limonaadin ainesosat: 1 ikivanha suomalainen vaaliääni, 2  ja puoli tl punamultaa, 1 paketillinen suomalaista sisua, 2 ml keitettyä kaktusvettä. Ja sitten viimeinen ainesosa: siperialaisen lehtikuusen kaarnasta valmistettu viineri. Loppu.

Iivo (n. 15 vuotta)

Lapsinäkökulmaisista tutkimusmenetelmistä:

– Oli hienoa, kun esimerkiksi yksi yläkoululainen tuli juttelemaan kanssani ja halusi tietää lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta. Hän kertoi, kuinka hän rakastaa leikkiä, mutta kun muut eivät enää halua leikkiä. Meillä oli mahtava keskustelu leikistä!

– Myös ”aikuistutkimus” voi hyötyä lapsilähtöisten menetelmien kehittämisestä ja visuaalisten ja verbaalisten menetelmien yhdistämisestä.

tietoiskuista ei sana ollut levinnyt. Siksi ryhdyin sisäänheittäjäksi kun Kati (Honkanen) oli kertomassa, miten lapset voi ottaa mukaan tutkimukseen. Yllätykseksi suurin osa oli lapsia – (varhais)teinejä. Kati osasi loistavasti mukauttaa esityksensä heille, vaikka luuli että paikalle tulee vanhoja aikuisia. Kun tulin sisään, Kati oli kritisoinut perinteisiä tutkimustapoja kuten kyselyä lasten kanssa ja sanoi, että ”ehkä olette osallistuneet johonkin tutkimukseen. Miten te haluaisitte olla mukana tutkimuksessa?” Eräs koululainen vastasi heti: minusta sadutus olisi minulle sopiva tapa. Kun tilaisuus päättyi, meni tämä koululainen kavereineen sadutustelttaan. Taisivat olla sadutettuna (ainakin osa heistä) jo ennen Katin esitystäkin.

– Eräs nuorimies tuli kyselemään minulta, miten voidaan tutkia lapsia. Hän opiskeli tietojenkäsittelyä ja sanoi istuvansa enimmäkseen yksin koneen ääressä. Valaisin hänelle, miten menen lasten kanssa ja videoin jne. Eikö lapset häiriinny siitä? Video on kaukana. Kun sanoin että lapsilta kysytään myös lupa, hän oli ihan ihmeissään. Eihän lapset ymmärrä….? Jota sitten selvitin, että puhutaan lapsen kehitystason mukaisesti.

Blogin lukija, jos vierailit Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen pisteellä Tutkijoiden yössä (tai olit hengessä mukana), jätähän kokemuksistasi jälki alle kommentteihin!

Kiittäen,

Lapsinäkökulma-tutkijat

(Vasemmalta: Ville Hartonen, Janina Vartiainen, Anna-Leena Lastikka, Tuula Stenius, Liisa Karlsson. Alhaalla Oona Piipponen ja Kati Honkanen)

Kategoria(t): Hyvinvointi, Ikä, kohtaaminen, Lasten näkemykset, sadutus, tutkimus, Vastavuoroisuus | Yksi kommentti

Lasten piirustukset tunneilmaisun välineenä

 

t2ilo-e1538035686740.jpeg

2-luokkalaisen tytön piirros ilon tunteesta.

 

Vierailevana bloggaajana: Janina Vartiainen

Jokaisella ihmisellä on käytössään monipuolisia tunneilmaisun keinoja. Sanallisen ilmaisun ja elekielen lisäksi tunteita voi ilmaista muun muassa erilaisten taiteiden kautta, esimerkiksi piirtäen (Anning 2004, 1). Lasten piirrokset ovat herättäneet mielenkiintoa monissa: piirroksia on yritetty tulkita ja tarkastella erilaisin kuva-analyysimäisin keinoin (Jolley 2010, 36). Kävin aiheesta läpi runsaasti tutkimusta ja yllätyin siitä, miten harvoin lapsen oma näkökulma piirroksestaan pääsee esille. Tämä sytytti kipinän kandidaatin- ja pro-gradu tutkielmilleni. Halusin nostaa esille lapsen oman näkökulman antamalla lapsille mahdollisuuden kertoa piirustustensa merkityksistä, konteksteista ja valinnoista.

Pro gradu -tutkielmassani Lasten piirustukset tunneilmaisun välineenä: ilon ja surun ilmaisu 2. ja 6. vuosiluokan oppilaiden piirustuksissa tarkastelin lasten piirustuksia ja lasten kertomuksia piirustuksistaan tunneilmaisun ja kommunikoinnin välineenä. Rajasin tutkimuksen ilon ja surun ilmaisun tarkasteluun. Tutkimukseen osallistui yhteensä 12 oppilasta 2. ja 6. vuosiluokilta. Jokainen oppilas toteutti kaksi piirustusta: yhden ilosta ja toisen surusta. Lapsen oman näkökulman esiintuomiseksi osallistuneita haastateltiin niin, että piirustus toimi haastattelun tukena. Analysoin kerättyä aineistoa myös kahdella tavalla: kuva-analyysillä sekä haastatteluaineistoa luokittelemalla, että pystyin myös vertaamaan millaista lisäantia lasten oma näkökulma tuo kuvantulkintaan.

Tutkielma varmisti ajatuksen siitä, että lapsen piirustuksesta käytävä keskustelu tarjoaa hedelmällisiä mahdollisuuksia lasten tunneilmaisulle sekä lasten kohtaamiselle ja kuulemiselle. Sen kautta avautuivat muun muassa piirroksen erilaisten kontekstien, kuten kuvitettujen tilanteiden, muistojen, eri kohteiden ja henkilöiden sekä piirustuksessa käytettyjen värien merkitys lapselle itselleen. Kaikki nämä sisällöt olivat sellaisia asioita, joita ei olisi voitu saada selville pelkän tulkintalähtöisen kuva-analyysin kautta.

Alla erään kuudesluokkalaisen tytön, Tiinan (nimi muutettu) piirustus sekä lainaus hänen kanssaan käydystä keskustelusta piirrokseen liittyen. Hän avasi käsityksiään kuoleman jälkeisestä elämästä, läheisten ihmisten tärkeydestä sekä menettämisen pelosta.

Lapsinäkökulm-blogiin - kuva3

Minä: ”Mistä siulle tuli mieleen tää kuoleman jälkeinen elämä? Ootko sie miettiny sitä pitemmänkin aikaa?”
Tiina: ”Kyllä se on ollu miulla aika pitkän aikaa ja… me ollaan itse asiassa mietitty sitä miun kaverinkin kanssa. Ja tietysti — mie en usko siihen, mutta mie haluisin — että pääsis sinne taivaasee, missä sit näkis kaikki läheiset.”
Minä: ”Et usko, mutta haluaisit uskoa, niinkö?”
Tiina: ”Joo, tai tavallaan haluaisin et niin niinku olis. En sit tiiä mitä tapahtuu. — Tavallaan minuu taas pelottaa ja mie tuun siitä surulliseks, kun mie en tiiä sitä.”
Minä: ”Mistä luulet, että se pelko johtuu?”
Tiina: ”No, se on jotenkin, kun ne on miulle niin tärkeitä ne ihmiset. Niin sitten taas just pelottaa, että sitte jää ihan yksi ja sitte ku… ne on vaan niin tärkeitä.”

 

Huomasitko, että pelkkää piirrosta katsomalla ei välttämättä olisi saanut näin syvällistä kuvaa lapsen ajatuksista?

Kaikkien aikuisten olisi tärkeää opetella kuulemaan lasten tunneilmaisua ja sen kautta esiin tulevia näkökulmia, ajatuksia ja ideoita – kaikenlaisia kertomuksia, mitkä sillä hetkellä voivat olla lapselle itselleen todella merkityksellisiä (Karlsson 2012, 50). Piirustuksilla tuettu keskustelu on yksi mahdollisuus päästä lapselle tärkeiden asioiden äärelle sekä tarjota lapselle mahdollisuuksia puhua erilaisista kokemuksista, tunteista sekä sensitiivisistäkin aiheista. Tutkielman yhteydessä keskustelin lasten kanssa muun muassa ystävyydestä ja kiusaamisesta, leikeistä ja tapaturmista, syntymästä ja kuolemasta. Lasta ei kuitenkaan tule pakottaa piirtämään tai kertomaan: keskusteluhetken tulee perustua lapsen vapaaehtoisuudelle. On kuitenkin tärkeää tarjota mahdollisuus. Se, että joku haluaa kuunnella lasta ja hänen ajatuksiaan, antaa keskustelulle aikaa ja on itse aidosti kiinnostunut ja läsnä hetkessä, rakentaa yhtä lailla tärkeää luottamuksellista suhdetta lapsen ja aikuisen välillä.

 

Tutkielma on kokonaisuudessaan luettavissa Itä-Suomen yliopiston kampuskirjastojen päätteillä osoitteessa: http://epublications.uef.fi/campus_use/pub/urn_nbn_fi_uef-20180209/urn_nbn_fi_uef-20180209.pdf

 

Janina Vartiainen
Kasvatustieteiden maisteri
tutkimusavustaja, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähteitä ja lisäluettavaa:

Anning, A. & Ring, K. 2004. Making Sense of Children´s Drawings. UK: Bell & Bain Ltd.

Burkitt, E. & Sheppard, L. 2014. Children’s colour use to portray themselves and others with happy, sad and mixed emotion, Educational Psychology, 34:2, 231–251.

Jolley, R. P., Fenn, K. & Jones, L. 2004. The Development of Children’s Expressive Dra-wing. British Journal of Developmental Psychology 22, 545–567.

Jolley, R. P. 2010. Children & Pictures: Drawing and Understanding. Singapore: Ho Prin-ting.

Karlsson, L. 2012. Johdanto: Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla. Teok-sessa L. Karlsson & R. Karimäki. Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimin-taan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura ry.

Kategoria(t): Uncategorized | Yksi kommentti

Ei ole helppo nakki haastatella lasta

Olen muutaman kerran ollut tilanteessa, että minun pitäisi haastatella lasta lehtijuttuun. Olen mennyt lapsen kotiin tai tavannut hänet jossain muualla vanhempiensa kanssa. Teemana on ollut esimerkiksi harrastukset, joulu tai miksi isi on tärkeä.20160426_123933

Etukäteen olen miettinyt strategiaa. Vanhempi saattaa olettaa, että hän tuntee kyllä lapsen ja arvaa melkein, mitä hän aikoisi sanoa. Niinkin voi käydä, että vanhempi tarjoaa lapsen puolesta vastausta. Toisaalta taas vanhempi voi keskittyä siihen, että lapsi antaisi itsestään hyvän kuvan, kun kerran lehteen tehdään juttua. Varsinkin isommat lapset ovat tottuneita siihen, että aikuisilla on heidän suhteensa odotuksia. He voivat mielessään miettiä, että mitähän nuo odottavat minun vastaavan? Jotkut vanhemmat antavat suosiolla lapsen haastattelijan hoiviin eivätkä puutu asiaan. Nämä tavat ovat ihan luonnollista toimintaa perheessä, siksi haastattelijan on oltava valpas.

Haastattelija taas ei tiedä lapsesta mitään ja on onkijan roolissa. Miten ongitaan tietoa lapsesta?  Yritän ensin olla vain lapsen kanssa ja jutella niitä näitä. Leikitään yhdessä, katsellaan lapsen leluja ja tavaroita. Sen jälkeen kaarrattelen aihetta teeman suuntaan. Yritän pitää vanhemmat sivussa riippuen tietysti lapsen iästä. Kirjoitan kaiken lapsen sanoman ylös. Vanhemmatkin auttavat kyselemällä ja lapsi saattaa vastata vanhempien mielestä ihan kummallisia asioita. Mutta niissä onkin se jutun juju, että me kuvittelemme lapsen ajattelun noudattavan jotain meille aikuisille tuttuja latuja, mutta ei se niin ole. Lapset aina yllättävät. Sanasta sanaan lasten kertomien lauseiden kirjoittaminen on tärkeää.

Parhaat jutut syntyvät sillä tavalla, että lapsen oma puhe välittyy lukijalle. Siihen olisi pyrittävä kaikin tavoin. Kun puhutaan isistä, pieni tytönääni sanoo äidin kainalon uumenista: ”Meen yöllä sen viereen”. Kalastajapoika sanoo: ”Ei se kalan saaminen ole tärkeintä, mutta onhan sekin kivaa.” Mitä joulusta on sanottavaa: ”Mää joulukinkkua. Ja suklaakarkkia.” Muistellaan, miksi joulu on olemassa? ”Toi ei oo mikään helppo nakki.” Kohtahan se joulu onkin taas. ”Musta parasta joulussa on se, milloin tulee lahjat. Toiseksi parasta joulussa on lumi. Jee.”

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja
Jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopisto
Lempäälä

Kategoria(t): kohtaaminen, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Yksi kommentti

Huomaa näkymätön lapsi

Tove Janssonin novellissa ”Näkymätön lapsi” Muumitaloon saapuu pieni Ninni, joka on muuttunut näkymättömäksi pahansuopaa sarkasmia viljelevän tätinsä talossa. Jää muumiperheen tehtäväksi selvittää, kuinka lapsi muutettaisiin taas näkyväksi.

Ninni muuttui näkymättömäksi pikkuhiljaa. Ensin rajat alkoivat hämärtyä, kunnes lopulta lapsesta ei ollut jäljellä kuin pieni kulkunen, jonka avulla aikuiset kuulivat, missä Ninni liikkui. Koulumaailmassa emme ripusta kiusattujen kaulaan kulkusta, joten näkymättömät lapset voi olla vaikea huomata. Aikuisten hallinnoimassa maailmassa lapsen mahdollisuudet muuttua näkyväksi ovat rajatut. Näkymättömillä lapsilla on näkymättömiä huolia, jotka nousevat pinnalle vain harvoissa tilanteissa. Juuri niissä tilanteissa aikuisen on huomattava ja on toimittava.

Äskettäin kohtasin koulun tyhjällä käytävällä lapsen, joka piilotteli istumanurkkauksessa. Oppikirjat olivat esillä, mutta lapsi ei ollut mennyt tunnilleen. Pysähdyin kysymään, miksi hän oli siinä. Hän kertoi, ettei voinut mennä tunnille, koska yksi luokkalainen aina ilveili hänelle, mutta opettajan edessä esitti enkeliä. Hän ei uskaltanut kertoa toistuvasta kiusaamisesta, koska ei ope kuitenkaan uskoisi.

Tässä tilanteessa toimin vaistonvaraisesti:

– Ensin vakuutin hänelle, ettei kukaan saisi kokea kiusatuksi tulemista ja että siihen olisi puututtava pikimmiten.

– Sitten otin aikuisena vastuun ja kerroin, että minä välittäisin viestin lapsen opettajalle, jos lapsi ei itse sitä uskaltanut tehdä.

– Kolmanneksi pyysin, että hän kertoisi minulle, mitä hän on kokenut. Kirjoittaisin kaiken ylös, että varmasti osaisin välittää lapsen viestin oikein.

Otin kynän ja paperia esiin, ja lapsi ryhtyi kertomaan. Hän kertoi niin vuolaasti, että välillä jouduin pyytämään häntä hidastamaan, jotta varmasti saisin kaiken kirjoitettua. Sitten luin vielä kirjoituksen hänelle, jotta hän voisi tarkistaa sen paikkansapitävyyden. Lopulta hän oli kertonut kaiken, saanut kaiken tärkeän näkyväksi. Onnelliseen loppuun tietenkin kuuluu, että juuri sillä hetkellä lapsen oma opettaja saapui paikalle, sillä hän oli kaivannut puuttuvaa oppilastaan. Kertomus pääsi heti open luettavaksi.

Pohdin jälkeenpäin, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin keskittynyt lapsen kuuntelun sijasta vaikkapa siihen, että lapsi lintsaa tunnilta. Tiedostan, että usein kouluissa lapsia hallinnoidaan säännöt edellä (”Välitunnilla pitää mennä ulos!” ”Käytävillä ei saa juosta!” ”Läksyt pitää tehdä ajallaan!”) ja siinä pyörityksessä on vaikeaa huomata lasten näkymätöntä puolta. Sanomattomat asiat voivat näkyä lapsen käytöksessä, vaikkei hän kertoisikaan niistä kenellekään. Mutta on aikuisen tehtävä huomata nuo hetket ja olla avoin kuulemaan, mitä lapsi kertoo.

Olen kiitollinen työyhteisölleni siitä, että meillä on tapana kantaa vastuuta kaikista lapsista. Tuskinpa olisin kiireessä muuten pysähtynyt kyselemään. Myös kokeneena saduttajana olen tottunut kuuntelemaan, kirjaamaan ja arvostamaan lasten sanoja, mikä helpotti yhteisen luottamuksen rakentamista käytävällä kohtaamani lapsen kanssa. Muumitkin pikkuhiljaa rakentavat luottamusta Ninnin kanssa. Muumimamma esimerkiksi huomaa, että Ninnillä on ruma, ruskea mekko, joten hän ompelee tytölle ihanan vaaleanpunaisen luomuksen. Sen seurauksena Ninni uskaltaa alkaa puhua. Lopulta Ninni tulee täysin näkyväksi, kun hän uskaltaa rikkoa rajoja seurauksia pelkäämättä: hän puraisee Muumipappaa hännästä, kun pappa leikkimielisesti yrittää tuupata Muumimamman mereen.

Muumien tapaan iloitsen joka kerran, kun voin näkyväksi muuttuneen lapsen kohdalla huudahtaa: ”Näen hänet! Näen hänet!”

 

Oona Piipponen

Luokanopettaja

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

oonamp(at)student.uef.fi

 

Lähdekirjallisuutta:

Karlsson, Puroila, A.-M. & Estola, E. (2016). Välkkeitä, valoja ja varjoja: Kertomuksia lasten hyvinvoinnista. Oulu: NYTNYT.

Karlsson, L. (2014). Sadutus: Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannnus.

Karlsson, L. & Karimäki, R. (2012). Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Hyvinvointi, kohtaaminen, koulu, Kuuntelu, Lasten näkemykset | 3 kommenttia

Ihmissuhteita rakentamassa

Vierasbloggaajana Ilona Fagerström

Lapsi: Mummi, oliks festareita silloin, kun sä olit pieni?

Mummi: No ei ollu!

Lapsi: Mut Ruisrock oli, kun se on ollu niin pitkään.

Mummi: No ei ollu! Kun mä olin pieni ei ollut festareita. Varmaan oli, kun sun vanhemmat oli nuoria.

Lapsi: No mut mitä sä sit teit kesäisin?

Mummi: No olin maalla ja tein töitä.

Hiljaisuus

Mummi: Mä olin sukulaisten luona maalla koko kesän.

Osallisuus-verkoston ammattilaiset rakentamassa ihmissuhteita legoilla

Olemme kollegoideni kanssa järjestäneet ruotsinkielistä Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE)-kehittämistyöhön liittyvää Osallisuus-verkostoa sosiaalialan ammattilaisille, jotka tekevät töitä lasten ja nuorten parissa lastensuojelussa ja vammaispalveluissa. Olemme mm. pohtineet mistä osallisuus koostuu ja miten osallisuutta rakennetaan eri työtehtävissä. Tänään keskustelimme suhteista ja miten häpeä vaikuttaa ihmissuhteissa. Tilaisuuden jälkeen sain raitiovaunun matkustajana olla osa dialogia, jossa koskettavalla tavalla näyttäytyy ajan ja ihmissuhteiden merkitys ihmisille ja ihmisyydelle. Dialogit, yhteiset hetket vaikuttavat meihin ja rakentavat kuvaa meistä itsestämme ja maailmasta, jossa elämme. Keskustelut isovanhempien, tai muiden eri ajanjaksoja kokeneiden aikuisten kanssa on tärkeää ihmisyydelle. Mietin tätä lasta, jolla on onni saada käydä keskusteluja mummin kanssa mummin lapsuudesta. Mietin tänään tapaamiani ammattilaisia, jotka pyrkivät työssään luomaan lapselle sellaiset olosuhteet ja mahdollistamaan sellaiset turvalliset ihmissuhteet, joissa kysymyksille ja tarinoille elämästä nyt ja ennen on sijaa. Pohdin aamulla kuulemani keskustelun pohjalta mikä merkitys lapselle on voida peilata itseään ihmissuhteissa ja rakentaa kuvaa itsestään suhteissa muihin kommunikoi lapsi sanoin, kuvin, elein tai kosketuksin.

Meillä ammattilaisilla on kuitenkin vielä paljon tehtävää siinä, että luomme rakenteita, jossa lasten oikeus osallisuuteen toteutuisi lapsen iästä ja kommunikaatiotavoista riippumatta. Ann-Marie Stenhammar kertoi osallisuusverkoston seminaarissa työstään Ruotsissa lasten osallisuuden parissa. Stenhammar on pitkään kehittänyt vammaisten lasten osallisuutta palveluprosesseissa. Hän nosti seminaarissa esiin lasten osallisuuden tärkeimpänä mahdollistajana aikuisen sisällä olevan kipinän tai kiinnostuksen kuulla ja kohdata lapsi, luoda lapseen suhde.

 

Ilona Fagerström

Kehittämissuunnittelija,

Helsingin sosiaali- ja terveystoimi,

Mathilda Wrede-instituutti

ilona.fagerstrom@hel.fi

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

”Jaana, mihin ryhmään sinä kuulut?”

blogikuva_Jaana Juutinen_5-2018Vierailevana bloggaajana: Jaana Juutinen

Syksyllä 2013 avasin tuoreena väitöskirjatutkijana päiväkodin oven, kameralaukku olalla ja muistiinpanovälineet repussa. Olin täysin uuden äärellä. Aiemmin tuo päiväkodin maailma oli ollut työpaikkani yli 13 vuoden ajan, nyt astelin neljään päiväkotiin tutkijana. Omat roolit olivat iloisesti sekaisin, mutta lasten ja päiväkodin työntekijöiden aito ja välitön kohtaaminen eteisessä ja aamupuuron äärelle sai minut tuntemaan oloni kotoisaksi; tiesin tulleeni täysin oikeaan paikkaan. Istahdin eteisen penkille ja otin videokamerani esille. 3-vuotias pellavapäinen poika istahti viereeni, ihan kylkeeni kiinni ja kyseli kuka minä olen ja miksi olen päiväkodissa. Kerroin olevani tutkija ja olen kiinnostunut siitä, mitä päiväkodissa tapahtuu. Poika istui hetken hiljaa ja kysyi sitten: ”Jaana, mihin ryhmään sinä kuulut?” Poika viittasi kädellään selkäni takana olevaan kartonkiseen tauluun, jossa oli ryhmän kaikkien lasten ja työntekijöiden kuvat ja heidän jakonsa kolmeen pienryhmään. Sanoin pojalle, että toivoisin voivani olla Tiikereissä, Pupuissa sekä Oravissa, käyköhän se? Hetken mietittyään poika vastasi myöntävästi ja mietti, että ”sitten sun kuva pitää laittaa tohon seinälle” ja katosi leikkeihin. Ja minä menin perässä kameraani viritellen.

Väitöstutkimuksessani (Inside or outside? Small stories about the politics of belonging in preschools http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1881-6) olen perehtynyt yhteenkuuluvuuden ja poissuljetuksi tulemisen moniulotteiseen rakentumiseen suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Tutkimusaineisto koostuu osallistuvista havainnoinneista, videoista ja nauhoitteista yhteensä kuudesta päiväkodista. Yhteenkuuluvuuden politiikalla ymmärrän molempia ryhmiä ja yhteisöjä muovaavia voimia; yhteenkuuluvuutta ja poissuljetuksi tulemista (ks. Sumsion & Wong, 2011; Yuval-Davis, 2011). Mitä yhteenkuuluvuuden ja poissuljetuksi tulemisen prosesseissa päiväkodeissa tapahtuu, kenen ehdoilla ja millä tavoin? Miten kuulumista ja poissulkemista tehdään, mihin tai keneen kuulutaan?

Yhteenkuuluvuuden politiikka on päiväkodin arjessa jatkuvasti muotoutuva voima, jossa lapset usein keskenään taiteilevat ryhmään kuulumisen ja poissuljetuksi tulemisen rajapinnoilla. Yhteenkuuluvuuden politiikka muotoutuu arjen ohikiitävissä hetkissä; sanoissa, teoissa ja suhteessa materiaalisen ympäristöön. Me-muoto kaikuu iloisesti lasten leikeissä, päiväkodissa halataan ja ollaan lähekkäin. Ryhmässä olemiseen liittyvät säännöt muotoutuvat päiväkodin ryhmissä, joissa lapsilla on aktiivinen rooli: lapset tekevät omaa ja toisten kuulumista monin tavoin koko ajan ja hyvin tietoisina ryhmässä vallitsevista säännöistä. Lasten kerronta on tulvillaan iloa ystävistä ja ryhmään kuulumisesta, omasta paikasta osana päiväkotiryhmää, mutta yhteenkuuluvuus ulottuu myös päiväkodin seinien ulkopuolelle; lapset kertovat kuulumistaan lähiympäristöön ja yhteiskuntaan laajemmin. Lapset kaipaavat perheitään, isovanhempiaan ja muita tärkeitä ihmisiä sekä lemmikkieläimiä päiväkodin arjen pienissä kertomuksissa. Minulle ei jää epäselväksi se, kuinka äärimmäisen tärkeitä omat naulakko-, lounaspöytä, ja nukkumapaikat ovat. Niissähän on kirjattuna oma nimi! Minulle tehdään myös selväksi, että Niilon paikkaa voi lainata hänen ollessa poissa. Pienet kertomukset paljastavat myös arjen raadollisemman puolen; useimmiten muutaman lapsen leikkiryhmät sulkevat sanallisesti tai fyysisesti yhden lapsen pois tilanteissa, joissa työntekijät eivät ole läsnä. Kutsu tulla mukaan tai ele, joka työntää toisen pois, voi olla niin pieni, ettei sitä siinä hetkessä edes huomaa, mutta videolta jälkeenpäin katsottuna sen voi huomata.

Pohjoismainen arvokasvatukseen kohdistunut tutkimushankkeemme (http://www.uis.no/research-and-phd-studies/research-areas/early-childhood-education-and-care/values-education-in-nordic-preschools/), kysyy; millaisia tulevaisuuden kansalaisia me kasvatamme? Tätä asiaa pohtiessa me jokainen aikuinen voimme katsoa peiliin ja miettiä miten toimimme. Mutta muistetaan katsoa myös lapseen ja lapsen kanssa. Tehdessäni tutkimukseni arjen äärellä; kohtaamisissa naulakoilla, nukkareissa ja hiekkalaatikoilla olen pyrkinyt lähemmäs elämää. Noissa kohtaamisissa kaikuvat niin yksittäisen lapsen tunne yhteenkuulumisesta, ilo ystävästä, kipua poissuljetuksi tulemisesta kuin myös yhteiskunnalliset prosessit ja pedagogiset käytänteet yhtä lailla ilmiötä muovaamassa. Omalla tutkimuksellani haluan osallistua keskusteluun, jossa lapset ja lapsuus nähdään ja koetaan arvokkaana sellaisenaan, niissä hetkissä hiekkalaatikolla eikä vain välivaiheena kohti koulua ja aikuisuutta. Olen kiitollinen, että sain olla mukana sekä Tiikereiden, Oravien että Pupujen ja monien muiden päiväkotiryhmien arjessa tutkimusmatkallani.

Lähteet:

Juutinen, J. 2018. Inside or outside? Small stories about the politics of belonging in preschools. Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1881-6

Sumsion,  J.,  &  Wong,  S.  (2011).  Interrogating  “belonging”  in  belonging,  being,  and  becoming: The early years learning framework for Australia. Contemporary Issues in Early Childhood, 12(1), 28–45. https://doi.org/10.2304/ciec.2011.12.1.28

Values education in Nordic preschools: Basis of education for tomorrow. http://www.uis.no/research-and-phd-studies/research-areas/early-childhood-education-and-care/values-education-in-nordic-preschools/

Yuval-Davis,  N.  (2011).  The  politics  of  belonging: Intersectional  contestations.  London,  United Kingdom: Sage.

 

Tohtorikoulutettava Jaana Juutinen
Kasvatustieteiden tiedekunta / Oulun yliopisto

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Hyvinvointi, Ikä, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Lapsinäkökulmaista arviointia etsimässä

Lapsivaikutusten arviointi on ollut jo jonkin aikaa ajankohtainen teema osana LAPE-muutosohjelmaa. Juuri ilmestyneen Lapsivaikutustuen arvioinnin (LAVA) ohjeistuksen tarkoituksena on arvioida, minkälaisia vaikutuksia päätöksillä ja toiminnalla on lapsiin ja lasten oikeuksien toteutumiseen. Viime aikoina olen itse ollut mukana tekemässä Lapset kertovat ja toimivat ry:n juuri päättyneen Satusiltoja-hankkeen arviointia. Hankkeen lähtökohtana oli, että onnistuneessa kotoutuksessa ja kielten oppimisessa lapsi voi itse aktiivisesti osallistua oman arkielämänsä ja yhteisönsä rakentumiseen siten, että hänen omaa äidinkieltään ja kulttuuriaan arvostetaan. Tavoitteena oli osallisuuden toimintakulttuurin avulla tuoda toimintamenetelmiä vastaanottokeskusten ja maahanmuuttajaryhmien arjen konkreettiseen osallisuuteen sekä lasten osaamisen ja omien näkökulmien esiin tuomiseen. Mitkä tekijät nousivat merkityksellisiksi lasten kannalta hankkeessa?

AITO KUUNTELU. Lapsilla oli paljon kerrottavaa ja näytettävää, vaikka aina yhteistä kieltä ei ollut. Lapset aistivat herkästi, olivatko aikuiset oikeasti kiinnostuneita juuri heistä. Oleellista oli heittäytyä lapsen maailmaan: nähdä ja kuunnella, mikä oli hänelle tärkeää.

YHTEINEN OPPIMINEN. Lapsille oli merkityksellistä, että hankkeen työntekijät halusivat oppia lapsilta heidän äidinkielisiä lauluja, sanoja ja leikkejä. Lapset puolestaan olivat innokkaita oppimaan suomen kieltä erilaisin tavoin. Yhteisestä oppimisesta syntyi myös valtasuhteiden muutosta, jolloin toiminta oli vastavuoroista ja kohtaavaa.

SADUTTAVA TOIMINTAKULTTUURI. Hankkeessa käytettyt lasten kuuntelua ja osallisuutta tukevat menetelmät, erityisesti sadutusmenetelmä ja tarinaan liittyvä piirtäminen, toivat esille lasten osaamisen ja heille merkitykselliset asiat. Sadutus oli monille erityisen voimaannuttavaa, kun he näkivät, että aikuinen oli kiinnostunut siitä, mitä sanottavaa heillä oli. Lasten tarinoiden ääneen lukeminen koko ryhmälle oli lapsille myös tärkeää; jokaisen tarina oli tärkeä ja näissä hetkissä oli vahva yhteisöllisyyden tunne. Myös vanhemmat olivat liikuttuneita kuullessaan lastensa tarinoita. Turvapaikanhakijoiden kanssa toiminta oli enemmän toiminnallista leikkiä, draamaa, musiikkia ja kuvataidetta. Aikuisen eleillä, ilmeillä ja huumorilla oli selvästi suuri merkitys lapsille – niillä pystyi osoittamaan, että lapsen omilla ideoilla ja toiminnalla oli väliä.

Kuten Kati Honkanen on tuonut esille (11.1.2018), on vaikeaa löytää yhtä soveltuvaa menetelmää kaikille, vaan oleellista on koko ajan kehittää ja soveltaa menetelmiä tukemaan ryhmän ja yksilön tarpeita. Satusiltoja-hankkeen maahanmuuttajaryhmissä lapset esittivät toiveen, että haluaisivat esittää sadutettuja tarinoita äideilleen ja äidit puolestaan kuulla enemmän lastensa elämästä; tästä ideasta onkin virinnyt idea lähteä kehittämään mm. Satukahvila-toimintaa, jossa koko naapuruston vanhemmat ja lapset voisivat saduttaa toisiaan ja näin oppia jotain uutta toisistaan.

“Mä harrastan balettia. Mä harrastan monta juttua. Mä harrastan uima ja jumppa. Ja mitä vielä? Mä luistimet. Mulla on isoveli ja äiti, mutta ei isää. Mä teen pöllön käsityössä tänään. Ylihuomenna on äitin juhla, ni mä annan sen pöllön äitille. Mun äiti tykkää laulaa. Lauletaan jotain arabiaa. Mä oon arabiankieli. Mun veli harrastaa jalkapalloo, judoo ja karatee.” (10-vuotias tyttö, muuttanut Syyriasta)

Aurinkoista kesää!

Anna-Leena Lastikka, Lapset kertovat ja toimivat ry (https://lapsetkertovat.org), jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto

Oppimisen psykologia -kurssin kansikuva

LÄHTEET JA LISÄLUETTAVAA:

Honkanen, K. (2018). http://alueuudistus.fi/blogi/-/blogs/lapsivaikutusten-arviointi-haastaa-perinteista-paatoksentekoa

Lapsivaikutusten arvioinnin ohjeistus (LAVA). http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/136377/PP_LAVA_prosessikuvaus_vihr_lape_ilme.pdf?sequence=1&isAllowed=y

THL. Lapsivaikutusten arviointi.  https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/johtamisen_tueksi/miten_arvioida/lapsivaikutusten_arviointi

Unicef. Lapsivaikutusten arviointi pähkinänkuoressa. https://unicef.studio.crasman.fi/pub/public/Vaikuttaminen/Lapsivaikutusten+arviointi+A4.pdf

Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Johdatus lapsivaikutusten arviointiin.https://dzmdrerwnq2zx.cloudfront.net/prod/2017/11/16165903/Johdatus-lapsivaikutusten-arviointiin-MLL-15.1.18.pdf

 

 

 

Kategoria(t): kohtaaminen, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Uncategorized, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | 2 kommenttia

Terveiset lapsuudentutkimuksen päiviltä Jyväskylästä

Innostava ja ajatuksia herättävä lapsuudentutkimuksen konferenssi (Childhood and Materiality, the VIII Conference on Childhood Studies) järjestettiin 7.-9.5.2018 Jyväskylässä. Lapsinäkökulmaista tutkimusta käsiteltiin mm. järjestämässämme symposiumissa, jossa aiheina olivat lasten kanssa tehtävä tutkimus, kanssatutkimus omassa työyhteisössä ja lasten välinen sadutuskirjeenvaihto. Esiintymässä olivat Kati Honkanen, Liisa Karlsson, Oona Piipponen ja Elina Weckström. Lisäksi Riikka Hohti, Johanna Olli ja Tuure Tammi käsittelivät lapsinäkökulmaista tutkimusta omissa esityksissään konferenssin muissa teemaryhmissä.

Symposiumissamme syntyi ilahduttavan paljon keskustelua ja meille tutkijoille esitettiin myös kriittisiä kysymyksiä. Kysymykset liittyivät esimerkiksi lapsinäkökulmaisuuden käsitteeseen, kanssatutkijuuteen, sisä- ja ulkopiiriläisyyteen sekä kulttuurin käsitteeseen: Miten lapsinäkökulmaisuus eroaa osallisuustutkimuksesta? Voivatko lapset olla mukana tekemässä analyysiä? Voiko tutkija antaa osaamisensa valua hukkaan ja antaa tilaa lapsille? Haluavatko kanssatutkijat kertoa asioita sisäpiiriin kuuluvalle tutkijalle? Estääkö sisäpiiriläisyys tutkijaa näkemästä työyhteisössä tapahtuvia asioita objektiivisesti? Voiko puhua kulttuurista, jos vertailuun ei oteta lasten kansalliseen kulttuuriin liittyviä piirteitä?

Lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa on paljon yhtymäkohtia osallisuustutkimuksen kanssa. Keskeistä molemmissa on yhteisölähtöisyys ja kiinnostus yhteisössä syntyviin suhteisiin. Lapsinäkökulmainen tutkija tavoittelee kuitenkin analyysissään juuri lapsen näkökulmaa ja lapsen ilmiölle antamia merkityksiä, niin hyvin kuin se ylipäänsä on mahdollista. Lapsen ja tutkijan kanssatutkijuuteen ei lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa voi antaa valmiita vastauksia, jotka sopivat kaikkiin tutkimusprosesseihin ja -tilanteisiin.

Lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa korostetaan lapsen roolia ja pyritään löytämään lapselle sopivia tapoja tuoda kokemuksiaan ja näkemyksiään esiin. Haluammekin pohtia ja testata tapoja yhdistää lapsen kokemustietoa tutkijan tietämykseen. Lapsinäkökulmaiseen tutkimuksen tekemiseen liittyy myös se, että tutkija kysyy enemmän kysymyksiä kuin antaa valmiita vastauksia tutkimusprosessin eri vaiheissa.

Kokoamme tähän muutamia konferenssin lopuksi käymässämme keskustelussa esille nousseita asioita lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen liittyen. Kävimme vilkasta keskustelua sekä esityksiimme kohdistetuista kysymyksistä että näkemistämme esityksistä. Pidämme kriittisyyttä ja kyseenalaistamista tervetulleena. Se laittaa meidät pohtimaan ja perustelemaan myös omia ratkaisujamme.

Yhtenä keskeisenä asiana pohdimme tutkimukseen liittyviä tieteenfilosofisia ja tietoteoreettisia lähtökohtia. Ne eivät ole merkityksettömiä vaan selittävät juuri sitä, miksi asiat nähdään usein eri tavoilla. Keskustelua eri teemaryhmissä oli syntynyt siitä, voidaanko lapsen ääntä tai kokemusta edes tavoittaa. Tämä herätti keskuudessamme kriittistä ajattelua ylipäänsä äänen ja kokemuksen tavoittamisesta. Omista lähtökohdistamme tarkasteltuna tähän liittyy vahva arvolataus aikuisen tiedon ylivallasta. Aikuisen äänen aitoutta ei useinkaan epäillä, mutta lapsen epäillään. Aikuisen äänen ajatellaan olevan tavoitettavissa, mutta lapsen ei. Juuri tästä syystä lapsinäkökulmaista tutkimusta on pidettävä pinnalla.

Toinen keskusteluteemamme oli aineistonhankintaan liittyvät kysymykset. Yleisesti ottaen edelleen elää vahvana ajatus puheen ylivallasta tiedon tuottamisen välineenä.  Erityisesti lasten äänen tavoittamisessa useampi erilainen aineistonhankintamenetelmä tuo esille lapselle ominaisia tapoja tuottaa tietoa. Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen avulla voimme nostaa esiin niitä ääniä ja kokemuksia, jotka muuten jäävät näkymättömiin. Toki täytyy tutkijana tunnistaa, että ei ole olemassa puhdasta tai yhtä lasten näkökulmaa – kuten ei aikuisenkaan.

Tutkijoina teemme aina tulkintoja. Kanssatutkijuuden, monimenetelmällisyyden ja muiden tietoisten valintojen avulla haluamme kuitenkin kaventaa tutkijan ja tutkittavien välillä olevia valta-asetelmia ja kuulla myös tutkimukseen osallistuvien tulkintoja tutkimuksen eri vaiheissa. Tutkimuksen laaja-alaisuutta voidaan edistää useamman tutkijan vuoropuhelulla tutkimuksen eri vaiheissa. Saman ilmiön tarkastelu esimerkiksi ulko- ja sisäpiiriläisen positioista tukisi juuri tätä.

Keskustelua aiheesta voimme jatkaa täällä blogialustalla ja 2.11.2018 Helsingissä järjestettävässä Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen lähestymistapoja ja metodolodiaa -seminaarissa, jonka ilmoittautuminen on auki.

 

Kesäisin tutkimusterveisin,

Elina, Kati, Oona, Satu, Liisa, Johanna, Jarno, Tuula ja NooraKuva-blogiin

Kategoria(t): etiikka, Kokemus, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Me ollaan semmoinen perhe, että me mennään aina kuuhun

Toimivatko hyvät teoriat käytännössä? Tässä ohikiitäviä hetkiä päiväkotiarjesta, joista tuli hyvä mieli. Ihan tavallista, mutta toimivaa!pieni syö

Kiintymyssuhteen turvaaminen:
Ryhmän pienin lapsi kulkee selkärepussa ja sylissä niin kauan kuin hän sitä osoittaa tarvitsevansa. Ryhmä toimii pienimmän ehdoilla.

 Älänkääntö eli tavoitepuhe:
Kaksi poikaa juoksee ja heittelee kotileikin tavaroita ympäriinsä. Aikuinen tulee paikalle ja sanoo rauhallisella äänellä:
-Olisi paljon mukavampaa pitää lelut ehjänä. Laitetaan nämä lelut nätisti paikalleen.
Ja niin tehdään.
Aikuinen sanoo ystävällisesti tytölle, joka syö leipää:
-Mene syömään pöytään ja tule sen jälkeen leikkimään. Lapsi menee, syö ja tulee vasta sitten.

Ryhmälogistiikkaa:
Lähdetään 5 hengen ryhmissä pukemaan. Muut tekevät sillä aikaa ”pöytätehtäviä”.
Aamupäivällä pienet menevät ulos ja isot leikkivät sisällä. Kun pienet menevät nukkumaan, isot menevät ulos. Rauhoittaa meteliä ja tuo leikkiaikaa.

Tunteiden tunnistamista:
Isompi poika on rakentanut legoista hienon laivan. Pieni tulee ja rikkoo sen. Poika alkaa itkeä ja huutaa. Aikuinen tulee siihen ja sanoo: vooi, sulle tuli nyt paha mieli. Haluaisitko lähteä toiseen huoneeseen leikkimään? Saisit olla siellä rauhassa, tämä ei ole hyvä rakentelupaikka.
-Miltä tuntuu masussa. Onko nälkä? kysyy aikuinen ihan pikkuiselta, joka on posket punaisena tullut ulkoa ja haistelee ruuan tuoksua.

Ongelmanratkaisua ja vastuuttamista:
Kolme noin 5-vuotiasta lasta riitelee siitä, laitetaanko peli pois vai jatketaanko peliä. Aikuinen sanoo:
-Saatte itse ratkaista asian. Ratkaiskaa sillä tavalla, että kaikille tulee hyvä mieli. Ei riitä, jos yhdelle tulee hyvä mieli. Lapset ovat hetken hiljaa ja jatkavat rauhassa peliä.

Hyvän huomaaminen:
-Poika sanoo tytölle: Nelonen tulee kolmosen jälkeen. Aikuinen: Hyvä Pekka, sä oot oppinut.
Tyttö: Laittaisitko mun hanskat? Aikuinen sanoo: Voi, kun sä pyysit nätisti.

kuu ja ihmiset

Sosiaalisten taitojen opettelu (mukaan ottaminen):
5-vuotiaat leikkivät ja 3-vuotias Timo on yksin. Aikuinen sanoo:
Minni, Miko ja Sepi, Timoa kiinnostaa teidän leikki. Mikä teidän leikki on?
Minni: No, me mennään kuuhun.
Aikuinen: Kuumatka?
Minni: me ollaan semmonen perhe, joka menee aina kuuhun.
Ope: Kattokaas mikä Timolla on kädessä. Kaikki kääntävät katseen. Timolla on avaruusnukke kädessään. Eiks sovikin aika hvyin tuollaiseen avaruusmatkailuun?
Minni ja muut: Hae tuolta itelles tuoli.
Leikki jatkuu. Tässä on iskä. Tässä on isosisko. Iskällä on kylmä kuussa, hrrh hrr.
Aikuinen menee Timon luokse ja tuo hänet muiden joukkoon.
Aikuinen: Kato, täällä olis varmaan tilaa sulle.
Minni: Sun pitäis ottaa tuoli tohon.
Timoa ujostuttaa, mutta hän istuu leikin sivuun.
Aikuinen: Kerrotteko, mitä te ootte tekemässä.
Lapset yhteen ääneen: Me otetaan näitä kankaita, kun siel avaruudessa on kylmä.
Lapset lähtevät hakemaan Timolle peittoja.  Kohta Timo peitellään peitoilla. Isompi tyttö hoivaa Timoa, Timo istuu tyytyväisenä kankaiden alla. Leikki jatkuu.

 
Lasten nimet kirjoittajan keksimiä, tapahtumat todellisia
Kuvat Pixabay

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja
Jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Lempäälä

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Lasten näkemykset, Uncategorized | Yksi kommentti

Wilma ja tunteet

 

Avaan kännykän ja sähköpostin. ”Sait juuri wilma-viestin”. Sormen pyyhkäisyjä ja näpäyksiä pari, ja systeemiin tallennettu salasana avaa viestin. Lyhyenkin ajan kuluessa tuntemus kuohahtaa mieleen ja ruumiiseen. Mitä nyt taas! Toivottavasti kaikki on hyvin! Huh. ”Keskittyi hienosti annettuihin tehtäviin”.

Ystäväni kuvaa vaikeasti selitettävää tunnetta jonka hänen lapsensa koulusta tulleen wilmaviestin saapuminen nostattaa. Se on kuin möykky mahanpohjassa. Lapsella vaikeudet koulussa eivät ota loppuakseen, eivät myöskään wilmaviestit, ja tunne mahanpohjassa on aina sama.

Viime aikoina on herätty kannustavan viestinnän tärkeyteen. Myös wilman lausepankin positiivisten lauseiden valikoimaa on laajennettu. Valitettavasti nuoret kuitenkin kertovat, että yhä suuri osa viesteistä lähtee koteihin siksi että jotain kurjempaa on tapahtunut. Wilma on näille nuorille ja heidän kodeilleen edelleen ”rikosrekisteri”.

Lapselle wilman tulo koulunkäynnin kumppaniksi merkitsee tarkkailun ja valvonnan elementin jatkuvaa läsnäoloa. Kuka aikuinen suostuisi siihen että hänestä tuotettaisiin tunti tunnilta uutta dataa, johon kirjautuu onko hän keskittynyt, onko unohtanut jotakin, onko hattu ollut päässä, onko hän ollut hyvä kaveri? Wilma on foucaultlainen panoptikon. Kurivallan kannalta on se ja sama, onko viesti negatiivinen vai positiivinen, sillä kysymys kuuluu: millaista normaalia koululaista sen avulla tuotetaan.

Wilma on myös affektikoneisto. Affektilla tarkoitetaan tunnnetta tai tuntemusta, joka on esitietoinen ja ei-pelkästään-yksilöllinen. Puhutaan ratkaisevasta sekunnin murto-osasta, jonka aivot tarvitsevat tehdäkseen tunteesta kognitiivisen tulkinnan, tunteakseen tietoisesti. Tuona hetkenä esitietoiset affektit jo ovat toiminnassa. Sekä ruumiillisina että mielen tasolla toimivina, aineettomina, ne kulkevat ja virtaavat tehokkaasti, vaikuttaen ja muuttaen elämää. Affektit läpäisevät minän ja toisen, ne kulkevat yhtä hyvin ihmismassoissa, materiaaleissa kuin tarinoissakin.

Tutkimuksissa tuodaan nyt esille, että media ja digitaalinen teknologia eivät ole viattomia kommunikoinnin välittäjiä, vaan ihmis-teknologia-yhdistelmissä luodaan ja voimistetaan erilaisin tavoin erityisiä affektien virtoja. Yhtenä esimerkkinä somekeskustelujen helposti kuumeneva vihapuhe. Digiyhdistelmiin myös kumuloituu affektia myös jaettujen historioiden kautta, sillä tunteilla ei ole aikakäsitystä.

Digiviestinnästä ei ole paluuta reissuvihkojen ja monisteiden avulla tapahtuvaan viestintään. A6-kokoiset repussa nuhjaantuvat ruutuläpyskät ovat jääneet historiaan. Nopean tiedonkulun hyödyllisyys on kuitenkin vain yksi ulottuvuus wilma-koneiston toiminnasta. Toinen on affektien hallitsematon virta ja uudenlainen affektiiviinen ilmapiiri, jossa valvonnan kohteena olevat lapset ja nuoret kasvavat.

No. Jossain kasvaa ja humisee kaunis metsä, joka säästyi paperikoneelta.

 

Riikka Hohti

Tutkijatohtori, Oulun yliopisto

 

Lisää aiheesta

Ahmed, Sara (2013). The cultural politics of emotion. Routledge.

Foucault, M. (1980). Tarkkailla ja rangaista. Otava.

Nikunen, Kaarina (2010): Rakastamisen vaikeudesta: Internet, maahanmuuttokeskustelu ja tunteet. Media & viestintä, 33(4).

Bodén, Linnea (2017). Going with the affective flows of digital school absence text messages. Learning, Media and Technology, 42(4), 406-419.

Kategoria(t): Uncategorized | 4 kommenttia

Children’s Intercultural Encounters: Towards Peace and Friendship

Developing children’s skills of intercultural communication is so important. I recently had an impassioned discussion with a teacher acquaintance about this topic. We both are educators with an international set of experiences, and in that setting, intercultural communication is a daily occurrence. Why is it so important? One word. She said without a moment’s hesitation: “Peace.”

In the reality of a real school with really busy people, what would developing intercultural communication skills look like? I have some ideas based on my experiences of working as a primary teacher as well as researching the topic for my doctoral studies. But this time I won’t share these with you. Instead I turn to the expert experiencers of school for some answers. Research into children’s voices and the child perspective is becoming more prominent, and gives us adults, researchers and teachers many things to ponder about.

Research by Hajisoteriou and Angelides (2015) in Cyprus discussed how Cypriot and immigrant children (aged 11-12) viewed intercultural education:

Culturally responsive classroom discussions. Discussions are had about students’ diverse cultural backgrounds, as well as discussions combating prejudice and stereotyping, which are typically led by the teacher. Some students suggested that the teacher should give opportunities for children from minority cultures to tell about their emotions, in order to help classmates step into their shoes.

Collaborative learning. The children saw collaborative learning as a platform students could mix and help each other to complete (academic) tasks.

Language learning. The Cypriot children were concerned about the immigrant children’s language skills, which were holding back communication. Immigrant children, on the other hand, were worried about forgetting their native language.

Another study (Hzu, Jang & Watson, 2011) looked into children’s perceptions of an intercultural camp experience. The main theme that the eleven-year-olds brought up in the study was friendship. Friendships surpassed any intercultural boundaries and were maintained by many of the children after the camp experience was finished. In addition, the children felt they became more confident communicators, learned new cultural knowledge and gained an increased interest in global issues. The study’s quantitative measure did not show a statistically significant increase in intercultural communicative competence (ICC) for the children.

The research raises as many questions as it answers. As a teacher-researcher I return to the basic starting point for intercultural communication, which is an intercultural encounter. Finding ways to connect with others is the way forward. I would love to hear if you have any stories, ideas or research to share. Please comment below (you can do so without an account as well)!

 

References:

Hajisoteriou, C. & Angelides, P. (2015) Listening to children’s voices on intercultural education policy and practice, International Journal of Qualitative Studies in Education, 28:1, 112-130.

Zhu, H., Jiang, Y. & Watson, J. (2011) Children’s perceptions of the impact of participation in an intercultural educational programme, Language and Intercultural Communication, 11:2, 142-160.

 

Oona Piipponen

Primary School Teacher

Doctoral Student in Education

University of Eastern Finland

oonamp(at)student.uef.fi

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ensin raivataan kaikki leikit

Vierasbloggaajana Laura Ortju

Lapsi on siirtynyt välipalalta omatoimisesti rakentelemaan legoilla. Jääkuningattaren linna alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, kun lapsen korviin kajahtaa: ”Pissille ja pukemaan! Ja ensin raivaatte kaikki leikit.” Leikki keskeytyy ennen kuin on kunnolla ehtinyt edes alkaa ja mikä pahinta, hieno rakennelma on purettava takaisin legolaatikkoon. Lasta harmittaa.

Kuulostaako tutulta? Aikuisen ajatus uloslähdöstä lähtee varmasti hyvistä tarkoitusperistä. Tottahan ulkoilu on hyväksi ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteetkin siihen velvoittavat. Esimerkissä mentiin kuitenkin lapsen hyvinvoinnin näkökulmasta useammassa kohtaa pöpelikköön.

Ensinnäkin ennakointi on kaiken a ja o. Lapselle olisi ruokailun lopussa voitu kertoa, että esimerkiksi kymmenen minuutin kuluttua on uloslähtö. Tällöin lapsi ei välttämättä olisi aloittanut kovin pitkäaikaista leikkiä tai rakennusprojektia. Sanoittamisen lisäksi on olemassa monia näppäriä apukeinoja, mikäli lapsi ei vielä osaa kelloa tai ajankulun hahmottaminen on vaikeaa. Seinäkelloon voi laittaa nuolen siihen kohti, missä aika tulee täyteen tai apuna voi käyttää Kids timer -sovellusta tai tiimalasia. Muun muassa. Ennakointi on yleistä tukea ja siihen ovat oikeutettuja kaikki lapset riippumatta siitä, aiheuttavatko siirtymätilanteet haasteita vai eivät.

Toisekseen pitkäkestoiseen leikkiin kannustaminen on kehittävämpää kuin piiruntarkkaan siivoamiseen opettaminen. Tietenkään legolinna ei voi jäädä keskelle kulkuväylää (ellei se sitten ole juuri leikin tarkoitus), mutta sen voi toki siirtää ehjänä esimerkiksi kaapin päälle (näin se ei pääse vahingossa rikkoutumaan). Linnan rakentamista voi näin ollen jatkaa ulkoilun jälkeen tai seuraavana päivänä.

Ja jos todella halutaan kannustaa lasta pitkäkestoisen leikin maailmaan, ei leikin tarvitse rajoittua pelkästään legoihin. Lapsi oli tehnyt esimerkissä jääkuningattaren linnan. Lapselta voi kysellä, millainen tämä jääkuningatar on ja asuuko linnassa kenties muita asukkaita? Voisivatko lapset leikkiä ulkona roolileikkiä tai olisiko ulos mahdollisuus rakentaa ihan oikea linna lumesta? Ehkä lähiluontopolulta voisi löytyä jääkuningattaren jäädyttämiä menninkäisiä roikkumassa puista (=jääpuikkoja) tai jääkuningattaren yksisarvisen ratsun jälkiä hangelta (=oravanjälkiä). Jos kameran ottaa mukaan, voi löytöjä tarkastella myöhemminkin ja näyttää myös vanhemmille. Ehkä kannattaisi ottaa mukaan myös suurennuslasi tarkempia tutkimuksia varten tai ehkä kuitenkin mukaan tarvittaisiin miekkaa (=keppiä) ja kilpeä (=tyhjää maitopurkkia)? Lapset varmasti keksivät, mikä juuri heitä kiinnostaa ja innoittaa. Kasvattaja voi puolestaan rikastaa leikkiä pedagogisten tavoitteiden ohjaamana. Leikkiä ei siis tarvitsekaan jättää kesken, saati siivota pois – se voi jatkua ulkona ja tämän jälkeen vielä monta päivää erilaisissa yhteyksissä. Parhaimmillaan se voi tarjota lapselle, aikuiselle ja koko ryhmälle mahdollisuuden oppia ja toimia vuorovaikutuksessa. Ei siis tehdä toimivasta arjen struktuurista turhaan ongelmallista, vaan kuunnellaan lasta.

 

Laura Ortju
Th, hyvinvointipedagogi
Liperin kunta, Hyvinvointipalvelut /Varhaiskasvatus
laura.ortju (at) liperi.fi
Twitter
@LauraOrtju

 

Lisälukemista aiheesta:

Voit kääntää ajatukset leikin merkityksellisyyden kanavalle lukemalla esimerkiksi tämän edelleen ajankohtaisen teoksen teoriaosion (s. 6-47):
Karlsson L, Lastikka A-L & Riihelä M (toim.) 2004. Ajattelu alkaa ihmetyksestä. Ryhmätyöstä yhteistoiminnalliseen oppimiseen. 4. korjattu painos. Verkkojulkaisu. http://www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/Julkaisut/Karlsson_Riihela_Ajattelu_alkaa.pdf

Lisää leikin, ympäristön ja kasvattajien vaikutuksista lasten tunneälyn kehitykseen voit lukea tästä mielenkiintoisesta, tuoreesta väitöskirjasta:
Köngäs M. 2018. ”Eihän lapsil ees oo hermoja”. Etnografinen tutkimus lasten tunneälystä päiväkotiarjessa. Väitöskirja. Lapin yliopisto, Rovaniemi. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/63145/K%C3%B6ng%C3%A4s_Mirja_ActaE_235pdfA.pdf?sequence=1

Johdonmukaisten siirtymätilanteiden ja psykososiaalisen ympäristön vaikutuksia lasten stressitasoon käsitellään muun muassa tässä artikkelissa:
Suhonen E, Sajaniemi N, Alijoki A, Hotulainen R, Nislin M & Kontu E. 2014. Lasten stressinsäätely, reagointitaipumukset ja leikkikäyttäytyminen päiväkotiympäristössä. Psykologia 49(03), 184-197. http://elektra.helsinki.fi.ezproxy.uef.fi:2048/se/p/0355-1067/49/3/lastenst.pdf

Lasten näkökulmia leikin merkityksestä ja tarinoista pääset kurkistamaan tästä artikkelista:
Karimäki R. 2004. Tarinat lasten leikeissä. Elore 1/2004. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry, Joensuu. http://www.elore.fi.ezproxy.uef.fi:2048/arkisto/1_04/kar104.html

Opetushallituksen laatiman ohjeistuksen varhaiskasvatussuunnitelman (vasun) perusteista voit lukea täältä: OPH. 2016. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016. Opetushallituksen määräykset ja ohjeet 2016:17. http://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf

Sosioemotionaalisten taitojen tukemisesta varhaiskasvatuksessa löytyy Opetushallituksen tuore raportti:
Määttä S, Koivula M, Huttunen K, Paananen M, Närhi V, Savolainen H & Laakso M-L. 2017. Lasten sosioemotionaalisten taitojen tukeminen varhaiskasvatuksessa. Tilannekartoitus. Opetushallituksen raportit ja selvitykset 2017:17. http://www.oph.fi/download/188456_lasten_sosioemotionaalisten_taitojen_tukeminen_varhaiskasvatuksessa.pdf

Runsaasti lisää mielenkiintoisia kirjoituksia löytyy tätä blogia selaamalla! Tässä muutama nosto tämän aiheen tiimoilta:
Johanna Olli: Leikki kohtaamisen paikkana
Suvi Kettumäki: Leikin taikaa – matkalla maailman ympäri
Annukka Pursi: Leikin ensiaskeleet otetaan yhdessä aikuisen kanssa
Elina Weckström: Näkökulmia varhaiskasvatuksen osallisuuteen
Tuula Stenius: Yäk aamupiiri

Kategoria(t): kohtaaminen, Kuuntelu, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 15 kommenttia

”Opettaja ei ole kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu”

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskysely tuottaa monipuolista seurantatietoa eri-ikäisten lasten ja nuorten hyvinvoinnista, terveydestä, koulunkäynnistä, osallisuudesta sekä avun saamisesta ja palveluiden vastaavuudesta tarpeisiin. Vuoden 2017 kouluterveyskyselyn tulokset tuovat esiin monia mielenkiintoisia asioita lasten maailmasta. Esimerkiksi 5,9 prosenttia 4. ja 5. luokan oppilaista vastasi kyselyssä, että opettajat eivät ole koskaan kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu. 57,9 prosenttia taas vastasi, että opettajat ovat joskus kiinnostuneita heidän kuulumisistaan.

Tämä tulos pysäytti: miksi näin? Miksei isompi joukko tai kaikki lapset vastaa, että opettaja on aina kiinnostunut mitä heille kuuluu? Kysyin eräältä reippaalta tutulta 4. luokkalaiselta, että onko sinun opettajasi kiinnostunut siitä, mitä sinulle kuuluu? Vastaus tuli nopeasti ja napakasti: ei ole. Hämmennyin, sillä tunnen etäisesti myös lapsen oman opettajan, joka ei lapsen mukaan ole kiinnostunut hänen asioistaan. Opettaja vaikuttaa näin aikuisen näkökulmasta ystävälliseltä ja kaikin puolin hyvältä opettajalta. Tästä heräsikin jatkopohdinnat: Mitkä asiat itse asiassa tuovat lapselle tunteen siitä, että juuri hänen asiat kiinnostavat aikuista? Milloin lapsi tulee kohdatuksi ainutlaatuisena yksilönä esimerkiksi luokka- tai kouluyhteisössä? Onko koulun rakenteissa ja käytännöissä jotakin sellaista, mikä estää lapsen kohdatuksi tulemista?

Kouluterveyskyselyä voisikin käyttää kouluyhteisöjen yhteisen keskustelun apuvälineenä. Kyselystä voitaisiin poimia asioita ja tuloksia pohdittavaksi lasten kanssa. Miksi me aikuiset yksin tarkastelisimme ja analysoisimme tulosten taustalla olevia tekijöitä? Lapset voivat kertoa tai näyttää eri tavoin mistä vastaukset voivat viestiä ja lapsilla voisi olla myös hyviä kehittämisideoita. Luokissa voitaisiin esimerkiksi pohtia, miksi osa lapsista ei kyselyn mukaan koe olevansa tärkeä osa koulu- tai luokkayhteisöä ja lasten kanssa voitaisiin miettiä keinoja muuttaa tämä tilanne omassa luokassa tai koulussa.

Kyselytutkimuksella on rajoitteensa, mutta toisaalta niiden avulla kerättyjä tietoja voisimme hyödyntää monin eri tavoin esimerkiksi yhteisen pohdinnan pohjana. Me lapsinäkökulmatutkijat etsimme ja testaamme monenlaisia menetelmiä saada lasten näkökulmia esiin. Esimerkiksi Johanna Olli pohtii blogikirjoituksessaan ”Kenen ehdoilla kuunnellaan” syvällisellä tavalla lapsen kuulemisen kysymyksiä. Olisi mahtavaa jos kaikki lasten parissa työskentelevät aikuiset pysähtyisivät pohtimaan millaista tietoa voimme lapsilta saada ja millä keinoin rakennamme yhteisöä, jossa jokainen lapsi kokee olevansa aikuisen silmissä kiinnostava.

Kati Honkanen

Lähde:

Kouluterveyskyselyn tuloksia 2017 

Kategoria(t): Hyvinvointi, kohtaaminen, koulu, Kuuntelu, Lasten näkemykset, tutkimus, Vuorovaikutus | 5 kommenttia

Eettiset tuntosarvet koholla

Tutkija: Entäs sun äidille kerrok sä iltasin, et mitä sä oot tehny [päiväkodissa]?

Lapsi: No joskus. Iskälle. Se on tuolla jossai vankilassa.

Tutkija: Okei.

Lapsi: Tai sil o oma talo, ni se voi soitella meille.

Tutkija: Nii just. Saak siel käydä kattomassa?

Lapsi: Joo, me käytii, me ollaan oltu siel yks yö.

Tutkija: Okei. Minkälaist se oli?

Lapsi: Ihan sika siistii, me saatii kaks karkkipussii.

Ylläoleva haastattelu on osa tutkimustani, jossa haastattelin päiväkodissa 5–7 -vuotiaita lapsia. Tarkoituksena oli saada tietää lasten näkemyksiä heidän jokapäiväisestä elämästään päiväkodissa ja lähiympäristössä. Kysymykset liittyivät päiväkodin toimintaan, opettajiin, kaverisuhteisiin, kiusaamiseen, oppimiseen, päättämiseen, harrastuksiin ja asuinalueella asumiseen. Ei ole ehkä yllättävää, että mieluisia asioita päiväkodissa olivat kaverit ja leikkiminen, ja inhokkeina puolestaan päiväunet ja kiusaaminen tai leikin ulkopuolelle jääminen.

Lasten haastatteleminen ei ole helppo tehtävä, ja sitä onkin aiheellisesti kritisoitu mm. siitä, että lapsella ei välttämättä ole riittävästi mahdollisuuksia tuoda esille omia näkemyksiään (esim. Hohti & Karlsson, 2012) Kuinka lasten haastattelussa voitaisiin onnistua saamaan lapselle tunne, että tutkija on oikeasti kiinnostunut hänen ajatuksistaan? Miten luoda ilmapiiri, jossa lapsen on helppo kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan?

Lapset kertoivat haastatteluissaan monista vaikeista asioista, kuten kuolemasta, vanhempien erosta, työttömyydestä ja kiusaamisesta. Asiat tosin näyttäytyivät vaikeilta ainoastaan tutkijalle, ei lapsille, jotka kertoivat asioista usein huumorilla ja positiivisella elämänasenteella höystettyinä. Näissä haastatteluhetkissä koin, että lapset eivät kaivanneet sääliä, vaan enemminkin myötätuntoa ja kuuntelua – tasaveroista kohtaamista. Säälimisessä toinen ei mielestäni myötäelä toisen kanssa, kun taas myötätuntoisessa kuuntelussa osoitetaan ymmärrystä. Haastatteluesimerkin tilanteessa tiesin toki, että kaksi karkkipussia eivät korvaa isän läsnäoloa, mutta pystyin kuitenkin ymmärtämään sen riemun ja merkityksen, minkä makeisten saaminen toi lapselle kohdatessaan isän.

Omalla puheellani, läsnäolollani, eleilläni ja ilmeilläni yritin jatkuvasti viestittää lapsille, etten tiedä vastauksia kysymyksiini ja että ainoastaan lapset tietävät omasta elämästään, josta minä halusin oppia. Tärkeintä haastattelussa oli pitää eettiset tuntosarvet koholla: olla valppaana ja läsnä, sillä lapset tuntuvat elävän voimakkaasti juuri siinä hetkessä, missä ikinä ovatkaan.

Anna-Leena Lastikka, KM, hankejohtaja, Lapset kertovat ja toimivat ry, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto

Jos kiinnostuit lukemaan lisää lasten haastatteluun liittyvästä etiikasta, lue artikkelini “Ethical Reflections of Interviewing Young Children: Opportunities and Challenges for Promoting Children’s Inclusion and Participation” (Lastikka & Kangas, 2017): http://www.pecerajournal.com/?page=5&a=10758507

Lähteet:

Hohti, R. & Karlsson. L. (2013). Lollipop stories: Listening to children’s voices in the

narrative ethnographical research. Childhood, 21(4), 548-562.

Skånfors, L. (2009). Ethics in child research: Children’s agency and researchers’ ‘ethical

radar’. Childhoods Today, 3(1), 1-22.

Kategoria(t): Uncategorized | 3 kommenttia

”Mun sukkahousut kiärtää.”

Huumorin lähteillä

MTV:n sketsihahmokisassa yritetään naurattaa ihmisiä. Tämä viihde on suunnattu lapsille ja aikuisille. Eräs kilpailija on Tanhupallo. Näyttelijä Kiti Kokkonen esittää pikkutyttöä, joka on pukeutunut balettiasuun ja hänellä on mukanaan naru, joka on hänen kotieläimensä, karvamato.

Ensimmäisessä esiintymisessä Tanhupallo näyttää ujolta ja on hiljaa. Ei vastaa juontajalle kysymykseen, minkä ikäinen on. Kiemurtelee. Sitten aloittaa kertomalla, että mullon kolme poikaystävää ja ukilla on altshaimerintulehdus. Mullon kotieläin, se on karvamato. Meidän perheessä katotaan vaan koko ajan telkkaria ja mä tulin tänne että joku huomais mut. Sitten hän luettelee kaikki tv-ohjelmat, joihin menee ja lopulta hänestä tulee (sohva)peruna. Eno on just päässyt vankilasta. Sitten yhtäkkiä: Mullon kakkahätä ja antaa juontajalle purkan: sä saat tän purkan.

fullsizeoutput_1f78

Tanhupallo ei yritä naurattaa, hän on tosissaan. Hän on sellainen kuin lapset ovat, vaikka sisältö on tietoisesti suunnattu myös aikuisille. 

Aikuiset analysoivat suosion syitä

2.3.18 Nyt-liite otsikoi: ”Aikuiset kiinnittävät Tanhupallossa huomion aivan vääriin asioihin, mutta lapset rakastavat hahmoa.” Jutussa ei selitetty asiaa tarkemmin, kerrottiin vain, että Hesarin jutussa urheilulääkäri oli sanonut, että Tanhupallo on ”surullisen osuva” ja että lapset tykkäävät Tanhupallosta. 3.3.18 Demokraattilehden Mikko Salmi kirjoittaa: ”Aikuisten sekoileva elämäntyyli unohtaa lapsen, ja siksi Putouksen Tanhupallo iskee kuin miljoona volttia! Tanhupallo on hahmona hyvin viehättävä ja suloinen, mutta samalla hyvin yksinäinen lapsi.”  Ja sitä rataa on monenlaista analyysiä sekä tietysti näyttelijän haastatteluita, jotka avaavat suosion syitä.

Analysoin itsekin. Tanhupallon teemoina ovat epävakaat aikuiset, joista hän kertoo viattomalla lapsenäänellään. Asiasta toiseen hyppely, yllättävät käänteet, yhtäkkiä pois lähteminen, arvaa mitä? -aloitukset, vielä jäsentymätön ajantaju ja epälooginen mutta terävä ajattelu ovat juuri niitä asioita, jotka viehättävät lapsen jutuissa. Ja ”mun sukkahousut kiärtää” lause kuuluu vain lapselle.

Lasten mielipiteitä

Tein facebook-kyselyn  ja soitin pari puhelua. Minulle kerrottiin, että lapset imitoivat Tanhupalloa ja esimerkiksi laskemistyyliä ”yy, kaa, see, nee, vii = kuuskyt”. Useampi kertoi, että lapset samaistuvat Tanhupalloon. Päiväkodista kerrottiin, että Tanhupallo kertoo lapsen maailmasta, hänen juttunsa on lapsille tuttua. Oli jopa keskusteltu erään jakson pohjalta, pitääkö kaikkea aina saada.

IMG_1105

3-8-vuotiaat: ” Se on niin höpsö ja sillä on hauska karvamato”.
4-vuotias tyttö: ”Kun sillä on karvamato, hienot hiukset ja ihan balettimekko sekä tossut ja sit se menee lomalle matkalaukun kanssa:”
6-vuotias poika” Se on niin hassu ja sen jutut on hauskoja”.
3-vuotias poika: ”Koska sillä on punaisia karvamatoja pää täynnä”.
9-vuotias tyttö: ”Se on hauska. Se on kiva se karvamato. Se jakso oli kiva, kun ne meni Pariisiin eikä ne oikeesti menny, kun oli vaan siinä sängyllä.”
15-vuotias: ” Tanhupallo on just kuin minä lapsena.”

Lapsille tuttua, aikuisille uutta

Lapset kertovat elämästä ja asioista sen tiedon varassa, joka heillä elämästä on. Tämä on tuttua kaikille, jotka ovat saduttaneet lapsia. Silloin, kun aikuinen asettuu kuuntelemaan lasta, hän saa myös kuulla. Sadutuksen tutkija Liisa Karlsson (2014, 181) kuvaa lasten oman kulttuurin erityispiiteitä. Lapset eivät kopioi satujaan ja juttujaan aikuisilta, toisilta lapsilta tai satukirjoista. Kaikki, mitä lapsi kokee elämässään, näkee, kuulee ja aistii sekä tekee ovat yhdistettynä lapsen ehtymättömään mielikuvitukseen. Lapset tuovat esiin asioita ja kytkentöjä, joka on aikuiselle aivan uutta.

Juontaja Roope Salminen on kuunteleva. Hän lähtee leikkiin mukaan, lähtee matkalle Pariisiin tuohon muutaman metrin päähän. Hän on hyväksyvä ja arvostava, vaikka se kuuluukin juontajan rooliin. Siitä voisi ottaa mallia. Antaa lasten kertoa! Mennään leikkiin mukaan!

Lyhyessä kyselyssäni kävi siis ilmi, että sekä lapset että aikuiset samaistuvat Tanhupalloon. Nuoret ja aikuiset muistavat oman lapsuutensa. Aikuiset nauravat sille huumorille, joka ei ehkä tavoita lapsia. Lapset pitävät Tanhupallosta. Sillä on ihana karvamato ja se on hauska. Lapset näkevät balettipuvun ja ulkoisen olemuksen. He ovat itsekin lapsia, ja vau, lapsi voittaa sketsikilpailun!

Tanhupallo tuo siis uusia kytkentöjä. Tästä voi seurata hyvää ja aikuiset alkavat kuunnella lasten tarinoita. Mutta sellainen vaara on olemassa, että lasten jutuille nauretaan, ikään kuin he olisivat sketsihahmoja. Tähän ideaan perustuu Lasten suusta – tarinat, ja aikuisten kesken ne ovat hyväntahtoisina ok. Toinen juttu on lasten jutut, joille nauretaan aikuisten kesken lasten kuullen. ”Peetu sanoi tänään…” ja sitten nauretaan. Minä en pidä siitä tyylistä. Lapsia pitää arvostaa samalla tavalla kuin me arvostamme toisiamme. Hyväksyvästi kuunnellen. Lapset ovat monissa asioissa paljon kehittyneempiä kuin aikuiset. Voisimme ottaa heistä jopa mallia. Tanhupallon sanoin:

”Kaikki on semmosia kun ne on. Se on tiäks just niin, sano ukki.”

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja,
Jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Lempäälä

 

Jos haluat tutustua lasten omaan kulttuuriin, suosittelen aluksi näitä kirjoja:
Karlsson, Liisa. 2014. Sadutus. Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. PS-kustannus. Juva.
Riihelä ym. (toim.) 2008. Korvaan päin. Lasten satujen kirja. Lapset kertovat ja toimivat. Vaasa.
Piironen, Liisa. (toim.) 2004. Leikin pikku jättiläinen. WSOY. Juva.

Kategoria(t): Ikä, kohtaaminen, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized | 3 kommenttia

Monilajisia kohtaamisia

Päivä alkaa sillä, että yksi tutkimukseemme osallistujista syö toisen osallistujan. Syöminen on hidasta, toinen tulee niellyksi kokonaisena. Seuraamme jonkin aikaa syödyksi tulleen matkaa syöjän ruumiin sisällä. Huoneen toisella puolella toinen tutkimuksemme osallistuja on juuri synnyttänyt. Hän makoilee toisella puolen huonetta vauvoissaan kiinni ja nukkuu. Koitamme olla meluamatta, jotta emme häiritsisi heidän lepoaan. Osalta se onnistuu paremmin kuin toisilta. Varsinkin kattoparruilla istuskelevat osallistujat eivät tunnu välittävän tästä vaatimuksesta. He juttelevat kaikenlaista, mutta emme oikein saa puheesta selvää. He puhuvat meille vierasta kieltä. Keittiön vieressä taasen silitellään sylikkäin. Siliteltävä kurnuttaa vallan. Keittiötiloissa pilkotaan kasviksia. Kaksi osallistujista tepastelee ympäri tilaa peräkkäin. Erottamaton kaksikko. He väistävät juuri ruokailunsa aloittanutta. Tarjottimella on herkullisen näköinen salaattiateria. Jäämme Riikan kanssa tuijottamaan. Olen kuullut sanottavan, ettei saisi, mutta ei ruokailijaa näytä hetkauttavan. Hän kertoo kyllä, jos olemme liian lähellä ja olemme oppineet kuuntelemaan. Oikealla puolellamme polskitaan kylpyammeessa ja lämmitellään lämpölampun alla. Aika ajoin kuulemme surahduksen. Princess pitää huolta ilman kosteudesta.

Kasvihuone, joka on rakennettu peruskoulun sisään, on monilajinen yhdistelmä, joka on olemassa osin sattumalta, osin poliittisten linjausten johdosta. Vuosikymmeniä sitten silloinen biologian opettaja otti luokkaansa hoidettavaksi eläimiä, jotka eivät voineet syystä tai toisesta olla aiemmissa kodeissaan. Silloinen koulutarkastaja katsoi koulun tarvitsevan kasvihuoneen eläimille, joita oli jo ehtinyt kerääntyä aika joukko. Osa kasvihuoneen ylläpitokustannuksista hoidetaan positiivisen diskriminaation rahoituksella.

Eläimet ovat tulleet perheistä, joissa ei ole voitu heistä huolehtia tai ostettu lemmikaupasta. Kasvihuone on mahdollinen kiinniottamisen ja vangitsemisen sekä elämän kapallistamisen prosessien johdosta. Silti uutta elämää syntyy jatkuvasti. Moni on myös kuollut kasvihuoneella, tullut avatuksi biologian luokassa ja haudatuksi koulun takapihalle.

Kasvihuoneen eläimet ovat pedagogisia. Lapset ja nuoret – eläinten hoitajat – ovat käyneet kurssin, jonka myötä he ovat saaneet vastuulleen yhden eläimen hyvinvoinnista huolehtimisen. Omistautuneimmilla nuorilla on hoidettavanaan useita eläimiä. Osa heistä toimii myös eläinkerhon ohjaajina pienemmille. Aikuisia ei juurikaan kasvihuoneella näy. Suurimman osan päivästä ainoat aikuiset kasvihuoneella olemme me tutkijat.

Kasvihuone on monella tapaa keinotekoinen elinympäristö. Kasvihuone tarvitsee myös arkista yhteistyötä ollakseen olemassa. Se on näiden eläinten koti. Se on myös toinen koti monille nuorista: he tulevat kouluun ensimmäisinä ja lähtevät viimeisinä. He viettävät oppitunteja edeltävän, niiden välisen ja koulupäivän jälkeisen ajan kasvihuoneella toistensa ja eläinten kanssa touhuten ja myös unelmoiden ja toisinaan kinastellen. Toisinaan eläinten hoito on teknistä ja rutinoitua, toisinaan eläinten kanssa jutellaan – heitä tervehditään ja hyvästellään, heille kerrotaan, kuinka ihania he ovat – eläimiä pidetään herkästi ja toisinaan heitä pidetään kuin leluja. Ei ole tavatonta, että eläimet purevat. Ruumiiden virittyminen toisilleen vie aikaa.

Eläimet eivät ole ainoastaan pedagogisia. Ne ovat lapsille myös kumppaneita, joiden kanssa eletään, iloitaan, surutaan, hengaillaan ja enemmän. Affektit tarttuvat myös meihin tutkijoihin. Tullessamme kasvihuoneelle, käymme katsomassa, mitä Lakulle, Sällille, Mimmille, Coffee Princessille, Lululle, Taigalle ja Tundralle ja monille muille kuuluu. Monia tervehdimme häkkien läpi.

Huomaamme Riikan kanssa hidastuvamme ja unohtavamme tehokkuuden. Ilma on erilaista hengittää kuin ulkona. Tuoksut ovat erilaisia. Kilpikonnien uima-altaan veden solina kutsuu kilpikonnaistumaan. Eläinkäänne (ja kasvihuonekäänne) tapahtuu meissä hiljalleen ja hiljalleen eläimet eivät ole enää lajityypillisiä toisia. Tulemme uteliaiksi vierailijoiksi, joille on jatkuvasti tapahtumaisillaan jotain uutta. Tulemme kasvihuone-ihmisiksi, jotka eivät voi asettaa itseään ulkopuolelle. Ja tulemme kriittisiksi muistaessamme, ettei kasvihuoneen olemassaolo ole ongelmatonta, sen tuodessa yhteen epäoikeudenmukaisuuden historioita. Eettiset kysymykset materialisoituvat myös jokaisessa kohtaamisessa erikseen.

Ihmiset, eläimet ja koneet sekä myös mikrobit osallistuvat toistensa elämiin tässä trooppisessa paikassa. Emme löydä kasvihuoneelta ’luonnollista’ eläintä tai lasta. Löydämme sieltä luontokulttuureja, jonka pulppuamiseen osallistujat eivät ole ainoastaan ihmisiä. Kasvihuone ja siellä materialisoituvat lasten ja eläinten suhteet eivät myöskään ole pelkästään diskursiivisia. Osin siksi kasvihuoneen luotokulttuurit eivät helposti antaudu kielelle.

 

Maisa does the noise ”koot-kot-kot-kot-kot” repeatedly and walks backwards

rooster and hen are following her

she leads them to where there are seeds for them

I admire it asking,

how does she know how to do it

those who take care of them have taught that

when you say ’koot-kot-kot-kot-kot’ they may start to follow,

then one should lead them to food,

because they themselves may not know their way there”

It is sort of playing,

but what interestes me now is the way they dance

 

I sit down to write and Maisa still continues kot-kotting with the birds.

She is attuning to the sounds

that her body can do to communicate with the birds

in the greenhouse space

she is attuning to the movement

keeping a distance, strutting with her feet, her body bent down a little

walking differently than she usually does

Playing follow the leader,

but those espected to follow are not always doing it.

Did you start to feel like a rooster of a hen when you attracted them?

Did you start to walk like them?”

Laughing she says

I don’t know.”

 

Tuure Tammi (ja Riikka Hohti)

tutkijatohtori

Kasvatustieteiden tiedekunta

Oulun yliopisto

Kategoria(t): koulu, Lapsuus, monilajisuus, Nuoret, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Iästä ja ihmisyydestä

Keskustelu Whatsapp -ryhmässä:

17v.: Tässä teille päivän tietoisku: Psykologian määritelmien mukaan nuori aikuinen on 20-40v.

42v.: Hmm… Mikähän on 18-19-vuotiaan ”karsina” sitten? Nuori vai teini vai varhaisaikuinen?

17v.: Teini ei ole tieteellinen sana. 15-19 on myöhäisnuoruus

42v.: Eikös jo 13-vuotias ole teini (en: teenager)

17v.: ThirTEEN Tavallaa Se on taas varhaisnuoruus

38v.: Milloin alkaa varhaisnuoruus?

17v.: Ootas12-15 on varhaisnuoruus

14v.: LOPETTAKAA MÄ OON AINAKIN IHAN IHMINEN

17v.: Ihminen joo mutta olet nuori niin ku mä

48v.: Ja mä oon vähintäänkin nuorekas

17v.: Olet keski-ikäinen. Terveisin tieteelliset faktat

48v.: Omasta mielestä kuitenkin nuori ja vähintäänkin nuorekas. Hyvää keskustelua.

70v.: Joo, mikähän on meidän luokka ja lahko?

17v.: Te kuulutte vanhuuteen

70v.: Ja viisauteen.

17v.: Siitä ei ollut tunnilla puhetta

 

IMG_7054

P.S. Nuorisolain mukaan nuoria ovat alle 29-vuotiaat. Lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsella tarkoitetaan jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä, ellei lapseen soveltuvien lakien mukaan täysi-ikäisyyttä saavuteta aikaisemmin. Ikävaiheita on pohdittu myös tutkimuksissa. Esimerkiksi Honkanen, Poikolainen ja Karlsson (2017) kysyivät lapsilta ja nuorilta itseltään, milloin nuoruus alkaa ja lapsuus loppuu. Vastaukseksi he saivat kuulla, että alle 13-vuotiaat ovat lapsia ja tätä vanhemmat ovat nuoria taas. Samankaltaisen tuloksen saivat Myllyniemi ja Berg (2014) Nuorten vapaa-ajan tutkimuksessaan.

 

Elina Weckström (Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto, Päiväkodin johtaja)

 

Lue lisää:

Honkanen, K. & Poikolainen, J. & Karlsson, L. (2017). Children and young people as co-researchers – Researching subjective well-being in residential area with visual and verbal methods.  Children´s Geographies. http://dx.doi.org/10.1080/14733285.2017.1344769

Myllyniemi, S. & Berg, P. (2014). Nuoria liikkeellä! Nuorten vapaa-aikatutkimus 2013. https://tietoanuorista.fi/wpcontent/uploads/2013/08/Nuoria_liikkeell%C3%A4_Julkaisu_Nettiversio_korjattu.pdf

Nuorisolaki: https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2016/20161285

YK:n lapsen oikeuksien sopimus: https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/

Kategoria(t): Ikä, Kokemus, Nuoret, Uncategorized | Avainsanat: , , | 6 kommenttia

Leikki lasten valtastrategioiden harjoittelukenttänä

Vierasbloggaajana Suvi Kettumäki

Valta on osa sosiaalista vuorovaikutusta. Gradussani tutkin lasten välisiä valtastrategioita Michel Foucault’n (1982, 1980) valtakäsitystä peilaten. Foucault’n (1980) mukaan valta on kaikkialla ja kietoutunut jokaiseen vuorovaikutustilanteeseen. Tästä lähtökohdasta oletin, että valtaa on lasten välillä ja lasten leikissä. Vallan tiedetään kytkeytyvän vuorovaikutukseen ja lapsi, heti synnyttyään, tulee osaksi ihmisten välistä vuorovaikutusta (Kettumäki, 2017, 8). Lapset testaavat omia taitojaan leikissä ja näin ollen opitut vallankäytön muodot ilmenevät leikissä. Tarkasteluun gradussani nostin lasten valtastrategiat eli ne keinojen kokonaisuudet mitä lapset käyttävät, kun haluat vaikuttaa toisen toimintaan, asenteisiin tai tunteisiin (Kettumäki, 2017, 7).

Graduni tarkoituksena oli tavoittaa lapsen toiminnan kautta heidän intentioitaan ja ajatuksiaan samalla tiedostan lasten erityislaatuinen tapa tuottaa tietoa, esimerkiksi leikin avulla (ks. esim. Karlsson, 2012). Yksi tapa tuoda esiin tätä lapsinäkökulmaa on havainnoida lapselle ominaista toimintaa eli leikkiä (Kettumäki, 2017, 26-28).

Graduni tutkimukseen osallistui 10 lasta, jotka olivat iältään 2–3 -vuotiaita. Tuossa iässä lapset siirtyvät rinnakkaisleikistä mielikuvitus- ja roolileikkiin luoden yhdessä leikin tarinaa (Kettumäki, 2017, 22–23). Näin ollen leikin kohteeksi tulevat ihmisten välisen toiminnan säännöt ja säännönmukaisuudet (Helenius & Mäntynen, 2002). Aiemmat tutkimukset (ks. esim. Kalliala, 1999 tai Corsaro, 2003) osoittavat, että 6 vuotiaiden lasten välillä esiintyy kielellistä ja ei-kielellistä vallankäyttöä. Tämä vallankäyttö saattaa jäädä jopa aikuisilta piiloon ja muodostua päiväkotiryhmässä normiksi aiheuttaen kiusaamista ja eriarvoisuutta lasten välille (esim. Repo, 2013 tai Vuorisalo, 2013).

Gradussani ilmeni, että lapset käyttivät erilaisia valtastrategioita ohjaillakseen leikkiä (Kettumäki, 2017, 45–48). Leikin kulkuun vaikutettiin leikkiä johtamalla, leikkineuvotteluissa ja kieltämisellä. Hyvin nopeasti selvisi, että leikki ei etene ilman valtaa tai leikki tyrehtyy, kun valitut valtastrategiat vähentävät lasten osallisuuden tunnetta leikkiin. Valta kytkeytyi leikissä aloitteisiin ja siihen, miten lapset vastaavat toisen aloitteeseen. Parhaiten leikkiä vei eteenpäin ja syvensi leikin johtaminen. (Kettumäki, 2017, 53). Leikkijät sitoutuivat leikkiin ja pystyivät toimimaan leikin tarinan mukaisesti, jota leikin johtaminen tuotti. Samalla leikkijät kokivat osallisuutta leikkiin.

Seuraavassa esimerkki leikin taitavasta johtamisesta. Esimerkissä leikkiehdotus sanotaan ääneen ja leikkijät vastaavat leikkiehdotukseen toistamalla sen ääneen sekä toimimalla leikkiehdotuksen mukaan.

Elviira, Kaapo, Aliisa, Emilia ja Voitto leikkivät kotileikissä. Kaikki leikkijät ovat nukkumassa kotileikin makuuhuoneessa. Elviira sanoo: ”aamu” ja nousee ylös patjalta. Emilia ja Voitto nousevat seisomaan. Aliisa nostaa päätään ja sanoo: ”aamu”, johon Elviira vastaa ”hyvä”. Kaapo on nostanut päänsä ylös ja Aliisa sanoo hänelle: ”on aika aamun.” Voitto kävelee kohti keittiötä ja sanoo: ”aika aamun.” Aliisa sanoo: ”aamu” ja menee keittiöön. Kaapo sanoo: ”aamu” ja menee keittiöön. Emilia tulee keittiöön. (Meillä on sellainen kotileikki) (Kettumäki, 2017, 38).

Valtastrategiana kieltäminen toimi leikkiä vastaan. Leikin johtajalla oleva leikki-idea ei välittynyt toisille leikkijöille ja leikki tyrehtyi. Kieltäminen vähensi muiden leikkijöiden potentiaalisia toimintamahdollisuuksia ja näin leikkijöille ei jäänyt kuin yksi tapa leikkiä. Seuraavassa esimerkissä Anterolla on ajatus linnaleikistä. Hän vastaa Voiton leikkiehdotukseen pomppukuopasta kieltävästi. Antero oli aloittanut Elinan kanssa linna-leikin ja puolustaa leikki-ideaansa. Selittämällä kieltoaan hän varmisti, että Voitto tiesi leikki-idean.

Antero, Voitto ja Elina ovat hiekkalaatikolla. Elina istuu hiekkakasan vieressä. Voitto seisoo Elinan vieressä. Antero tulee Voiton luokse kottikärryineen ja sanoo: ”ei, älä Voitto.” Voitto perääntyy ja sanoo: ”tässä on iso kuoppa”. Voitto istuu Elinan viereen ja ottaa hiekkaa hiekkakasasta. Antero väistää taaksepäin kottikärryjen kanssa, kun Voitto yrittää laittaa niihin hiekkaa. Antero sanoo: ”eii, ei se ole iso pomppukuoppa” ja tyhjentää kottikärryt hiekkakasan päälle. Voitto laittaa hiekat takaisin hiekkakasalle ja tasoittaa ne. Antero sanoo: ”kun tulee linna”. (Siihen tulee linna, 06:56-7:24)  (­­­­Kettumäki, 2017, 44-45).

Lasten leikki on monipuolista ja monimuotoista. Se sisältää monia vuorovaikutuksen elementtejä, joista yksi on valta. Vallan tarkasteleminen lapsen kautta toi mielenkiintoisen katsantokannan leikkiin. Graduni haastoi minut pohtimaan, miten aikuinen voi edistää ja tukea leikkiä lasten välillä vallan näkökulmasta. Valta on osa leikkiä ja rakentava vallan käyttö mahdollistaa monipuolisen ja rikkaan leikin, minkä graduni todensi (Kettumäki, 2017, 54).

Loppujen lopuksi vallan näkökulmasta leikissä tulisi välttää suoria kieltoja. Kiellot kannattaisi mieluummin kietoa osaksi leikin tarinaa. Monipuolisen leikin takaamiseksi leikkiryhmät tulisi muodostaa niin, että niissä olisi eri tasoisia ja -ikäisiä leikkijöitä, jolloin leikkiin muodostuisi ”johtaja”. Tämän ”johtajan” tulisi osata hyvät positiiviset leikkitaidot, joita ovat positiivinen vuorovaikutus ja kunnioitus leikkijöitä kohtaan. Aikuinen voi toimia leikin johtajana, jos leikkijöiden joukosta ei nouse luonnollisesti johtajaa tai leikkijöiden vuorovaikutus ei ole positiivista.

 

Suvi Kettumäki

Lastentarhanopettaja (KK)

Varhaiskasvatuksen maisteri

Twitter: https://twitter.com/SuviKettumaki

Graduni löydät osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/191251/GRADU_Suvi%20Kettum%C3%A4ki_Leikkilastenvaltastrategioidenharjoittelukentt%C3%A4n%C3%A4.pdf?sequence=2

Lähteet:

Corsaro, W. A. (2003). We’re friends right? Inside kids’ culture. Washington: Joseph Henry Press.

Foucault, M. (1982). The Subject and Power. Critical Inquiry, Vol. 8, No. 4, 777- 795.

Foucault, M. (1980). Power/Knowledge: selected interviews and other writings 1972-1977. Brighton: The Harvester Press.

Gjerstad, E. (2015). Kuka on kukkulan kuningas? Lasten ja aikuisten valtasuhteet kasvun tukena. Juva: PS-kustannus.

Kalliala, M. (1999). Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Helsinki: Gaudeamus.

Karlsson, L. (2012). Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla. Teoksessa L. Karlsson & Karimäki, R. (toim.), Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan (17-66). Suomen kasvatustieteellinen seura, Kasvatusalan tutkimuksia 57. Jyväskylä: Jyväskylän Yliopistopaino.

Kettumäki, S. (2017). Leikki lasten valtataistelujen harjoitteluareenana. Pro Gradu tutkielma. Helsinki: Helsingin Yliopisto.

Repo, L. (2013). Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy. Juva: PS-kustannus.

Vuorisalo, M. (2013). Lasten kentät ja pääomat. Osallistuminen ja eriarvoisuuksien rakentuminen päiväkodissa. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing House.

Kuvat:

photo credit: whiteknuckled <a href=”http://www.flickr.com/photos/49601670@N00/30749045843″>2016-11-26 14.38.46-1</a> via <a href=”http://photopin.com”>photopin</a&gt; <a href=”https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/2.0/”>(license)</a&gt;

Kategoria(t): Leikki, tutkimus | Avainsanat: , , , , | 10 kommenttia

Leena meni kauppaan ja plötsis

Leena meni kauppaan.
Leena meni kauppaan.
Leena meni kauppaan.
Leena meni kauppaan.
Leena meni kauppaan.
Sanni 4v.

Tämä minulle tuntemattomaksi jääneen lapsen satu jäi mieleeni vuosia sitten. Opetan sadutusta ja usein luen tämän sadun ja kerron siihen liittyvän tarinan:

Päiväkodit olivat keskenään satukirjeenvaihdossa. Tämä tyttö ei ollut halunnut kertoa satua ja sitten kerran halusikin. Tyttö kertoi sadun, aikuinen luki sen hänelle ja se oli lapsen mielestä hyvä. Satu lähetettiin muiden satujen mukana toiseen päiväkotiin. Saatekirjeeseen aikuinen kirjasi huomion hieman vähätellen, että tämä oli Sannin eka satu. Kun se luettiin lapsille, he nauroivat! Siitä tuli heidän suosikkisatunsa: ”Lue taas se Leena meni kauppaan.”

Kun kerron tämän aikuisille, reaktio on aina sama. Kun luen sadun ensin, kukaan ei naura. Kun kerron lasten reaktiot, kaikki nauravat. Tämä satu innoitti minua jopa niin paljon, että tämän vuoden alusta olenkin tutkijana tässä blogiryhmässä mukana. Väitöstutkimukseni aiheena on ”Alle kouluikäisten lasten tuottama huumori”. Kun kerron tästä aiheesta, yleensä ihmiset riemastuvat ja kertovat lasten sattumuksista. Luulen, että minulla tulee olemaan hauskaa seuraavat kuusi vuotta. hauskaa

Oliko Sanni tarkoittanut sadun hauskaksi? En tiedä, mutta luulen, että ei. En tiedä, mikä reaktio olisi ollut, jos satu olisi luettu hänen omassa ryhmässään ja sille olisi naurettu. Vuosia sitten sadutin sisaruksia ja pikkusisko kertoi aina saman sisältöisen sadun kuin isosisko oli ensin kertonut. En koskaan puuttunut siihen sanomalla: kerro oma juttu. Ei. Sadutuksen idea on, että sinä kuuntelet ja arvostat sitä, mitä toinen haluaa sanoa. Vaikka lapsi kertoisi kymmenen kertaa saman sadun. Ehkä sillä on hänelle jokin merkitys. Mutta kerran pikkusisko keksi oman sanan: plötsis! Se sai aikaan naurahduksen. Sen jälkeen satu jatkui: plötsis, plötsis, plötsis jne. Ja kun se luettiin, kaikki nauroivat ihan tikahtuakseen. Siitä alkoivat pikkusiskon omat tarinat. Niissä oli hyvin pitkään tämä toiston teema. Toisto on lapsista hauskaa.

Tutkimuksessani lähestyn tutkimusaihettani tällä sadutuksen otteella. Lapset kertovat itse, mikä heitä naurattaa. Nykyaikana lapset tekevät myös omia videoita ja usein niissä piilee huumorin siemen. Odotan mielenkiinnolla saavani käsiini myös tällaisia lasten tuotoksia. On mukavaa saada toiset nauramaan. Joissakin piireissä on väitetty, että lapsilla ei ole varsinaisesti huumoritajua vaan se on jotakin muuta. Tässä on oiva tutkimuskohde. Huumorin väljä määritelmä voisi olla ”tehdä tai sanoa jotain, mikä saa toiset nauramaan”. Charles Chaplin on hyvä esimerkki siitä, miten tekemällä nauratetaan toisia. Lapset ovat tässä ihan mestareita. Ei tarvita sanoja, kun saadaan toiset nauramaan.ilmeitä

Facebook ilmoitti, että minun lähettämilleni postauksille oli annettu haha-reaktioita 350 kertaa. Sitten oli hyvä perustelu: ”Joskus huumori auttaa kaikista parhaiten lähentämään maailman ihmisiä toisiinsa.”

Mitä sinulle tulee mieleen lasten huumorista?

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja
Jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

Kuvat pixabay

Kategoria(t): kohtaaminen, Lasten näkemykset, Uncategorized, Vuorovaikutus | 6 kommenttia

Juhlavieraamme vesirokko

Suomen juhliessa sataa täyttä vuotta meille saapui odotettu vieras, vesirokko. Rokkoa oli ollut liikkeellä, eikä nelivuotias lapseni ollut vielä sairastanut sitä. Ensimmäiset näppylät ilmestyivät yhtä iltaa aiemmin, mutta vesirokoksi ne varmistuivat itsenäisyyspäivänä.

Vesirokko vihjaisi tulostaan jo paria päivää ennen näppylöitä. Lapsi ilmoitti (varsinkin eriävän) mielipiteensä sellaisella painokkuudella, että vaikutti itsekin hämmentyvän terävöityneistä tunteistaan ja reaktioistaan. Näppylöiden myötä lapselle nousi hieman lämpöä, ei kuitenkaan kuumetta. Päivät sujuivat rattoisasti ja pinnaa venyttävästi. Muutamana yönä kutina ja polte saivat lapsen heittelehtimään sängyssä raivokkaasti.

Ärhäkimmän kutinan asetuttua lapsi lohkaisi, että onpas kivaa olla vesirokossa, kun saa leikkiä (äidin ja iskän kanssa) ja on monta viikonloppua (monta vapaapäivää). Toisaalta viikko karanteenissa nostatti melkoisen kaveri-ikävän, ja lapsi palasi mielellään myös päiväkotiin.

Muistelen vesirokkoviikkoamme kiitollisuudella. Pysähdyimme, rauhoituimme, koimme, jaoimme, oivalsimme, kasvoimme.

Lapsi: ”Mistä jutellaan?”

Minä: ”Jutellaanko vesirokosta?”

Lapsi: ”Joo!”

Minä: ”Kerrotko mulle vesirokosta?”

Lapsi: ”Mulla oli vesirokko. Mulla oli näppyjä. Niitä kutitti. Ei kutita enää.”

 

Noora Räihä

Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto, kieli- ja viestintätieteiden laitos

noora.j.raiha(a)jyu.fi

Kategoria(t): Hyvinvointi, kohtaaminen, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Uncategorized, Vuorovaikutus | 6 kommenttia

Lasten ja nuorten näkökulmat tutkimuksessa ja toiminnassa

”Lapsi- ja lapsuudentutkimuksessa on herätty huomaamaan, että myös lapsilla on tietoa, näkökulmia ja ideoita, joita kenelläkään muulla ei ole. Yhä enemmän on innostuttu lasten mukaan ottamisesta tutkimuksen tiedon tuottajiksi ja jopa kanssatutkijoiksi. Tällöin törmätään tutkimustraditioihin ja -käytänteisiin, jotka on luotu aikuisten tutkimiseen.

Lapsitutkimuksessa aineistonkeruutapojen ja analyysimenetelmien etsiminen ja kehittäminen ei ole ongelmatonta. Tutkimuksen saralla nousee esiin sama ilmiö kuin muussa ajankohtaisessa keskustelussa. Kaisa Vehkalahti (2009) kuvaa tätä Lapsuudentutkimuksen verkoston kolumnissaan osuvasti kirjoittaIMG_4106malla, että tänä päivänä ihanteiden ja ideaalien tasolla korostetaan voimakkaasti lasten ja nuorten osallisuutta, mutta yhteiskunta kantaa mukanaan hidasteita, jotka kääntävät aidon kuuntelemisen sääntömääräiseksi kuulemiseksi.

Lapsuudentutkimuksen piirissä on kritisoitu ikäkausiajattelua ja lasten leikinmaailman korostamista, joka trivialisoi ja marginalisoi lapset työntämällä heidät pois omaan karsinaan ja eristää heidät aikuisten maailman osallistumisen ja vaikuttamisen käytänteistä. Tässä piilee vain osa totuudesta. Asialla on myös tärkeä kääntöpuolensa. YK:n lapsenoikeuksien sopimus (1989) ja Suomen perustuslaki (2000) velvoittavat myös tutkijaa: ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.”

Lapset ovat monella tapaa ihmisiä ja inhimillisiä toimijoita samoin kuten aikuisetkin. Silti he ovat myös erityisiä. Tutkimus on osoittanut, että lapsille on ominaista leikki, leikillisyys ja toiminnallisuus, ihmettely, kokeileminen ja huumori. He ilmaisevat itseään monesti toisin kuin aikuiset ja käyttävät paljon myös muita ilmaisutapoja kuin kieltä. Pienen lapsen maailmassa on kyse tiukasti päämäärähakuisen tekemisen tai tuottamisen sijaan leikin, mielikuvituksen ja toiminnan maailmassa olemisesta. Lapsen ajattelua innostaa leikillisyys eri tavalla kuin aikuista, jonka ajattelu saattaa olla tulkintatottumusten ja totuttujen toimintatapojen vietävissä.

Mikäli ei oteta huomioon lapsille ominaisia tapoja toimia ja ilmaista itseään, asettuvat he tutkimuksen käytännöissä sivustakatsojan rooliin. Lasten erityisyys haastaa lapsitutkijan kehittämään, tutkimaan ja käyttämään toimintatapoja ja tutkimusmenetelmiä, jotka antavat monenlaisille lapsille mahdollisuuden kertoa maailmoistaan. Ratkaisuja on jo löydetty, mutta alue kaipaa edelleen tutkimusta.

Haluttaessa selvittää lasten näkökulmia tuntuu lapsilta kysyminen selkeältä tiedonhankinnan keinolta. Haastattelutilanteeseen liittyvät kuitenkin myös ne kokemukset, joita lapsilla on muista vastaavista tilanteista. Erilaisissa instituutioissa, kasvatus- ja opetustilanteissa aikuisilla on tutkimusten mukaan usein määräävä asema vuorovaikutuksessa ja he tekevät paljon kysymyksiä lapsille. Kysymykset ovat usein epäaitoja eikä niiden avulla olekaan tarkoitus selvittää, mitä lapsi todellisuudessa ajattelee. Sen sijaan halutaan kuulla aikuisen ennakkoon toivoma vastaus. Tällä tavalla halutaan kasvattaa, tarkistaa, mitä lapsi muistaa tai aktivoida lapsi oppimistilanteessa. Harvemmin halutaan tietää, mitä lapsi itse pohtii. Siksi lapsi on tottunut siihen, että aikuinen odottaa häneltä tiettyjä vastauksia. Moni tutkija on havainnut, että lapset usein vastaavat monipolvisiinkin kysymyksiin hyvin lyhyesti, jopa yhdellä sanalla. Perinteinen haastattelutilanne ei ole sellainen, jota lapset tapaavat luontaisesti käyttää ja joka heille olisi luonteenomainen.

Lapsinäkökulmainen tutkimus on verrattain uusi käsite. Sillä tarkoitan tutkimusta, jossa haetaan lasten kokemuksia, näkökulmia, painotuksia ja tapoja ilmaista asioita. Se yhdistetään kulttuuriseen, sosiaaliseen, poliittiseen ja historialliseen kontekstiin. Lapsinäkökulmaisessa tutkimuksessa syvennytään eri-ikäisiin – jopa syntymättömiinkin – lapsiin ja nuoriin sekä heidän tapaansa toimia ja kommunikoida, kasvaa ja oppia sekä luoda omaa ja yhteistä kulttuuria. Eri tieteenalat eivät rajoita tutkimuskohdetta tai analyysia, vaan tarkastelun lähtökohtina ovat lasten elämä ja lapsuudet kokonaisvaltaisina ilmiöinä. Siksi tutkimukset ovat usein monitieteisiä, tieteidenvälisiä ja/tai poikkitieteisiä. Lapsinäkökulma vaikuttaa koko tutkimusprosessiin eli tutkimustehtävään ja -kysymysten muotoiluun, aineiston keruuseen, tutkimusmenetelmän valintaan, analyysiin ja johtopäätösten tekemiseen. Lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ei siis riitä se, että se jollain tapaa käsittelee lapsia tai lapsitoimintaa. Lapsinäkökulmaista tutkimusta edistetään Lapset kertovat ja toimivat –tutkijaverkostossa.

Lapsitutkijan – lapsinäkökumaisen tutkimuksen tekijän – ydinhaasteena on saada lapsi kertomaan maailmastaan tai luoda lapselle puitteet, jossa lapsi voi kertoa. Sitä he tekevät hyvin monella tavalla; kertomuksillaan, sadutuksillaan, kuvillaan ja rakennelmillaan, ilmeillään, eleillään ja äänteillään, leikeissään sekä tavoissaan toimia ja kohdata toinen. Kysymys ei siis ole siitä, osaavatko lapset kertoa, vaan siitä osaammeko tutkijoina todella kuunnella lapsia ja miten osaamme käsitellä saamaamme tietoa.”

Tämän kolumnin kirjoitin vuonna 2009 (Karlsson 2009). Vaikka tiede menee eteenpäin ja maailma muuttuu, on kuitenkin paljon sellaista tietoa ja teoriaa, joka edelleen on ajankohtaista kuten yllä oleva teksti lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta (studies of child perspective). Muutos vaatii aikaa ja monen monta pientä askelta. On hienoa, että tutkimustieto näkyy myös käytännössä. Lasten ja nuorten kanssa tapahtuvassa toiminnassa on nyt aikaisempaa voimallisemmin ryhdytty korostamaan lapsinäkökulmaa kuten uusin opetussuunnitelma (käytössä 2016) ja varhaiskasvatussuunnitelma (käytössä 2017) ja ministeriöiden (STM ja OKM) johtamassa Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma kärkihankkeessa (LAPE 2017).

Tarvitaan kuitenkin jatkuvasti lisää ja yhä syvenevää ja moniulotteisempaa tietoa lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta ja toiminnasta. Tätä tärkeää tutkimusta tehdään monella saralla (mm. Olli, Weckström, Honkanen, Piipponen, Stenius, Räihä, Hirvonen, Hakomäki, Lähteenmäki, Hohti, Tammi, Lastikka, ks. Lapsinäkökulma 2017). Kuitenkin tarvitaan vielä paljon uusia paneutuvia tutkijoita ja tutkimusresursseja lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen sekä kuuntelevia ja kohtaavia lasten ja nuorten kanssa toimijoita.

Järjestämme seminaarin ”Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen lähestymistapoja ja metodologiaa” 2.11.2018 Helsingissä THL:n tiloissa (ks. https://www.thl.fi/fi/ajankohtaista/tapahtumat/tapahtumakalenteri/-/event/3618948).
Tervetuloa mukaan!


Lähteet

Karlsson, L. (2009). Miten tarttua lasten näkökulmiin tutkimuksessa? Kolumni 5/2009. Lapsuudentutkimuksen verkosto.
https://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/kuukauden-kolumni-miten-tarttua-lasten-nakokulmiin-tutkimuksessa

Karlsson, L. (2012). Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla) Teoksessa: L. Karlsson & R. Karimäki, (toim.): Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura Kasvatusalan tutkimuksia (57), 17–63.

Karlsson, L. (2013). Storycrafting method – to share, participate, tell and listen in practice and research. The European Journal of Social & Behavioural Sciences, Special Volumes VI Design in Mind, 6(3), 1109–1117. http://www.futureacademy.org.uk/files/menu_items/other/ejsbs88.pdf

Karlsson L. (2016). Lapsinäkökulmainen tutkimus ja aineiston tuottaminen) Teoksessa: KP Kallio, A. Ritala-Koskinen, & N. Rutanen, (toim.) Missä lapsuutta tehdään? Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Verkkojulkaisuja 106, pp.121–141. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/missa_lapsuutta_tehdaan.pdf 

Lape (2017). Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma2016-2018. http://stm.fi/hankkeet/lapsi-ja-perhepalvelut 

Lapsinäkökulma (2017). Lapsinäkökulmatutkijat. https://lapsinakokulma.wordpress.com/lapset-kertovat-hyvinvoinnistaan-kuka-kuuntelee/

Vehkalahti, Kaisa (2009). Lapsuuden historian viisi tehtävää. Kuukauden kolumni. Lapsuudentutkimuksen verkosto. http://www.jyu.fi/edu/laitokset/lanka/lapsuudentutkimuksen-verkosto/kuukauden-kolumni-lapsuuden-historian-viisi-tehtavaa. (Viitattu 3.3.2009.)

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto, dosentti: Helsingin yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter: https://twitter.com/KarlssonLiisa?lang=fi

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, kohtaaminen, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | 9 kommenttia

The Wonder Wall of Participation

What is the secret to creating a “Wonder Wall” that works?

For those of you unfamiliar with the term, a Wonder Wall is a display in the classroom where children’s questions are recorded around a shared topic of learning.

I am a proponent of inquiry-based learning, where the basic cycle of inquiry revolves around “tuning in” to prior knowledge, asking questions, doing some research, reflecting on learning and perhaps taking some form of action. To be successful, the investigation should be child-led. The teacher’s conundrum, however, is that you’ve already got this unit you’ve planned. At what point does the child take the lead?

Up until now, my experience has been that children tend to be very bad at asking good/interesting/worthy questions about a topic they know very little about. The “questioning” stage is like an awkward bump on the road of inquiry that can’t be avoided, but you breathe a sigh of relief when it’s over and you can get on with “the actual plan”. Ask yourself, how often do you and the children look back at the questions the children asked at the start of the unit?

The Wonder Wall above was done with my very first class as a newly qualified teacher. The questions the children asked were surprisingly interesting (it seems they already knew a lot about space), and I spent loads of time typing up their questions and building a cool display.

  • “Is there only one sun and moon on every planet?”
  • “How does the Earth’s atmosphere stay together?”
  • “How was the rocket invented?”

As pleased and proud as I was of my students, we didn’t really spend any time investigating the impact of gravity on the Earth’s atmosphere or the history of space travel.

This year I took a different approach to the “questioning” stage. Instead of having a lesson where I get the children to write down all the questions they have about a topic, I spent more time “tuning in” and teaching some basic knowledge about the human body, our first unit. Every so often, a child would ask a really good question, and I would fight hard the temptation to answer it there on the spot. “That’s a really good question! Write it down and we’ll come back to it later,” I would say.

Some questions they asked:

  • “Is it possible to eat too many vitamins and minerals?”
  • “What happens if your body doesn’t get any energy or sleep?”
  • “How does your brain control your body?”

And this time we really did go back to them. Each child chose one question from our Wonder Wall and did some in-depth research on it. Eventually they would come to me faces glowing: “Ms. Piipponen, I’ve answered my question!” The ownership of the questions made for very engaged learners.

I was pretty smug by that point. However, what happened in the next unit of inquiry was something quite unexpected.

I have been seeking to create a more participatory classroom environment, where there is a low threshold for children’s voices to be heard and for children to be able to take action. I have used the Storycrafting method with the class (see here and here, and if you speak Finnish, you will find plenty of other references to sadutus within this blog), taken the time to listen to children, and strived to be reflective about how my own actions as a teacher inhibit or enable children’s participation. Part of this has been to set up a classroom environment that is managed and “owned” by all of us.

I made a small change to the way I managed my Wonder Wall. Instead of laboriously collecting children’s questions from my own files or having an awkward pile of sticky notes, I put out some paper and pens in a space where there is a lot of footfall. I showed it to the class at the end of one lesson, and that was all I did.

Next thing I knew, I had an explosion of questions.

At the start, the questions were relevant to the unit we were studying, Finland. But soon other kinds of questions started to creep in.

“I want to ask a question about how my hair grows. I’ve noticed that when I put it on a pony tail, some hairs are longer and some are shorter. Can I put my question on the wall?”

I tried to explain that the Wonder Wall was meant to guide the learning about our current unit, Finland. We finished with the human body in the last unit. However, my student persisted. Twice more she came to me to ask for my approval for her question. Eventually I said yes, if only to get her out of my hair (pun intended). (Think about it: Who in your classroom decides which questions are allowed? Are there any questions that would not be allowed?)

Soon other “unrelated” questions started popping up too. Someone asked me were we going to answer all the questions on the wall. “All the questions! We’ll never answer all the questions, there are so many!” I joked with them, but inside I grew worried. How far could I let the students take this? They seemed more than willing to take the lead in directing the learning through our Wonder Wall.

If the paper ran out, someone would soon remind me to put out some more. I never explicitly carve out time for writing down questions, but somehow the students manage to sneak them in during transition times. And the children clearly discuss the Wonder Wall outside lessons, because first thing in the morning they run straight for the paper and pens. Honestly, they’ve been planning their questions during their free time? It’s clearly important to them.

We will definitely incorporate as many questions into our classroom work as we can. I will try to find ways to address the pile of “other” questions which do not obviously fit our current unit of work. Here is real child-led learning happening before my eyes! I’m scared I will accidentally squash it if I carry on without sufficient self-reflection.

What are your experiences of enabling children’s questioning in the classroom, at home, or elsewhere? You are “allowed” to share your experiences in the comments section below!

Oona Piipponen

Primary School Teacher

Doctoral Student in Education

University of Eastern Finland

oonamp@student.uef.fi

See also the Children Are Telling Research Network at http://www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/lapset/In_English/frontpage/index.htm .

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Eläimi(n)ä koulussa

Teemme Riikan kanssa tutkimusta tokaluokkalaisten kanssa. Luokassa on käynnissä eläinprojekti, jossa eri oppiaineet yhdistyvät yhden teeman alla. Erilaiset eläimet vilisevät luokan seinien kuvastoissa. Luokan edessä on juliste, jossa lukee ”huomaa hyvä!” Julisteessa piirretty variksen näköinen lintu on kuvattu erinäisissä toimissa yksin ja toisinaan myös muiden lintujen ja eläinten kanssa. Kuvien alla lukee ominaisuuksia. Luokka on valinnut omiksi tärkeimmiksi ominaisuuksiksiin ryhmätyötaidot, innokkuuden, kauneuden ja erinomaisuuden arvostuksen, myötätunnon ja sisukkuuden. Hyvekasvatuksen lisäksi piirrettyjä eläinkuvia käytetään myös lukumääriä ja kirjaimia kuvaavissa postereissa. Taululle on kiinnitetty juliste, jossa on valokuva oravasta ja teksti ”luonto on kotini – anna minun elää rauhassa”. Sen alapuolella on mittanauha, jolla havainnollistetaan muun muassa eläinten kokoa ja hyppyjen pituuksia. Luokan takaosassa seinällä on lasten piirtämiä kuvia siilistä. Luokan kirjahyllyssä on kirjoja, joissa käsitellään eläinten lajityypillisiä ominaisuuksia. On myös kirjoja, joissa on eläinkertomuksia. Luokan edessä oleva valkokangas heijastaa Luontoportin eläintietoutta ja toisinaan videoita talviunille menevästä karhusta, lentävästä merikotkasta, oksalla nököttävästä liito-oravasta. Eläimet ovat tuolla jossain.

Nyt oppitunti on lähenemässä loppuaan. Kysäisen, kuka haluaisi pitää go pro -kameraa välitunnilla. Lapsia alkaa rynnätä luokseni, ympäröiden minut. Ehdotukset, suostuttelut, käskyt ja pyynnöt täyttävät tilan minun ja lasten välillä. Kiinnitän kamerat umpimähkää kahdelle lapsista ja kirjoitan kaikkien halukkaiden nimet vihkoon luvaten, että kaikki pääsevät vuorollaan. Hassua. Kun esittelimme itsemme pari viikkoa takaperin luokan edessä, kaikki oppilaat istuivat paikoillaan. Heissä oli havaittavissa innostuneisuutta, mutta tällaista tartuntaa esittelymme ei aiheuttanut. Go pro -kamerat olivat vieraita ja kiehtovia toisia eri tavoin kuin me. Silti nämä kamerat olivat osa meidän ja lasten välille kehkeytyviä suhteita. Ne tulivat luokkaan meidän kanssamme ja tietyllä tapaa olimme niiden kautta mukana välitunnilla.

Nyt katselen videotallennetta. Kuva heiluu ja pomppii lasten juostessa ja touhutessa hiekan ja tavaroiden ja toistensa kanssa pihalla. Huudahtelua, kirkumista, kameraa vieroksuvia kommentteja, ”mä muuten kuvaan”, pakoon juoksemista, ”mut naamat sensuroidaan”, keinumista, kuljeskelua ympäriinsä pihalla, ”saanks mä ottaa go pron?”, kärrynpyöriä, välituntivalvojat juttelevat keskenään ja käyskentelevät, tuolla leikitään hippaa, tuolla tytöt hiekan kimpussa, ”onks toi pelto?”, ”on”, ”hei, varokaa sen pallon kanssa!”, kohtaamisia pihalla kuljeskelevien ryhmien kanssa, ”miks sulla on toi?”, ilmehtimistä, tapahtumien kommentoimista kavereille: ”oikeesti toi näytti tähän kameraan keskaria”. Välitunti loppuu, koulurakennusta kohti kävellään. Vaatenaulakot. Vähän hengailua ennen riisuutumista: ”tää on meijän vika tunti”. Tutkija tulee luokan ovelle vastaan ja kumartuu ottamaan kameraa: ”miltä tuntu?” ”Ihan kivalta. Yks poika näytti keskaria kameralle”. ”Aijaa”.

Sitten oppitunti alkaa. Go pro -kamera on nyt kiinnitettynä luokan eteen, opettajan pöydän vierustalla kulkeviin vesiputkiin. Se on paikoillaan. Lapset istuvat pulpeteissaan, välillä asentoa vaihtaen. He seuraavat, mitä luokan edessä tapahtuu, mitä sieltä kuuluu, viittaavat tarvittaessa, vastaavat kysymyksiin tai kertovat muita mieleen tulleita asioita. Tutkijat istuvat luokan takana muistivihkojensa kanssa. Minkälaisia eläimiä olemme? Tai pikemminkin, minkälaisiksi eläimiksi eri ympäristöissä tulemme tai voimme tulla? Välitunnin aikana kävin parkouraamassa kameran jalustan kiinni vesiputkiin. Muutoin istuimme Riikan kanssa pöydän ääressä, loisteputkien valossa, ilmastointilaitteen etäisen huminan ympäröimänä ja juttelimme. Samaan aikaan go pro-lapsi-eläin kuljeskeli pihaa, näytti ja kommentoi kameralle paikkoja, kirmaili, tuli tempautuneeksi mukaan tekemisiin, sai auringon valoa, hengitti viileää ilmaa.

Tuure Tammi, FT, tutkijatohtori, Oulun yliopisto

AniMate – research of child-animal-relations. Projektin mikroblogi: https://www.facebook.com/childanimalrelations/?fref=ts

Kategoria(t): koulu, Lapsuus, tutkimus, Ympäristöt | 2 kommenttia

Yäk aamupiiri

Vuosia sitten olin päiväkodissa sijaisena. Maanantaina ennen aamupiiriä eskarilainen näytti kasvun kansionsa etusivun. Siinä luki: Yäk aamupiiri. Aamupiiri kesti rituaaleineen kauan: mikä päivä, kenen päivä, millainen ilma, ketä paikalla, ketä ei paikalla, mitä tehdään tänään ja lopuksi vielä jokaisen viikonlopputarinat. Vain muutama lapsi jaksoi olla mukana; ehkä he olivat niitä temperamentiltaan rauhallisia, joilla on hyvä keskittymiskyky ja pitkä pinna.

Olin jokin aikaa sitten opena oikeissa töissä eräässä päiväkodissa Pirkanmaalla. Tässä päiväkirjamerkintöjä aamupiiristä ja muustakin:

”Täällä ei ole aamupiirejä. Miksi olisi? Se on suorastaan toiminnan este, pohtii lastentarhanopettaja Tiina. Lapset aloittavat eri aikaan leikkinsä ja sitä on turha keskeyttää yhteisellä kokoontumisella. Joku lapsi oli kertonut, että hän oli aamupiireissä 5 vuotta, mutta hän muista niistä mitään. Mikä itseisarvo on sillä, että kokoonnutaan yhteen ja kertaillaan samoja asioita?20160427_105843

Tässä ryhmässä on ruokailualueen seinällä lasten tekemä viikonpäivätaulu: lapset ovat itse tehneet sen ja kuvasymbolit ovat muistisääntöjä. Muistan titinalle-tiistai, keksi-keskiviikko, toukka-tiistai, -lakritsi-lauantai ja sukellus-sunnuntai.

Joka päivä lapset ovat seisseet taulun edessä ja puhuneet siitä. Mä keksin ton sukelluksen. Mikä päivä tänään on? Saanks mä laittaa merkin? Tämän päivän kohdalle laitetaan sinitarralla merkki, jossa lukee: TÄNÄÄN.

Lapsia on 1,5-vuotiaasta 6-vuotiaaseen noin 24 per päivä. Aikuisia on neljä. Täällä syödään silloin, kun on nälkä. Se on joustavaa. Kaikki syövät hyvin. Jokainen valitsee itse paikkansa. Täällä tullaan ulkoa sisälle silloin, kun halutaan. Ei ole ovella jonoa, vaan sisään tullaan pikkuhiljaa. Täällä ei ole pakko nukkua, mutta levätään. Patjalle saa mennä vaatteet päällä. Mukaan saa ottaa kirjan tai lelun. Paikan saa valita itse. Lapset tietävät, miksi pitää levätä. Välipala syödään silloin, kun se sopii. Se on joustavaa. Ulos lähdetään, kun leikit loppuvat. Tätä kutsutaan osallistavaksi toiminnaksi.

Lasten kuunteleminen on avainasia

Osallistava toiminta saa myös osakseen kritiikkiä. Toiminnasta on vaikeaa saada otetta ja toiminta tuntuu kaootiselta, kun lapset tulevat ja menevät. Lasten pitäisi osata myös istua isossa ryhmässä hiljaa. Mitä siitä tulee, jos lapset saavat aina päättää asioista? Entä sitten kun ne menevät kouluun ja siellä pitää olla isossa ryhmässä ja istua hiljaa ja puhua vuorollaan? Kyselin näihin vastauksia useammalta päiväkodin työntekijältä.

Tiinan mielestä arjen avaaminen on tärkeää. On oltava havainnoimassa koko ajan lapsia ja kuunneltava heitä. Vaatii paljon kasvattajilta toimia eri tavalla. Lapset ovat kaikessa mukana. Aamupalalla Tiina pyysi lapsia katsomaan kummitustaloksi tehtyä nukketaloa. Sillä ei enää kukaan leiki. Mitä tehdään sille? Lapset miettivät ja joku ehdottaa lopulta, että myydään se. Asia on auki, mutta Tiina pohtii tosissaan sitä, että lasten kanssa laitettaisiin tori.fi-sivustolle mainos ja yritettäisiin myydä se20160426_123610.

Lapset sitoutuvat huolehtimaan yhteisistä jutuista, koska kaikki on suunniteltu yhdessä. Kaapin paikka on yhdessä mietitty. Ryhmillä on omat rahat ja ne käytetään yhdessä lasten kanssa. Mietitään yhdessä, mitä puuttuu ja mitä pitäisi saada. Rahaa käytetään ryhmän tarpeisiin. Ei ole järkeä siinä, että ryhmälle tupsahtaa yhtäkkiä jostain viisi paloautoa, jos niitä ei tarvita. Ryhmä sen sijaan haluaa tehdä omat taulut ja mennä retkelle. Vanhassa ajattelussa aikuinen päättää, milloin antaa pedagogiikkansa lapselle. On opittava kuuntelemaan lapsia ja antamaan se silloin, kun lapsi tarvitsee.”

Tämä aihe on tällä hetkellä ajankohtainen varhaiskasvatuksessa, erityisesti siksi, että uudessa Vasussa korostetaan osallisuutta. Mitä se on käytännössä? Ehkä jotain edellä kuvattua(kin). Vai mitä mieltä sinä olet?

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja
Järvenpää

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | 12 kommenttia

Hissin napin painaminen kielletty aikuisilta!

Tämä on varmasti paras näkemäni kieltokyltti ikinä*. Siinä on tartuttu asiaan, joka on aikuisten näkökulmasta aivan yhdentekevä (kuka painaa hississä nappia), mutta todennäköisesti melko lailla kaikkien pienten lasten mielestä merkityksellinen.

Emme varmaksi tiedä, miksi napin painaminen hississä tai bussissa on lapsille merkityksellistä (vai onko joku tutkinut asiaa…?). Mutta jokainen lapsen kanssa kulkenut tietää, että merkityksellistä se on. En myöskään tiedä, miksi tuo kieltokyltti on alun perin laitettu esille, mutta veikkaisin, että jos kaikki aikuiset maailmassa olisivat osanneet toimia oikein ilman kylttiä, niin sitä ei olisi tullut mieleen edes laittaa.

Kuvitelkaa maailma, jossa kaikki aikuiset aina muistaisivat kysyä, haluaako lapsi painaa nappia. Siis kaikki aikuiset – eivät vain vanhemmat, hoitajat, sosiaalityöntekijät, opettajat ja kasvattajat, vaan myös tärkeät päättäjäihmiset, kiireiset bisneshenkilöt, hajamieliset tutkijat ja ihan kaikki. Siis maailma, jossa lasten näkökulma olisi niin tärkeä, että sitä arvostettaisiin ihan toiminnan tasolla ja automaattisesti toimittaisiin sen mukaan, jos ei olisi mitään erityistä syytä olla toimimatta. (Ja sanokaahan mulle yksikin hyvä syy, miksi lapsen ei pitäisi antaa painaa sitä nappia…?)

Olen kyllä törmännyt tähän hissinappi-ilmiöön yhdessä tutkimuksessakin (Davis & Watson 2002). Siinä tutkija kuvaa tilannetta, jossa hän etnografisen tutkimuksensa kenttätyövaiheessa menee lapsen kanssa hissiin ja epähuomiossa painaa nappia. Lapsi harmistuu siitä. Onneksi tutkija tajuaa virheensä. Ja pyytää anteeksi. Lapsi kertoo, että aikuiset tekevät sitä jatkuvasti, ohittavat hänet – mutta ei se mitään, hän antaa sitten takaisin tekemällä jotain, mistä aikuiset taas eivät pidä…

Tuo yksi kohtaus Davisin ja Watsonin tutkimuksessa on hyvä muistutus siitä, että meidän aikuisten pitäisi kaikessa kommunikaatiossa ja myös lasten haastavaa käytöstä arvioidessamme muistaa aina huomioida oma osuutemme. Kasvatus- ja kuntoutusmaailma perustuvat edelleen hyvin vahvasti lapsen arvioimiseen yksilönä aivan kuin hänen toimintansa olisi meistä ja muusta ympäristöstä irrallista (Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012, 2014) vaikka se ei ole (katso esimerkiksi Dindar 2017).

Jokainen lasten kanssa haastaviin tilanteisiin joutuva voisikin laittaa omalle seinälleen tuon hissin napin käyttökiellon, ja miettiä niissä haastaviksi muotoutuneissa kohdissa, että tuliko itse painettua vääriä nappuloita, ennen kuin tilanne meni tällaiseksi.

 

Johanna Olli
TtM,tohtorikoulutettava  
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 
s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com
Twitter (suomeksi)
Twitter (englanniksi)      
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta

 

*Paras kyltti lukuun ottamatta tuota harmillista ylimääräistä pilkkua, joka on eksynyt erottamaan lauseenvastikkeen (kuten englannin kielessä kuuluukin tehdä, mutta ei suomen kielessä).  Mutta älkäämme antako viestinnän muodon estää tärkeän sisällön huomaamista.

 

Lähteet:

Davis, J. & Watson, N. 2002. Countering stereotypes of Disability: Disabled Children and Resistance. In M. Corker & T. Shakespeare: Disability/postmodernity: embodying disability theory, 159-174. Continuum. London.

Dindar, Katja. 2017. Researching social interaction in autism: Shifting the focus from ’within individuals’ to ’in interaction’. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, no 106. University of Eastern Finland. Joensuu. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2549-7/

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 27(6),793-807.
(Suomenkielinen lyhennetty ja muokattu versio artikkelista (Tulla kuulluksi omana itsenään – Vammaisten lasten ja nuorten toimijuuden tukeminen) on julkaistu Nuorten elinolot -vuosikirjassa 2014)

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106.

Kategoria(t): Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | 10 kommenttia

Yhteisen leikin voima

LeikkiMuutama viikko sitten olin menossa saduttamaan Nicehearts ry:n Naapuriäidit-hankkeessa mukana olevien maahanmuuttajaäitien lapsia. Olin varautunut isoon lapsiryhmään, mutta paikalla olikin vain yksi lapsi. Yritin saduttaa lasta, mutta hän sanoi haluavansa leikkiä. Heitin kynän ja paperin sivuun ja heittäydyin leikkimään. Leikittyämme tunnin lapsi halusikin piirtää ja kertoa siitä tarinan; yhteinen leikki oli ehkä herättänyt luottamuksen, ja hän koki minut turvalliseksi. Pian kuitenkin jatkoimme leikkejä – en muista, koska olisin viimeksi leikkinyt niin intensiivisesti kolme tuntia! Tämän leikkihetken jälkeen, kun oli aika lähteä kotiin, lapsi ei olisi halunnut lopettaa ja minä puolestani tunsin itseni voimaantuneeksi ja virkistyneeksi.

Olen ollut niin lapsena kuin aikuisenakin innokas leikkijä. Vieläkin muistan sen tunteen, kun lapsena uppouduin leikkien maailmaan ja kuinka valtavan voimakkaita tunteita tuo uppoutuminen synnytti. Joskus saatoin olla seikkailunhaluinen Matleena, joka matkasi Ei Missään –maahan, välillä muutuin vahvaksi ja kaikkivoivaksi Peppi Pitkätossuksi ja toisinaan Vihervaaran Annaksi, joka unelmoi Tumman päilyvän aallokon rannalla. Parhaimmat leikit kuitenkin oli yhdessä kavereiden tai äitini kanssa.

Muistan kuitenkin myös sen tunteen, kun minua arvosteltiin siitä, kuinka lapsellinen olin ja “vain” leikin; jotkut aikuiset epäilivät pärjäämistäni koulussa, koska pidin leikkimisestä niin paljon. 6. luokalla matkustin mielelläni Kuopioon, jossa serkkuni kanssa sain salaa leikkiä nukeilla. Tuntuu, että olen valinnut monet harrastukseni, opiskelualani, tutkimusaiheeni, jopa mieheni sen mukaan, missä tai kenen kanssa on saanut luvan kanssa olla leikkimielinen. Opiskellessani lastentarhanopettajaksi olin harjoitteluissa usein se ainoa aikuinen, joka leikki lasten kanssa. Sain paljon tietoa siitä, mistä lapset ovat kiinnostuneita ja mitä kaikkea he jo tietävät ja osaavat. Yhteisöllisyyden tunne oli yhteisessä leikissä lumoava; uskon, että sen ansiosta myös luottamus ja toisen kunnioittaminen lisääntyivät.

Uudessa varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa leikillä on merkittävä rooli. Asiakirjassa tuodaan esille se, että niin lapsilla kuin varhaiskasvatuksen henkilöstölläkin tulee olla mahdollisuus kokea leikin ilo sekä keskittyä leikkiin. Näen, että yhteiset leikit kertovat lapselle, että hänen maailmansa on kaikessa monimuotoisuudessaan arvokas. Lasten kanssa työskentelevälle aikuiselle puolestaan yhdessä leikkiminen voimistaa mielikuvitusta ja lisää työhyvinvointia. Kun  aikuinen luo ympärilleen tilan, jossa on helppo saavuttaa leikin lumous, tulee hän tällöin kutsuneeksi myös itsensä lapsen maailmaan. Yhdessä koettu mielikuvituksellisellinen matka leikkiin on toisella tavalla palkitsevaa kuin oikein tehty suoritus.

Anna-Leena Lastikka

Hankejohtaja (Lapset kertovat ja toimivat ry), varhaiskasvatuksen asiantuntija (WellEdu Fennica), jatko-opiskelija (Helsingin yliopisto)

Kategoria(t): Uncategorized | 7 kommenttia

Näkökulmia varhaiskasvatuksen osallisuuteen

Yhteinen-aloitus

Uuden varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (vasu) käyttöönoton myötä osallisuus on herättänyt keskustelua ja pohdintaa monissa eri yhteyksissä kuten varhaiskasvattajien fecebook-ryhmissä, useissa blogeissa sekä erilaisissa osallisuuteen liittyvissä seminaareissa ja koulutuksissa.  Osallisuuden määritelmä on kirjava ja uusi vasu on velvoittava, joten ei ole ihme, että käsite hämmentää ja luo jopa paineita työhön. Facebook-ryhmissä konkreettisten kuvausten kautta halutaan kysyä kollegoilta, onko tämä nyt oikeaa osallisuutta tai jonkun kysyessä vinkkiä esim. avaruusteeman toteuttamiseen, asia kuitataan muistuttamalla, että kysy lapsilta, mitä he haluavat tehdä. Osallisuudella on yleisesti ottaen positiivinen kaiku. Se saa kuitenkin osakseen myös kritiikkiä. Käsitteen määrittely on siis tärkeää.

Jokaisen varhaiskasvattajan on hyvä pohtia, mitä ajattelee lapsista, 2010-luvun lapsuudesta, toiminnasta ja tiedosta. Vasun ja sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen mukaan lapsi nähdään aktiivisena toimijana, joka kasvaa, oppii ja kehittyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja lähiympäristön kanssa. Tämän hetkistä varhaiskasvatusta ohjaa voimassa oleva vasu arvoineen ja oppimiskäsityksineen. 1950-luvulla ajatukset olivat toisenlaisia, emmekä tiedä, mitä seuraavat vuosikymmenet tuovat tullessaan.

Itse liitän osallisuuden vahvasti toimintakulttuuriin, jolloin osallisuus ei ole vain aikuisen valitsemia ja käyttämiä menetelmiä, joiden avulla osallistetaan eli kerätään lasten mielipiteitä ja ajatuksia. Osallisuus ei ole lahja, jonka aikuinen antaa lapselle ajatuksella, että nyt sinä saat päättää – käytä päätösvaltasi viisaasti ja kanna vastuusi. Osallisuudessa on perimmiltään kyse juuri vallasta ja vastuusta. Ja tähän liittyy myös osallisuuden terävin kritiikki. Osallisuuden taakka on lapselle liian suuri, jos vallan ajatellaan olevan toisen alistamista sekä itsenäistä päätöksentekoa ja vastuun yksilön velvollisuutta hoitaa asia päätökseen yksin. Tällainen valta on pelottavaa. Tällaista valtaa ja vastuuta ei tule käyttää eikä antaa sen kummemmin lapsille kuin aikuisillekaan. Tarkastellaanpa valtaa ja vastuuta yksilöllisen näkökulman sijaan yhteisöllisestä näkökulmasta. Valta on ihmisten välisiä suhteita, mahdollisuutta vaikuttaa omaan elinympäristöönsä sekä rohkeutta kertoa itselle tärkeistä asioista ja vastuu taas toisten mielipiteiden huomioimista ja yhteisistä asioista huolehtimista.

Lapsinäkökulmaisena tutkijana en tarkastele osallisuutta ainoastaan yksilön tai yhteisön näkökulmista vaan juurikin yksilön ja yhteisön välisenä kohtaamisena ja vastavuoroisuutena. Ajattelen osallisuuden olevan tunne tai kokemus, joka syntyy ensisijaisesti ryhmään kuulumisen tunteesta ja mahdollisuudesta tehdä aloitteita. Se sisältää mahdollisuuden olla oma itsensä, ilmaista omia näkemyksiään ja vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Osallisuus ei ole varhaiskasvatuksessa lapsen tai aikuisen oikeus vaan se koskee koko yhteisöä. Osallisuus on osa toimintakulttuuria vasta, kun tunne osallisuudesta elää jokaisen yhteisön jäsenen sisällä syntyen yhteisössä tapahtuvista kohtaamisista ja vastavuoroisesta toiminnasta – hymyistä, halauksista, Mitä kuuluu? –kysymyksistä, havainnoinnista, aloitteisiin tarttumisesta, ideoiden yhteisestä kehittelystä, jaetuista epäonnistumisista, omien ajatusten kertomisesta, vapaaehtoisesta osallistumisesta, ystävällisyydestä ja ilosta.

 

Elina Weckström

KM (varhaiskasvatus), Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

Päiväkodin johtaja

elina.weckstrom (at) gmail.com

 

Lisää aiheesta:

Karlsson, L. (2014). Sadutus – Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannus.

Opetushallitus (2016). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet.

Riihelä, M. (2000). Leikkivät tutkijat. Helsinki: Edita.

Tammi, T. & Hohti, R. (2017). Lasten osallistuminen ja posthumanistinen ontologia: urittuvaa ja emergenttiä kartoittamassa. Kasvatus ja aika 11(1), 69-83

Weckström, E., Jääskeläinen, V., Ruokonen, I., Karlsson, L. & Ruismäki, H. (2017). Steps together – Children’s experiences of participation in club activities with the elderly. Journal of Intergenerational Relationships. 15(3), 273-289

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Lapsuus, Toimijuus ja osallisuus, Vastavuoroisuus | 2 kommenttia

Kyselemisestä kuunteluun

Nuori – joka asui jo omillaan naapurissa – kirjoitti viestin: ”Tuutko ulos hetkeks?” Tottahan Alinaa oli mukava tervehtiä

annas tavla-_Liisa_IIMG_5227

Maalaus: Anna Karlsson

pitkästä aikaa. Kun he tapasivat, tuli aikuisen heti kyseltyä: ”Mitä kuuluu? Miten koulussa sujuu? Miten se teidän esitys meni? Mitä.. ? Milloin…?” Alina vastasi sanalla tai parilla, murahtamalla, nyhtämällä. Sitten hän puuskahti: ”Olet muutamassa minuutissa vaan tykittänyt.” Aikuinen oli juuri sanomassa: ”Haluan niin tietää, mitä sinulle kuuluu. Siitä on niin kauan kun juteltiin.” Nuoren töräytys pisti aikuisen miettimään: ”Mutta tosiaan, pitäisi kuunnella.”

Siinä nämä kaksi sitten kävelivät puistoon. Vähitellen alkoi Alina kertoa murhettaan. Välillä kyyneleet valuivat. Nyt aikuinen ymmärsi kuunnella, olla läsnä, pakottamatta nuorta omien kysymysten äärelle. Nuori ja aikuinen olivat yhdessä Alinan kertomassa läsnä. Aikuisen oli hankala maltaa olla antamatta neuvoja Alinalle. Mutta yhdessä jaettu hetki tuntui hyvältä, molemmista. Alina sai kerrottua vaikeasta asiastaan. Vähitellen hänen koko olemuksensa muuttui. Aihe vaihtui huomaamatta kulumisiin. Yhdessä jaettiin hymy.

Miten kohtaamme toisen? Miten helposti tulee vuorovaikutustilanteessa lähdettyä omasta tarpeesta selvittää omaa kiinnostuksenkohdettaan. Martin Buber (1923/1993) erottaa Minä-Se ja Minä-Sinä –suhteet. Ensimmäisessä Minä havainnoin ulkoapäin maailmaa ja toista ikään kuin objektina. ”Minä” toimii subjektin positiosta. Minä-Sinä –suhteessa molemmat ovat subjekteja, jotka kohtaavat. Voidaan myös tarkastella vuorovaikutuksesta yksilöiden näkökulmien sijaan yhteisöllisestä tarkastelukulmasta (Karlsson 2000). Siinä ei olla vuoro-vaikutuksessa, vuorotellen, vaan yhteisessä tilassa samanaikaisesti. Siinä toinen ei ilmaise jotakin, johon toinen vastaa. Sen sijaan tilanne luodaan yhdessä, ollaan vahvasti hetkessä, yhdessä jakamisen olotilassa.

Lähteet:
Buber, M. (1923/1993). Minä ja Sinä. Porvoo: WSOY.
Karlsson, L. 2000. Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Helsinki: Edita.

Liisa Karlsson
Professori, kasvatustiede, erityisesti kasvatuspsykologia
Itä-Suomen yliopisto, dosentti: Helsingin yliopisto

Sähköposti: liisa.karlsson (at) uef.fi
Twitter:
https://twitter.com/KarlssonLiisa?lang=fi

 

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, Hyvinvointi, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | 3 kommenttia

Tylsistyttäisiinkö?

taivas ja pilvet

 

 

 

 

Eilisen uutisen mukaan jopa kolmannes neljäs- ja viidesluokkalaisista kertoo yrittäneensä kontrolloida verkossa viettämäänsä aikaa, mutta epäonnistuneensa siinä. Arvelisin, että aikuisista vähintään yhtä suuri osa on samassa tilanteessa. Ajatus somessa keikkumisen lopettamisesta tai rajoittamisesta käy ainakin minun mielessäni usein, mutta painuu taas taka-alalle kun ihan vaan tarkistan onko tullut uusia viestejä.

Mobiilin teknologian myötä tylsyys on käymässä harvinaiseksi. Muun seuran puutteessa, tai toisaalta seurassa hauskimmassakin, kännykkä tarjoutuu hypisteltäväksi. Ulkomaanmatkalla näin kortin, jonka kuvassa oli nuoripari kylki kyljessä, katse kummankin omassa puhelimessa ja tekstinä täsmällinen rakkaudentunnustus: ”I’d rather check my phone with no-one else”.

Mistä silloin on riippuvainen, kun on riippuvainen kännykästä? Uutisessa todetaan, että suomalainen koulunuori hoitaa älykännykän kautta suunnilleen kaiken: sosiaaliset suhteet, viestinnän, tiedonhaun, television katsomisen, musiikin kuuntelemisen, lukemisen, valokuvauksen ja videoinnin. Kännykän kautta toteutuu luovuus ja toimijuus, kulttuuri virtailee meemeissä, vlogeissa, snäppiketjuissa ja instagramin värien mukaan sommitelluissa kuvissa. Kunto nousee kännykän mitatessa, kannustaessa ja soittaessa sopivaa musiikkilistaa.

Kännykällä olossa on usein kysymys itsensä ilmaisemisesta, omasta äänestä ja kuulluksi tulemisesta. Kännykkäriippuvuus on silloin riippuvuutta toisista ihmisistä. Siinä mielessä tulee ymmärretyksi aikuisen ontto olo kun puhelin on aamulla unohtunut kotiin. Ja se, että lapsi voi sanoa: ”ilman kännykkää sä et oo elossa”. Kyseessä ei ole pelkästään FoMO, fear of missing out, vaan elämään kuuluvien ulottuvuuksien puuttuminen.

Digitalisoituneessa elämässä on vastavuoroisuutta, joka koukuttaa. Mutta entä jos ei kysytäkään, miten lapsi käyttää kännykkää, vaan miten kännykkä käyttää lasta.

Algoritmit ovat laskentamalleja, jotka käsittelevät digitaalista dataa ja tuottavat sen perusteella uusia sisältöjä. Puhutaan siitä ilmiöstä, jossa tietynlaisten asioiden käsitteleminen netissä aiheuttaa sen, että lisää samaa tavaraa tarjoutuu nähtäväksi ja ostettavaksi – elämän kuplautumisesta. Algoritmit ovat vaikuttamassa monin tavoin siihen, miten teknologioiden käyttö on pehmeää, helppoa ja täynnä mahdollisuuksia. Samalla ne toimivat koko digielämän kyynisenä pohjavirtana. Jotakuta se nimittäin myös hyödyttää, että tylsyyttä pelätään, että FoMO kaihertaa mieltä, että kännykät ovat sielunkumppaneita, että olemassaoloon kuuluu kiinteästi tuon laitteen hiplaaminen. Kaikki tämä merkitsee aina uutta dataa liikkeistä, jopa ajatusten liikkeistä, ja aina uutta mahdollisuutta tarjota tietynlaisia toiminnan ja kuluttamisen tapoja.

Lasten kuvaama ja tunnistama riippuvuus voi avata sitä, miten kännykän käytössä on kyse tunteista ja suhteissa elämisen elintärkeydestä. Riippuvuus ei ole vain yksilön ominaisuus vaan se kertoo myös tietyissä tilanteissa aktivoituvien suhteiden intensiivisyydestä ja niihin liittyvistä voimaepätasapainoista (ylikansallinen teknologiayhtiö vs. viidesluokkalainen). Kokokuva ei ole koskaan pelkästään ruusuinen eikä pelkästään kyyninen. Kännykän käyttöön liittyvän suhdeverkon havainnoiminen voisi olla tärkeä tulevaisuuden taito, vielä tärkeämpi kuin koodaaminen, joka on tämän hetken muotijuttu. Miten ymmärtää algoritmia ja elää sen kanssa hyvää elämää? Miten nauttia teknologian tuomista mahdollisuuksista mutta voimautua toimimaan myös muilla kuin laskentamallien varmistamalla riippuvuutta ruokkivalla tavalla. Miten antautua joskus myös tylsistymään ja oppia luottamaan siihen, että siitä voi seurata jotain hyvää.

Onhan se kuitenkin mahdollista laittaa puhelin pöydälle, astua ulos ja kääntää katse kohti taivasta.

Lisää aiheesta:

Alakouluikäisistä kolmannes on koettanut hillitä verkossa käytettyä aikaa – turhaan. https://yle.fi/uutiset/3-9877386

Fear of Missing Out. https://en.wikipedia.org/wiki/Fear_of_missing_out

He eivät ole sinun lapsiasi, he ovat yhdistelmiä (niin kuin sinäkin).

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Lapsivaikutuksia arvioimassa

Lapsiin kohdistuvat vaikutukset – mitä ne ovat ja miten niitä arvioidaan?

Aikuiset tekevät jatkuvasti eri tasoisia päätöksiä ja toimenpiteitä, jotka kohdistuvat lapsiin suoraan tai epäsuoraan. Lapsivaikutusten arvioinnilla pyritään ennakoimaan näiden erilaisten päätösten ja toimenpiteiden lyhyen ja pitkän aikavälin seurauksia lapsille. Miten erilaisilla päätöksillä vaikutetaan esimerkiksi lapsen kasvuun ja kehitykseen, sosiaalisiin suhteisiin, asumiseen, liikkumiseen tai turvallisuuteen? Lapsivaikutusten tietoisella esiin nostamisella voidaan edistää laaja-alaisempaa ja moninäkökulmaisempaa päätöksentekoa. Lapsivaikutusten arvioinnin taustalla on YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus ja pyrkimys lapsenoikeusperustaiseen toimintaan. Sopimukseen on kirjattu, että sopimusvaltioiden on taattava oikeus tulla kuulluksi jokaiselle lapselle, ”joka kykenee muodostamaan näkemyksensä”.

Tällä ilmaisulla ei tarkoiteta sitä, että lapsen on kyettävä muodostamaan näkemyksensä aikuisen tavoin, esimerkiksi sanallisesti aikuislähtöisesti muodostettuihin kysymyksiin aikuisten ympäristöissä. Niin tärkeitä kuin edustuksellisen osallisuuden muodot, kuten nuorisovaltuustot ja lapsiparlamentit ovat, on lapsen oikeus tulla kuulluksi kuitenkin paljon enemmän. Lapsen oikeuksien yleissopimus heittääkin aikuisille haasteen: miten me aikuiset kykenemme kuulemaan ja ymmärtämään lapsen näkemyksiä? Miten me olemme vuorovaikutuksessa esimerkiksi vammaisten lasten, pienten lasten tai maahanmuuttajataustaisten lasten kanssa? Miten me annamme lapsille mahdollisuuksia tuoda esiin näkemyksiään heidän omissa toimintaympäristöissään kodeissa, päivähoidossa, kouluissa, harrastuksissa, sairaaloissa tai laitoksissa? Millaisia menetelmiä käytämme lapsen kuulemiseen? Usein lapsilähtöisten menetelmien käyttö vaatii aikaa ja aikuisen kykyä myös tulkita lapsen viestejä. Lapsi voi esimerkiksi kehonkielellään, leikin tai sadutuksen avulla kertoa kokemusmaailmastaan. Lapsia voi myös ohjata tuottamaan aikuisille tietoa tietystä ilmiöstä tai ympäristöstä esimerkiksi pyytämällä heitä valokuvaamaan tai piirtämään heille merkityksellisistä asioista. Lasten tuotokset voivat muodostaa yhteisen keskustelun viitekehyksen.

Lapsilähtöiset menetelmät koetaan kuitenkin usein työläiksi ja aikaa vieviksi erilaisten päätösten ja toimintasuunnitelmien valmistelussa. Tällöin ei ole oivallettu lapsen kuulemisen syvintä merkitystä. Kyseessä ei ole irrallinen tapahtuma, jossa lapsi osallistetaan tietyssä vaiheessa päätöksentekoon. Lapsen kuulemisella ei myöskään tarkoiteta ainoastaan yksisuuntaista lapsen kuulemista, vaan tarvitaan vuoropuhelua, asioiden yhdessä pohtimista aikuisten ja lasten kesken kaikissa lasten toimintaympäristöissä. Jos tämä vuoropuhelu on osa lasten toimintaympäristöjen toimintakulttuuria, tullaan samalla ikään kuin vahingossa tuottaneeksi näkyville lapsen näkemykset, mielipiteet ja kokemukset. Mikäli tämä toimii, tarvitaan sen jälkeen vain aikuisten tarmokkuutta koota ja jäsentää lasten näkemykset sellaiseen muotoon, että tieto voidaan hyödyntää lapsia koskevassa päätöksenteossa. Meidän aikuisten on hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat aktiivisia oikeuksien haltijoita, ovat he samalla vajaavaltaisia ja tarvitsevat monella tapaa aikuisten apua siihen, että heidän näkemyksensä tulee esiin ja vakavasti otetuksi.

20161105_150211

Kati Honkanen, HTL, KT-opiskelija

 

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Tupakin kaa

Lapsuudentutkimukseen rantautuneen ’materialistisen käänteen’ myötä on tullut mahdolliseksi pohtia lapsinäkökulmaa lähtemällä liikkeelle materiasta ja niistä tilanteista, joissa materialla alkaa olla väliä. Tämä ei tarkoita yksinkertaista toimijuuden siirtämistä ihmiseltä tavaralle tai sosiaaliselta materiaaliselle. Pikemminkin toimijuuden katsotaan muotoutuvan sekalaisten asioiden suhteisissa verkottumisissa, luonto-kulttuurisissa kietoutumisissa, ihmisten ja ei-ihmisten väleillä.

Noin kolmivuotias lapsi kävelee, juoksee ja kiemurtelee kadulla. Sitten hän pysähtyy, osoittaa maahan ja nimeää: ”tupakki… tupakki… tupakantumppi… tupakki… tupakki…” Matka jatkuu ja toimet vaihtuvat, kunnes hän taas pysähtyy ja käy läpi kaikki lähimaaston tumpit. Hän seisoo haarat levällään, vaihtaa asentoa, kumartuu hieman, nopeasti takaisin ylös, kääntyy, hypähtää, vaihtelee jalalta toiselle, polkaisee kengänkärjellään yhtä tumpeista. Koko tämän ajan hän myös osoittaa ja nimeää intohimoisella äänellä: ”tupakantumppi… tupakki… tupakin… tupakintumppi…” Kaupan edessä on usein monia tumppeja ja roskisten lähistöllä. Myös leikkipuistoissa niitä saattaa bongata. Maaseudulla ei tumppeja juurikaan näy. Tumppien bongaaminen on enemmän kaupungin juttu.

Siinä missä on olemassa leikkipuistoina ja kiipeilypaikkoina materialisoituva kaupunki, viheralueina ja autoteinä sekä kauppoina, kirjastoina ja kahviloina materialisoituva kaupunki, on myös tupakantumppeina materialisoituva kaupunki. Tupakointia ei enää pidetä niin hyväksyttävää kuin omassa tai vanhempieni lapsuudessa, eivätkä mainokset saa enää tuottaa siitä nautinnollista mielikuvaa. Silti tupakantumppeja voi bongata yllättävissäkin paikoissa. Ne ovat elottomia, mutteivät pysy paikoillaan. Niiden väri ja muoto muuttuvat olosuhteiden myötä, mutta ne säilyvät tunnistettavina kauan. Ne ovat roskia, mutta niin pieniä, ettei niitä aina siivota pois. Lakaisukoneen kitaan päätyy niistä moni. Ne ovat tavaroita, joista osa heitetään pois huolimattomastikin. On myös sellaisia kaupunkeja, joissa tupakantumpit sekoittuvat kadulla muiden roskien joukkoon, päällystäen tien kirjavaksi.

Tämän kaupungin yhdessä leikkipuistoista lapsi kerää hiekkaa tupakantumppien päälle. Etteivät vauvat syö niitä. Ne ovat myrkyllisiä.

 

”Muistatko mitään tupakkajuttuja teidän päiväkodista?”

”No ainakin sen muistan elävästi, kun poikaporukka seisoskeli ringissä ja jutteli jotain. Niillä oli pienet kepit käsissään ja niitä ne imeskeli ja puhalteli. Sitä kateltiin muitten aikuisten kanssa, että mitäköhän noi puuhailee”.

”Miltä se näytti se tilanne? Niinku, minkälainen se tunnelma oli?”

”Mukavaa niillä oli. Seisoskeli siinä ringissä ja jutteli ja imeskeli keppejä nautinnollisesti”.

Tupakantumpit ovat yhteydessä tupakointitekoihin. Lapsi katselee tupakoivia ihmisiä, heidän ilmeitään ja suhdettaan tupakkaan. ”Miksi poltetaan tupakkaa?” hän kysyy. Hänen uusi aikuinen ystävänsä saa huonon omantunnon, kun hän huomaa lapsen huomanneen, että tupakointi rentouttaa häntä. Toiselta aikuiselta hän kysyy: ”Miksi polttaa tämä tupakkaa?” ”Mä en pääse siitä eroon”, aikuinen vastaa. Tupakoinnissa materialisoituu ristiriitaisuus. Myrkyllisyyden ja herkullisuuden rajat ovat hämärät. Ne ovat molemmat samassa ilmassa.

Eräänä päivänä nukkumaan mennessään lapsi alkaa käydä läpi, ketkä hänen tuntemistaan ihmisistä polttavat ja ketkä eivät. Vanhemmat intoutuvat myös tämän sosiomateriaalisen verkoston piirtämiseen. Paljon ystäviä, perheenjäseniä, sukulaisia, tuttuja, naapureita ja hoitokavereita vanhempineen käytetään tupakanfiltterin läpi. Näitä ihmisiä – ja yhtä koiraa ja lampaitakin – he muistelevat pohtien, luokitellen, innokkaasti ja ennen kaikkea lämminhenkisesti. Missä on hän? Onko nukkumassa tämä? Koska mennään kattomaan?

Tuure Tammi, FT, Tutkijatohtori, Oulun yliopisto

Kategoria(t): Hyvinvointi, Lapset ja kuluttaminen, Lapsuus, Toimijuus ja osallisuus, Ympäristöt | Kommentoi