Miten haluaisit itseäsi kohdattavan?

Vierailijabloggaajana Susanna Kalliola

Lastensuojelun kehittämistyössämme kysyimme lapsilta, millainen on hyvä sosiaalityöntekijä, johon on kiva pitää yhteyttä?

Lapset vastasivat:
”Joka on kiltti ja se vastailee kysymyksiin, jos niitä on.”
”No sellanen, joka tahtoo aina auttaa kaikkia. Ja on kärsivällinen.”

Hyvä sosiaalityöntekijä:
”Kyselee lapsen kuulumisia ja on kiinnostunut lasten ajatuksista.”
”On kiva ja mukava.”
”Kertoo mitä palavereissa tapahtuu eikä panttaa tietoa itsellään.”

Edellä mainitut ajatukset on saatu Salapoliiseilta. Salapoliisit ovat 6-10-vuotiaita sijaishuollon perhehoidossa asuvia lapsia, jotka kehittävät yhdessä aikuisten kanssa lapsiystävällisempää lastensuojelua. Lapset työskentelevät ja keskustelevat kanssamme piirtäen, leikkien ja maalaten.

Lapsia koskeva osallisuus lastensuojelussa puhututtaa. Lasten juridinen oikeus osallisuuteen omissa asioissaan tunnustetaan jo paremmin, mutta käytännön toteutuksessa koetaan erilaisia haasteita ja huolia. Yksi haaste koskee pieniä lapsia ja heidän osallisuusmahdollisuuksiaan. Vaikka YK:n lasten oikeuksien komitea (2009) on huomauttanut sopimusvaltioita, ettei lasten kuulemiselle tule asettaa ikärajoja, jäävät pienet lapset helposti syrjään puheoikeudestaan.

Alle kouluikäisten ja alakouluikäisten lasten osallisuutta haastaa esimerkiksi vallitseva lapsikäsitys. Nähdäänkö lapsi autettavana kohteena vai aktiivisena toimijana, oman elämänsä asiantuntijana. Lapsen kanssa keskustelu voi huolettaa ammattilaista monin tavoin. Pystyykö pieni lapsi ilmaisemaan itseään? Mitä lapselle voi kertoa, mitä häneltä voi kysyä ja millä tavoin? Jos kysyn, mitä siitä seuraa? Aiheutanko stressiä lapselle tai särjenkö hänet? Mokaanko jotain joka tapauksessa?

Kuitenkaan juridinen oikeus lapsen osallisuuteen ei katoa, vaikka se tuntuisi hankalalta. Osallisuutta tukee luottamuksellinen, kunnioittava ja turvallinen vuorovaikutussuhde aikuisen ja lapsen välillä. Tässä suhteessa molemmat osapuolet voivat oppia toiselta ja yhdessä etsiä parhaita ratkaisuja tai vastauksia lapsen elämäntilanteeseen. Kyse on tasapuolisesta kohtaamisesta, jossa lapsi saa olla osallinen omassa elämässään, eikä vain seurata sitä sivusta.

On hyödyllistä ymmärtää, mitä osallisuus voi merkitä lapselle. Osallisuus on parhaimmillaan lapsen auttamista. Lapsen saadessa kertoa omista ajatuksistaan ja näkemyksistään aikuisen on mahdollista tavoittaa, minkälaista tukea tai apua lapsen olisi tärkeä saada. Kohtaaminen ja työskentely suoraan lapsen kanssa voi auttaa lasta ymmärtää itseään ja elämäänsä. Kohdatuksi tuleminen ja osallisuus auttaa keventämään lapsen mieltä. Lapselle on helpotus, kun saa kertoa vaikeista kokemuksistaan (Hurtig 2006, 146).

Salapoliisien yllä olevat ajatukset ovat mielestäni kovin ymmärrettäviä ja tärkeitä. En minäkään haluaisi joutua käsittelemään vaikeita asioita yksin. En minäkään haluaisi, että vain muut puhuisivat asioistani ilman minua. En minäkään haluaisi joutua miettimään mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu ja voinko olla siihen vaikuttamassa. Lasten kanssa työskennellessä voi hyvin hyödyntää otsikon kultaista kysymystä, kohtaanko lapsen niin kuin toivoisin minut kohdattavan?

Susanna Kalliola
Kehittämispäällikkö,
Pesäpuu ry, lastensuojelun kehittämisyhteisö
VTM, laillistettu sosiaalityöntekijä
Sosionomi AMK
Lähteet
Hurtig, J. (2006). Lasten tieto sosiaalityön haasteena. Teoksessa H. Forsberg, A. Ritala-Koskinen & M. Törrönen (toim.), Lapset ja sosiaalityö. Kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. (167-193). Jyväskylä: PS-kustannus.

YK:n lapsen oikeuksien komitea (2009). Yleiskommentti nro 12 lapsen oikeudesta tulla kuulluksi.

Kategoria(t): kohtaaminen, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Lastensuojelu | Kommentoi

Aikuinen, huomaatko lähelläsi näkymättömän lapsen?

Vierasbloggaajana Outi Arvola

Tarinoiden kautta on mahdollista välittää viestiä ihmiseltä toiselle. Ne tunteet, toiveet ja tarpeet, joita muutoin voisi olla vaikea ilmaista tai toisen nähdä, tulevat usein ilmi tarinoissa. Tällä kertaa teen näkyvämmäksi niitä lapsia ja nuoria, jotka voivat liiaksi mukautua toisten tarpeisiin niin, että heidän tarinaansa ei enää juuri kuulu eikä heitä näy.

Nämä nuoret hoivaajat tai nuoret mielenterveysomaiset ovat heitä, jotka juuri nyt kantavat erityistä huolta koronaviruksen rajoituksista ja lähipiirissään olevien riskiryhmien selviytymisestä oman huolensa rinnalla. He joutuvatkin usein kohtaamaan ikätasoonsa nähden suurta vastuuta ja ovat muita lapsia suuremmassa vaarassa riskissä sairastua ja syrjäytyä itse. Lapset ja nuoret jäävät myös usein palveluissa huomaamatta.

Vuoropuhellaan hetki Tove Janssonin Näkymättömän lapsentarinan (1962) kanssa.

Tarinassa Tuu-tikki vie Muumitaloon näkymättömän lapsen. Tyttö on elänyt arkeaan tätinsä luona, lasta huomaamattomassa ilmapiirissä, ja tämän myötä hän on vähitellen muuttunut näkymättömäksi. Tuu-tikki tuo tytön muumien luo, jotta muumit voisivat tehdä hänet jälleen näkyväksi. Muumimamma tekeekin parhaansa, jotta tyttö tuntisi olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi.

Maailmassa elää liian monta näkymätöntä Ninniä. Jurvansuu ja Rissanen (2016) ovat todenneet, että mielenterveyden häiriöt koskettavat välillisesti suurta joukkoa läheisiä. Suomen Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFami esittää, että jopa joka neljäs alaikäinen elää perheessä, jossa on mielenterveys- ja/tai päihdeongelma (ks. https://finfami.fi/lapset-ja-nuoret/). Mielenterveysläheisen käsite on laaja: läheinen voi myös olla muu kuin oma vanhempi, kuten sisarus, isovanhempi, ystävä tai kumppani. Nuorten hoivaajien käsitteellä puolestaan tarkoitetaan alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria, jotka hoitavat vanhempaansa tai muuta sukulaistaan kotona. Kansainvälinen tutkimustieto osoittaa, että länsimaissa 2–8 prosenttia alaikäisistä nuorista kantaa ikäänsä nähden liian vastuuta sairaasta perheenjäsenestään tai hoitaa kotona kuormittavia velvollisuuksia. (ks. esim. Alisa-projekti ja Jangsterit-projekti, Omaishoitajaliitto 2019).

Ninni on hämmästyttävän tottelevainen ja mukautuvainen lapsi, joka tekee asiat odotusten mukaisesti. Hän pesee astiat pyytämättä ja laittaa ne kaappiin kuivumaan. Ninnin mukautuvuudella on kuitenkin toinen puolensa: tuntuu, että hän esimerkiksi leikkii vain miellyttääkseen muita. Ninni oppii nopeasti leikkien säännöt, noudattaa niitä, ja toteaa vakavasti: ”Miten hauskaa”. 

Näkymättömän lapsen tarina nostaa esiin monia seikkoja sosiaalisesta näkymättömyydestä. Pidämme usein itsestäänselvänä sitä, että olemme sosiaalisesti näkyviä ainakin joillekin kanssaihmisille. Aina näistä kumpikaan ei ole itsestäänselvyys. (Taipale 2016.) Kun lapsi oppii kasvattamaan omat tuntosarvet herkiksi lähipiirin tarpeille, oman itsen näkyväksi tekeminen voi jäädä varjoon. Lapsen elämä täyttyy velvollisuuksista ja arjen kantamisesta. Eläminenkin voi olla yksi hymytön suoritus: miten hauskaa.

Finfamit ja Omaishoitajaliitto ympäri Suomea tekevät näkymättömiä lapsia näkyviksi. Teemme parhaamme, että lapset ja nuoret tuntisivat olonsa turvallisiksi ja tervetulleiksi.  Rohkaisemme ammattilaisia tunnistamaan omassa työssään nuoret mielenterveys- ja päihdeomaiset ja hoivaajat. Tuotamme ja tarjoamme myös tutkimukseen ja kokemukseen pohjaavaa tietoa, välineitä ja työkaluja kohderyhmän puheeksi ja huomioon ottamiseen.

Tarinan lopussa Ninni puolustaa muumimamman heittämistä mereen iskemällä terävät hampaansa papan häntään. Tällöin Ninni muuttuu näkyväksi.

”Hän näkyy, hän näkyy!’, huusi Muumipeikko. ”Te olette muuttaneet lapsen, niin että hän on pahempi kuin Pikku Myy. Mutta pääasiahan on, että hän näkyy.” 

Näin Ninni löytää rohkeutensa (Anni 9 vuotta)

Ammattilainen:

Huomaa.

Kysy ja kuuntele.

Tee näkyväksi.

Outi Arvola

 

 

Annin (9 vuotta) tekemä piirustus ”Näin Ninni löytää rohkeutensa” 

KM Outi Arvola on Turun yliopiston kasvatustieteen tohtorikoulutettava. Väitöskirja käsittelee eri kieli- ja kulttuuritaustaisten lasten varhaiskasvatusta Suomessa. Aiemmalta taustaltaan Outi on varhaiskasvatuksen opettaja. Outi toimii Turun ammattikorkeakoulun sosiaali- ja kasvatusalan lehtorina. Hän on työskennellyt useissa lasten ja nuorten kanssa tehtävään työhön liittyvissä kansallisissa ja kansainvälisissä hankkeissa. Tällä hetkellä hän toimii järjestökentällä Varsinais-Suomen FinFamin Kysy nuorelta -hankkeessa, jossa kehitetään nuorten mielenterveys- ja päihdeomaisten varhaisemman tunnistamisen ja tukemisen muotoja erityisesti oppilaitoksissa. Seuraa hankkeen etenemistä https://www.vsfinfami.fi/kysy-nuorelta/  ja etenkin sosiaalisen median kanavissa Facebookissa Kysy nuorelta, @kysynuorelta #kysynuorelta.

Lähteitä ja lisätietoa:

Tutustu lapsiomaisten tarinoihin paremmin FinFamin tuoreessa Labyrintti-lehden numerossa, jossa teemana lapsiomaiset. Lehti julkaistaan lähipäivinä: https://finfami.fi/labyrintti/

Alisa-projekti. http://alisaprojekti.fi/

Finfami. https://finfami.fi/lapset-ja-nuoret/

Kysy nuorelta-hanke. https://www.vsfinfami.fi/kysy-nuorelta/

Jangsterit-hanke. https://omaishoitajat.fi/liiton-toiminta/liiton-toimintamuodot/jangsterit-hanke/

Jansson, Tove (1962). Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Laila Järvinen (alkup. Det osynliga barnet. Och andra berättelser, 1962). Helsinki: WSOY.

Jurvansuu, S. & Rissanen, P. 2016. Omaiset ja omaistyö päihde- ja mielenterveysyhdistysten toiminnassa. Tietopuu: Katsauksia ja näkökulmia 2/2016. A-klinikkasäätiö: Helsinki. Viitattu 18.3.2020.

Taipale, J. 2016. Tove Janssonin ”näkymätön lapsi” ja sosiaalinen peilaaminen. Psykoterapia (2016), 35 (1), 20-32.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Miten helpottaa pelkoa ja ahdistusta? Koronavirus ajassa

 

tyttö+pun.kukka-P1020995-002

Akvarelli: Kalevi Karlsson

Huoli ja paniikki iskee – pysähdy yhdessäoloon, keskusteluun, kohtaamaan ja kuuntelemaan lapsia, nuoria ja aikuisia sekä hanki luotettavaa tietoa.

Tilanne Suomessa ja globaalisti on hyvin poikkeuksellinen. Kaikki tuntuvat puhuvan koronaviruksesta. Paniikkimielialaa on nähtävissä taloudessa, terveydenhuollossa, tiedotusvälineissä, somessa ja esimerkiksi ruokakauppojen hamstrauksessa. Tämä vaikuttaa monella tavalla – myös pitkällä tähtäimellä. Pelko ja epävarmuus sekä turvattomuuden tunne vaikuttavat laajasti ihmisiin kuten tunteisiin, päätöksentekoon, luottamuksen ja selviytymisen tunteisiin, tulevaisuudenuskoon sekä yleensä elämänlaatuun. Tämä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti etenkin lapsiin ja nuoriin, mutta myös aikuisiin, ja kaikella tällä on monia, yllättäviäkin heijastuksia vielä pitkään.

On siis tärkeää meidän kaikkien miettiä, miten voisimme välittää – todella tarpeellisten asiatiedotteiden lisäksi – rauhoittavia viestejä, jotka poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta vähentäisivät liiallista paniikkimielialaa ja ahdistavaa sekä lukkiuttavaa turvattomuuden tunnetta. Miten siis voidaan edistää nyt ja pidemmällä tähtäimellä pienten ja isojen hyvinvointia ja hyvin voivia yhteisöjä.

Tarvitaan oikeaa tietoa ja sen lisäksi välittävää yhdessäoloa ja rauhoittavaa keskustelua. Peruspilari on toisen kuuntelu ja kohtaaminen, keskustelu ja toisen ajatusten vakavasti ottaminen. Tutkittu ja käytännössä hyväksi havaittu keino kuunteluun, kohtaamiseen ja yhdessä olemiseen on sadutusmenetelmä. Voit pysähtyä tähän hetkeen ja kuunnella toista, mitä hänellä juuri nyt on mielenpäällä:

Sadutuksessa sano lapselle, nuorelle, aikuiselle tai ryhmälle:
”Kerro satu (tarina tai juttu).
Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot.
Lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat.”
(Riihelä, 1991, 29–33; Karlsson, 2000; 2014)

Lähteet

Karlsson, L. (2000). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Helsingin yliopisto, kasvatuspsykologia. Lapset kertovat -julkaisusarja. Stakes. Helsinki: Edita.

Karlsson, L. (2013). Storycrafting method – to share, participate, tell and listen in practice and research. The European Journal of Social & Behavioural Sciences, Special Volumes VI Design in Mind, 6(3), 1109–1117. http://www.futureacademy.org.uk/files/menu_items/other/ejsbs88.pdf

Karlsson, L. (2014). Sadutus – Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. PS-kustannus. Lapset kertovat -julkaisusarja.

Riihelä, M. (1991). Aikakortit. Tie lasten ajatteluun. VAPK kustannus.

Lisää lähteitä ja tutkittua tietoa sadutksesta:

https://wordpress.com/view/lapsetkertovat.org

https://wordpress.com/page/lapsetkertovat.org/971

Ks. kriisisadutuksesta: https://www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/Sadutus/sadutus_kriisitilanteessa.html

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2016/08/31/sadutusta-vieraskirjassa/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/12/12/sadutuksesta-lapsinakokulmaisiin-sattumiin/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/10/10/kaikki-lapset-ovat-maailmankansalaisia/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/11/07/nakyyko-aloite-merkitseeko-se/

 

What do you want to do ?

New mailCo

What do you want to do ?

New mailC

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, Globalisaatio, Hyvinvointi, Ikä, kohtaaminen, Kokemus, koulu, Kuuntelu, Lapsen oikeudet, Lapsuus, Lasten näkemykset, Menetelmät, Nuoret, Perhe, sadutus, tutkimus, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , | 2 kommenttia

Varhaiskasvatuksen laaduntarkastelua lapsen silmin

Olen tutkimuskäynnillä päiväkodissa. 3-5-vuotiaiden ryhmä on lähdössä metsäretkelle. Olen lähdössä heidän mukaansa keräämään tutkimusaineistoani eli videoimaan lasten ja aikuisten vuorovaikutusta. Minulla on muistivihko ja tabletti kainalossa.

Safiirit 073

Neljävuotiasta Sampoa kiukuttaa. Hän ei haluaisi lähteä metsään. Sampo ei löydä itselleen mieleistä paikkaa jonosta. Sampo seisoo käden puuskassa jonon vieressä kasvot maahan painettuna. Olen tuttu aikuinen päiväkodissa, joten tunnen Sampon ja tiedän, mistä saisin hänet ehkä kiinnostumaan. Päätän muuttaa suunnitelmaani aineistonkeruun suhteen ja kysyn Sampolta, haluaisiko hän toimia tämän retken kuvaajana. Sampon katse kääntyy minuun. Toistan kysymykseni ja Sampon kasvoille tulee iloinen ilme: ”Saanko mä siis ottaa kuvia retkellä?” ”Joo, musta olisi kiva tietää, mitä sulle tärkeitä juttuja retkellä on ja sähän tiedät sen parhaiten”, vastaan. ”Mä aion ainakin kuvata mustikoita ja muurahaispesän”, Sampo vastaa mietittyään hetken. Sampo asettuu käteeni retkiletkan viimeiseksi.

Letka lähtee liikkeelle. Sampo juttelee koko ajan kävellessämme tuttua reittiä metsään. Hän haluaa kuvata matkan varrella olevan talon. ”Tää on tärkeä. Tän ohi mennään aina”, hän sanoo. ”Ja noi kukat. Mä otan niistäkin kuvan. Ne on tosi nättejä”, hän jatkaa. Riku toivoo laulua. Opettaja tarttuu Rikun aloitteeseen ja alkaa spontaani toivelaululevyraati. Lapset toivovat lauluja ja niitä lauletaan yhdessä. Kukaan ei kuule, että Ville on toivonut jonon perältä laulua jo monta kertaa. Villen ääni kohoaa. Villekin tulee lopulta huomioiduksi ja hänen laulunsa lauletaan. Hassuttelulaulua toivotaan monta kertaa. Matka sujuu rattoisasti.

Pysähdymme tutun urheilukentän laidalle ja lapset saavat juosta vapaasti hiekkatietä pitkin mäennyppylälle. Sampo ottaa kuvan mönkijästä. ”Toi on kyllä tosi hieno”, hän sanoo. Otamme juoksukisan, jotta saamme muun joukon kiinni. Metsässä jakaudumme kahteen porukkaan kävelytien molemmin puolin. Lapset vaihtavat sujuvasti puolta leikkien vaihtuessa ja aikuiset huikkaavat toisilleen, kun lapsi siirtyy kävelytien yli. Näin kaikilla aikuisilla on tieto, montako lasta on kummallakin puolella leikkimässä. Sampo löytää muurahaispesän ja mustikan. Hän haluaa kuvata myös korkealta kiveltä kavereita, katkenneen puunrungon ja kivelle kasattuja käpyjä. Aikuistenkin pitää asettua kuvattavaksi. Välillä Siiri haluaa ottaa kuvia. Sampo antaa tabletin Siirille ja Siirikin saa kuvata. Aikuiset sopivat, että metsässä ollaan vielä kymmenen minuuttia. He kertovat jäljellä olevan ajan lapsille.

Safiirit 084

Yhtäkkiä Sampo huomaa, että kävelytien toisen puolen lapset ovat yhtenä porukkana kontillaan maassa. Sampon haluaa mennä kanssani katsomaan, mitä siellä on. ”Me löydettiin leppäkerttuperhe”, kertoo Vilma. Leppäkerttuja vilisee useampia pienellä metsäalueella puiden juurien seassa. Sampo ottaa valokuvan leppäkertusta ja kysyy, saako ottaa videonkin, kun leppäkertut on niin hauskan näköisiä. ”Saat videoida”, vastaan Sampolle.

Päiväkodilla katsomme Sampon kanssa hänen ottamansa kuvat yhdessä läpi. Sampo on todella tyytyväisen näköinen, kun kysyn, saisinko videoida keskustelumme, niin se jäisi minulle tosi tarkasti muistiin ja voisin katsoa videota vielä myöhemminkin. ”Saat videoida”, vastaa Sampo. Katsomme kuvia yksi kerrallaan monta kertaa. Sampo saa kertoa kuvista haluamiaan asioita. Kerronta on monisanaista ja kodin ja päiväkodin arki limittyvät toisiinsa. Välillä keskustelumme ajautuu veneen ratin ja moottorin välisen yhteyden pohtimiseen ja välillä tutkimme kelloani. Tämä on tärkeä hetki meille molemmille.

Sampon kuvaamat ja erityisesti Sampon niistä kertomat tärkeät asiat voi kiteyttää seuraavalla tavalla:

  • Tutut rutiinit ja turvallinen ympäristö luovat turvaa (Kuvat tutuista asioista retkireitin varrella, tuttu leikkipaikka metsässä, kuva muurahaispesästä, koska jos on muurahaisia, ei ole käärmeitä)
  • On tärkeää tietää, kuinka taitava on ja mitä uusia asioita on oppinut (Kuva itsestä, minun ottama kuva Samposta hyppäämässä kiveltä ja kuva mönkkäristä, jollaista Sampo osaa itsekin ajaa)
  • Päiväkodin tutut aikuiset ovat tärkeä osa jokaista päiväkotipäivää (Kuviin pääsivät kaikki mukana olleet ryhmän kasvattajat)
  • Oman ryhmän lapset ovat tärkeitä leikkikavereita, joiden kanssa voi leikkiä ja tutkia asioita (Kuvia oli ryhmän muista lapsista, yhdessä rakennetusta ystävyyden-majasta, mustikoista, käpykokoelmasta ja leppäkertuista)

Kun vertaan näitä Sampon kuvista ja kertomuksesta kiteytettyjä tärkeitä asioita Varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin ja Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen Karvin julkaisemiin laatuindikaattoreihin, voin tämän yksittäisen esimerkin avulla havaita, että pieneltäkin lapselta saadaan luotettavaa tietoa varhaiskasvatuksen toteuttamisesta ja laadusta. Onkin tärkeää pohtia, miten lapsen ääni saadaan kuuluville varhaiskasvatuksessa niin, että sillä on vaikutusta myös varhaiskasvatuksen laadunarviointiin. Tältä retkeltä sain talteen yhden tärkeimmistä tutkimusaineistoistani ja havahduin jälleen siihen, kuinka opettavaista on tarkastella maailmaa lapsen näkökulmasta.

(Lasten nimet on muutettu)

Elina Weckström

KM, Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

 

Lue lisää:

Varhaiskasvatuksen laatuindikaattorit, https://karvi.fi/app/uploads/2019/09/KARVI_T1319.pdf

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet.pdf

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Laatu, Lapsen oikeudet, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , | 3 kommenttia

Miten lasten kanssa keskustellaan?

Tuttu tilanne: kysyt tuttavasi lapselta mitä hänelle kuuluu. Lapsi kiemurtelee vanhemman jaloissa ja hiljaa vastaa ”hyvää” (tai ei vastaa ollenkaan). ”Hän on vähän ujo vieraiden kanssa”, kuuluu selitys. Myöhemmin sama lapsi saattaa tulla innoissaan kertomaan sinulle leikistään. Miksi lasten kanssa on joskus niin vaikea keskustella?

Tuula Stenius on kirjoittanut aiheesta blogikirjoituksen, joka käsittelee tilannetta, jossa lasta haastatellaan lehtijuttua varten.

Tutkijana keskustelen lasten tai nuorten kanssa esimerkiksi haastattelutilanteessa. Tyypillinen haaste lasten ja nuorten haastatteluissa ovat lyhyet, jopa yksisanaiset vastaukset. Haastattelija yrittää kaivaa parempaa vastausta, ja saattaa vahingossa tulla laittaneeksi sanat lapsen suuhun. Lapsi saattaa myös tulkita tilanteen niin, että hänen on tarkoitus vastata, mitä aikuinen tahtoo kuulla. Lapset kohtaavat usein esimerkiksi koulussa tilanteita, joissa aikuinen kysyy kysymyksen, johon hän jo tietää vastauksen. Lapsen tehtäväksi jää arvata, mitä aikuisen mielessä liikkuu, ja vastata sen mukaisesti.

Toisaalta lapset saattavat myös kertoa jostain aivan muusta, kuin mitä kysyttiin. Tähän voi olla monia syitä. Lapset saattavat haastaa aikuisen auktoriteettiasemaa johdattelemalla keskustelun muille urille. Voi olla, ettei haastattelun aihe kiinnosta lasta. Voi myös olla, ettei lapsi ymmärrä kysymystä, joka on muotoiltu liian aikuismaisesti. Ja tietenkin olennaisena asiana: jos lapsi ei tunne haastattelijaa kovin hyvin, heidän välilleen ei ole vielä muodostunut luottamusta. Lapsi ei halua kertoa asioistaan tuntemattomalle.

Lasten kanssa keskustellessa vaikuttavat samat taustavoimat kuin keskustellessa aikuisten kanssa. Missä keskustelu tapahtuu? Lapset eivät ole tottuneet istumaan kahden kesken aikuisen kanssa suljetussa tilassa. Tuttu ympäristö helpottaa vuorovaikutukseen ryhtymistä. Miten keskustelijat ovat sijoittuneet? Tyypillinen haastattelutilanne, jossa haastattelija ja haastateltava istuvat vastatusten pöytä välissään, saa tilanteen vaikuttamaan varsin viralliselta ja lisää jännittyneisyyttä. Voisiko aikuinen istua lapsen kanssa lattialle, tai jos pöytä on oltava, niin vierekkäin tai pöydän kulmaan? Voisiko haastattelu tapahtua ulkona kävelyllä tutussa puistossa? Tuntevatko keskustelijat toisensa? Tutkijoille suositellaan ennakkovierailua esimerkiksi haastateltavien lasten koululla, jotta tutkija voi viettää aikaa lasten kanssa ensin ilman tutkimuksen painolastia.

Aloittaessa keskustelun lapsen (tai nuoren) kanssa kannattaa miettiä, millaista kieltä itse käyttää. ”Tykkäätkö sä tosta jalkapallosta?” ”Onko ruoka hyvää?” ”Millä luokalla sä olitkaan?” Näihin kysymyksiin riittää yksisanainen vastaus, joka oikeastaan oli kaikkien arvattavissa ennen keskusteluun ryhtymistä. Kysymykset kannattaa muotoilla avoimiksi, eli niihin ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. ”Haluaisin kuulla lomamatkastasi Espanjaan.” Tämä virke ei ole edes kysymyksen muodossa, vaan aikuinen painottaa olevansa kiinnostunut lapsen kokemuksista. Kun lapsi kokee, että aikuinen on oikeasti kiinnostunut hänen kertomastaan, hän saattaa kertoa pidemmin ja yksityiskohtaisemmin ajatuksistaan, muistoistaan ja kiinnostuksistaan. Kun keskustelun alusta on saatu kiinni, kannattaa kuunnella tarkasti ja tarttua asioihin, joista lapsi kertoo.

Vierailin eräässä kansainvälisessä koulussa pari viikkoa sitten ja jäin seuraamaan ensimmäisen luokan oppituntia. Tunnin alussa olin kertonut lapsille nimeni ja että minua kiinnosti kovasti se, mitä he olivat oppineet tunnin aiheesta eli tarinoiden kirjoittamisesta. Kun lapset ottivat esille kirjoitusvihkonsa, eräs 5-vuotias tyttö tuli luokseni ja ryhtyi vuolaasti kertomaan, mitä kaikkea he olivat oppineet esimerkiksi hahmoista, juonesta ja loppuratkaisusta. Hän esitteli minulle omaa kirjoitusvihkoaan, sitten tarinansa suunnitelmaa, ja lopulta I-Padin tekstinkäsittelyohjelmaan puhtaaksi kirjoitettua satuaan. Hänen kaverinsa liittyi pian seuraan ja halusi myös esitellä tarinaansa. Kysyin tytöiltä, olivatko he lukeneet kirjoja, joita haluaisivat suositella minulle. Tässä ovat heidän kirjasuosituksensa:

Keskustelin tyttöjen kanssa paljon muustakin ja tuntui, että sain kattavan esitelmän ensimmäisen luokan opetussuunnitelman sisällöistä. Koulusta puhuminen oli luonnollista, sillä istuimme luokkahuoneessa, ja lapset tiesivät, että olin tullut vierailulle nimenomaan siksi, että koulu kiinnosti minua.

Lapsi on myös ihminen, ja ihmisinä me etsimme kohtaamisista asioita, jotka yhdistävät meitä. On helppo keskustella, kun tiedämme, että toinenkin tietää ja on kiinnostunut keskustelun aiheesta. Tuttujen lasten sekä tuttujen aikuisten kanssa juttelu onnistuu hyvin osittain jo siksi, että tiedämme heistä ja heidän kiinnostuksistaan jotain. Ja jos keskustelukumppani on tuntemattomampi, kannattaa ensin varata vähän aikaa tutustumiseen, ennen kuin ryhtyy haastattelun virallisempaan osioon.

 

Oona Piipponen

Väitöskirjatutkija ja luokanopettaja, MA

Itä-Suomen yliopisto

@OPiipponen

 

Kirjallisuutta:

Christensen, P. (2010) Ethnographic Encounters with Children. In: Hartas, D. (ed.) Educational Research and Inquiry: Qualitative and Quantitative Approaches (pp. 145–158). London: Continuum.

Gibson, J. E. (2012) Interviews and Focus Groups With Children: Methods That Match Children’s Developing Competencies. Journal of Family Theory & Review, 4: 148–159

Horgan, D. (2017) Child participatory research methods: Attempts to go ‘deeper’. Childhood, 24(2): 245–259.

Karlsson, L. & Karimäki, R. (toim.) (2012) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Kategoria(t): Dialogisuus, kohtaaminen, Kuuntelu, Menetelmät, tutkimus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , | 5 kommenttia

Voiko lähihoitaja olla hyvä kasvattaja?

Olen ollut kasvatusaineiden opettajana lähihoitajakoulutuksessa vuodesta 2005. Kun minulta on kysytty, mitä teen työkseni, olen usein säväyttänyt kuulijaa kertomalla, että ”Opetan 16- vuotiaille, miten lapsia kasvatetaan.” Kuulija ymmärtää, että 16-vuotias on itsekin vielä lapsen kirjoissa Suomen lain mukaan ja häntä kasvattavat vielä omat vanhemmat.

20160309_133813

Ryhdyin Kallialan (2012) kriittisen kirjan herättämänä pohtimaan lähihoitajien pätevyyttä päiväkodin kasvattajaksi. Hänen mielestään koulutus on liian laaja eikä varhaiskasvatukseen riittävä. Lähihoitajakoulutuksessa varhaiskasvatuksen osuus on vähäinen, mutta niin sanovat kaikki muutkin osaamisalojen opettajat. Ensimmäisen vuoden opinnoissa opiskellaan laaja-alaisesti ihmisen kehitys vauvasta vanhukseen ja opiskellaan kaikenikäisille suunnattuja toiminnallisia menetelmiä. Työssäoppiminen voi tapahtua myös kaikenikäisten kanssa, mutta meidän koulussamme on pidetty kiinni siitä, että varsinkin nuorisoasteen opiskelijat menevät pääsääntöisesti päiväkoteihin. Siitä alkaa luontevasti ihmisen elämänkaaren polku hahmottua, meneepä sitten mihin tahansa tulevaisuudessa töihin. Ja mikä onkaan sen hienompi ensimmäinen työssäoppimispaikka, kun asiakkaat tulevat kädet ojossa vastaan nauraen sekä leikkiin mukaan pyytäen. Moni voi päätyäkin alalle tämän ensimmäisen kokemuksen myötä. Opiskelija voi sitten valita Lasten ja nuorten hoidon ja kasvatuksen osaamisalan. Jos kaikki mahdolliset varhaiskasvatukseen liittyvät opetukset lasketaan yhteen, opetusta ja työpaikalla oppimista on maksimissaan 8 kuukautta.

Onhan se vähän! Ihmisen elämän tärkeimmät vuodet ovat kuitenkin kuusi ensimmäistä vuotta. Mihin pitäisi keskittyä, että se riittäisi?

Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa on educare-malli eli läsnä ovat hoito, kasvatus ja opetus. Jotkut ajattelevat, että päiväkodissa toimivalle lastenhoitajalle kuuluu erityisesti vain hoidon alue. Hoidon oppii nopeasti, varsinkin aikuisopiskelija, jolla on jo vaipanvaihtokokemusta. Pelkkä hoidon osaaminen ei vielä riitä. Olen kuullut myös päiväkodin henkilökunnan kutsuvan opiskelijoita lisäkäsiksi, joka tarkoittaa nimenomaan tätä hoidon osuutta. Kasvattajaksi opiskeleva ei ole pelkät kädet, vaan hänellä on myös pää ja sydän.

2012-04-16 11.57.10

Kasvatus ja opetus opiskeluaiheina – siinä on kaikilla opittavaa ja poisopittavaa. Usein aikuisopiskelija vetoaa siihen, että on kokemusta omista lapsista. Kokemus ei aina riitä. Tästä hyvä esimerkki on sienestäjä, joka kuoli syötyään myrkkysieniä. Mitä hyötyä oli kokemuksesta, jos ei ollut oikeaa tietoa? Kasvatustietoa ja -taitoja pitää myös opettaa. Onko Suomessa jokin yleisesti hyväksyttävä kasvatusmetodi? Kyllä on, sen voi etsiä Varhaiskasvatussuunnitelmasta. Sattuu vain olemaan niin, että päiväkotien käytössä olevat Vasut ovat lähes satasivuisia. Fiksuimmat päiväkodit ovat nostaneet sieltä oleellisimmat asiat esille ja pitävät niitä käytännön tasolla esillä.

Opinnoissa on mielestäni oleellista opiskella vuorovaikutukseen liittyviä asioita. Miten puhutaan lapselle, miten otetaan lapsen aloitteita vastaan, miten pienryhmää ohjataan? Opinnoissa olemme harjoitelleet ohjaavan ja positiivisen kasvatuksen käytäntöjä. Tämä on tärkeää, koska meillä on jokaisella oma selkärankamalli, se kotoa saatu kasvatustyyli, joka napsahtaa päälle varsinkin huonoina päivinä. Eikä se ole aina se ammatillinen ja paras tyyli! Tämän tiedostamiseen menee aikaa kaikilla. Harjoittelemme myös lapsen kuuntelemista ja havainnointia moneen kertaan eri harjoitusten avulla koulussa, kotona ja työpaikoilla. Kasvatustietoisuus, ehkä uudenlainen lapsikäsitys ja omien toimintatapojen muuttaminen ovat koulutuksen tärkeitä tehtäviä – eivätkä ne ole opittavissa sormia napsauttamalla. Niitä tietysti pitäisi saada harjoitella hyvässä työpaikassa käytännössä. Joskus hyvätkin opit ja oivallukset menevät hukkaan, jos työpaikka ei niitä tue.

Ehkä pienten lasten opetus ja syvällisempi opetuksen didaktiikka on se osa-alue, jota vähiten käsitellään. Leikinomaisuus on kuitenkin siinäkin painopiste. Tärkeät asiat vaativat aikaa: lapsen ja lapsiryhmän tunteminen, siitä tavoitteiden asettaminen ja lasten osallistava ohjaaminen. Ammattitaitovaatimuksia on 12 ja niistä johdettuja kriteereitä yhteensä 74. Niitä ei opita nopeasti. Tätä painotan siksi, että osaamisperusteisuutta korostetaan, mutta miten näytät tällaisen kokonaisuuden nopeasti? Minimissään siihen menee kaksi kuukautta.

Kalliala sanoo, että aikuisen on oltava eloisa, elinvoimainen ja leikkimielinen. ”On mentävä yhä lähemmäs, havainnoitava yhä tarkemmin ja ymmärrettävä, että pienet asiat kasvavat suuriksi ja merkityksellisiksi päivien, viikkojen ja kuukausien myötä.” Valmiskin lähihoitaja on siis aina opin tiellä.

Vastaus siihen, voiko lähihoitaja olla hyvä kasvattaja on: kyllä voi. Ja siihen kannattaa käyttää ihan kaikki aika, mikä on käytettävissä. Hyvä kasvattajuus riippuu siitä, että kokee työn merkitykselliseksi, omasta oppimisenhalusta ja jatkuvasta reflektiosta eli peiliin katsomisesta. Se riippuu rakkaudesta lasten kanssa tehtävään työhön, lasten kanssa viihtymisestä ja yhteistyökyvystä muiden kasvattajien kanssa. Näiden vahvistamiseen pitäisi sekä koulutuksen että työpaikkojen tähdätä.

Lähteitä:

ePerusteet: Lasten ja nuorten hoidon ja kasvatuksen osaamisala. https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/esitys/3689879/reformi/tutkinnonosat/4127737

Opetushallitus: Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018 https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet.pdf

Kalliala, Marjatta: 2012. Lapsuus hoidossa? Aikuisten päätökset ja lasten kokemukset päivähoidossa.

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja
Lempäälä

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Lapsuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | Yksi kommentti

Lapsen näkökulman hyödyntäminen tuen suunnittelussa varhaiskasvatuksessa

Vierasbloggaajana Noora Heiskanen

”Mulle tulee joskus hölmö olo. Sillon mä pelleilen. Mulla on se (paino)koira sylissä piirillä, se painaa tästä näin (jalka) ja ne ei liiku. Se on hyvä. Hyppiminen kans auttaa, ja jäätelö.”

 
Lapsen oikeus olla osallinen kehityksen ja oppimisen tuen suunnittelussa on kirjattu varhaiskasvatusta ohjaaviin asiakirjoihin. Oikeuden osallisuuteen osoittavat myös kansainväliset lasten ja vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevat ihmisoikeussopimukset. Tästä huolimatta aiempi tutkimus on osoittanut, että tuen suunnitteleminen on hyvin vahvasti aikuisten ja erityisesti ammattilaisten aluetta, jossa lapsen äänen ja näkökulman hyödyntäminen ei ole systemaattista.

Lapset ovat kuitenkin mitä parhaita tietolähteitä, kun kehityksen ja oppimisen tukea suunnitellaan. Tämän tekstin alussa esitelty viisivuotiaan Artun kertomus omasta hölmöstä olostaan, jota ammattilainen nimittäisi ehkä keskittymisen ja tarkkaavaisuuden vaikeuksiksi tai ylivilkkaudeksi, kuvastaa sitä tarkkuutta, jolla jo pienikin lapsi pystyy tekemään havaintoja ja huomioita omista tuen tarpeistaan. Mikä tärkeintä, lapsilla on erinomaisia näkökulmia tukitoimista, joiden avulla ammattilaiset voivat auttaa heitä osallistumaan, oppimaan ja voimaan hyvin varhaiskasvatuksessa.

Tarkastelin väitöskirjassani (Heiskanen, 2019) yhtenä asiana sitä, miten lasten ja vanhempien näkökulmista kirjoitetaan lapsille varhaiskasvatuksessa laadittavissa pedagogisissa asiakirjoissa (Heiskanen, Alasuutari & Vehkakoski, 2019). Pedagogiset asiakirjat, kuten lapsen varhaiskasvatussuunnitelma (vasu), esiopetuksen oppimissuunnitelma ja erilaiset tuen suunnitelmat ovat yksi tapa tukea lapsen ja vanhempien osallistumista tuen suunnitteluun. Ne ovat lakisääteisinä kaikkia lapsia koskevia ja tuen suunnittelun prosessissa hyvin keskeisiä työvälineitä.

Tutkimissani 108 lapsen asiakirjoissa oli ilahduttavan usein löydettävissä lasten näkökulmia, joita oli kirjattu jopa useammin silloin, kun kyseessä oli lapsi, jolla on tarve kehityksen ja oppimisen tuelle. Lasten näkökulmien hyödyntäminen oli kuitenkin usein osallisuuden näkökulmasta tarkasteltuna pinnallista. Lapsen sanomaa käytettiin kirjoituksessa tyypillisesti monipuolistamaan ammattilaisten näkökulmaa lapsen tuen tarpeesta, jolloin lasten mielipiteet ja näkökulmat eivät saattaneet esimerkiksi liittyä niihin asioihin, joista asiakirjaan muuten kirjoitettiin (esim. ”Anna tykkää lihapullista”). Toisaalta lasten näkökulmia käytettiin usein vahvistamaan ammattilaisen omaa käsitystä lapsen tilanteesta (esim. ”Piireillä keskittyminen on haastavaa ja Maija itsekin sanoo, että piireillä on vaikea kuunnella”). Tällöin mahdolliseksi haasteeksi nousee hyödynnettyjen näkökulmien valikointi ammattilaisen tarpeista lähtien, jolloin lapsen ääni tulee esiin vain joiltain osin. Tyypillistä tapaa viitata lapsen ääneen voidaankin pitää Rabya (2014) mukaillen välineellisen osallisuuden takaamisena lapselle.

Ilahduttavan usein lapsen näkökulman hyödyntämisen tapa asiakirjoissa rakensi lapselle vahvan valta-aseman tuen suunnittelussa. Tällöin lapsen sanoma saattoi esimerkiksi vaikuttaa siihen, millaisia tukitoimia tai varhaiskasvatukselle asetettavia tavoitteita lapselle suunniteltiin (esim. ”Edith haluaisi oppia lukemaan, joten harjoitellaan jatkossa tiiviimmin kirjaimia ja äänteitä.”). Teoreettisesti tarkasteltuna (esim. Hart, 1992; Sinclair, 2004) vasta todellisten vaikutusmahdollisuuksien saaminen voidaan tulkita todelliseksi osallisuudeksi.

Lapsen näkökulma voi olla aikuiselle haastava tulkittava. Mielipiteen ei tarvitse olla – eikä se usein olekaan – sanallinen. Pienet varhaiskasvatusikäiset lapset eivät välttämättä puhu tai he käyttävät erilaisia puhetta tukevia tai korvaavia kommunikaatiomenetelmiä, mikä asettaa ammattilaiselle velvollisuuden osata hyödyntää monipuolisia kommunikaatiotapoja lasten kanssa (esim. Komulainen, 2007; Olli ym., 2012; YK 2009). Oikeus osallisuuteen ja oman näkökulmansa tuomiseen tuen suunnitteluun on kuitenkin jokaisen lapsen oikeus. Samalla tavalla lapsen näkökulmasta merkitykselliset asiat saattavat tuntua aikuisesta tilanteeseen sopimattomilta, kuten ehkä jonkun mielestä tekstin alun esimerkin keskittymistä helpottava jäätelö. Lapsen ehdotuksen hylkäämisen sijaan lapsen ajatukset avaavat mahdollisuuksia keskusteluun ja yhteisen ymmärryksen luomiseen. Ehdotus jäätelön syömisestä päiväkodin aamupiirissä saattaisi esimerkiksi johtaa keskusteluun siitä, mikä jäätelössä on se helpotusta tuova asia. Osallisuus ja kuulluksi tuleminen ei aina johda suoraan siihen, että lapsen ehdotukset toteutuvat sellaisenaan. Ammattilaisen velvollisuus on kuitenkin ottaa lasten näkökulmat arvostaen yhteiseen keskusteluun ja antaa lapselle valtaa vaikuttaa yhteisen ymmärryksen syntymiseen.

Noora Heiskanen
KT, VEO, tutkijatohtori
noora.j.heiskanen(a)jyu.fi

 

Lähteet

Hart, R. A. (1992). Children’s participation. From tokenism to citizenship. UNICEF: Florence.

Heiskanen, N. (2019). Children’s needs for support and support measures in pedagogical documents of early childhood education and care. Akateeminen väitöskirja. Jyväskylän yliopistopaino: Jyväskylä. Väitöskirja luettavissa osoitteessa https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/65796

Heiskanen, N., Alasuutari, M., & Vehkakoski, T. (2019). Intertextual Voices of Children, Parents, and Specialists in Individual Education Plans. Scandinavian Journal of Educational Research. doi:10.1080/00313831.2019.1650825

Komulainen, S. (2007). The ambiguity of the child’s ‘voice’ in social research. Childhood, 14(1), 11–28.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. (2012). Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 27(6), 793–807.

Raby, R. (2014). Children’s participation as neo-liberal governance? Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 35(1), 77–89.

Sinclair, R. (2004). Participation in practice: making it meaningful, effective and sustainable. Children & Society, 18(2), 106–118.

YK 2009. Lapsen oikeuksien komitean Yleinen huomautus nro 12 (2009) Lapsen oikeus tulla kuulluksi. CRC/C/GC/12. Luettavissa osoitteessahttp://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_12_julkaisu.pdf

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi