ICEHEARTS – KOULUN KASVATUSKUMPPANI

”Ope, miten sinne Iceheartsiin pääsee mukaan?” Ekaluokkalainen oppilaani kysyi tätä sinnikkäästi jo kolmatta päivää peräkkäin. Elettiin lokakuuta ja uutena toimijana koulussamme aloittanut Icehearts oli hitti.

Icehearts on sosiaalityötä tekevä järjestö, joka toimii syrjäytymisvaarassa olevien lasten parissa. Järjestön toiminta-ajatus perustuu joukkueurheiluun. Joukkueen ydinryhmä (6-10 lasta) perustetaan jo esikoulussa, jolloin joukkueeseen sitoutuu yksi ammattitaitoinen kasvattaja. Lapsia voidaan ottaa mukaan joukkueeseen myöhemmin, toiminnan päästyä käyntiin. 

Joukkuelaisten ja kasvattajan välinen suhde jatkuu 12 vuotta. Tämä vuosien mittainen sitoutuminen on järjestön toiminnan ydin. Kasvattaja tukee lasten kasvua aikuisuuteen tärkeissä nivelvaiheissa sekä arkielämässä pyrkien mahdollistamaan lapselle tasaisen sekä turvallisen kasvualustan.

Kasvattaja on mukana joukkuelaisten elämässä niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Koulussa hän on osa kouluyhteisöä ja toimii perheiden ja opettajien kanssa yhteistyössä. Hän on oppitunneilla lapsia varten: auttamassa ja tukemassa lasten koulunkäyntiä. Koulupäivän jälkeen toiminta jatkuu Iceheartsin järjestämässä iltapäivätoiminnassa. 

Kasvattaja on tärkeä aikuinen muillekin lapsille kuin joukkueen jäsenille. Hän on näkyvä osa kaikkien arkea, vaikka toimiikin ensisijaisesti joukkueeseen kuuluvien lasten parissa. Hän on mukana oppitunneilla, välitunneilla, ruokailussa, uimahallissa ja muilla retkillä. Hänen työtehtäviinsä kuuluvat oppilaiden välisten riitojen selvittely, koulutehtävissä auttaminen, lohduttaminen ja kannustaminen sekä monet muut arjessa vastaantulevat tilanteet.  

Kasvattajan rooli koulussa on erinomainen juuri sen määrittelemättömyyden kannalta. Hänen päätehtävänsä on olla lasten kanssa, kuunnella, tukea ja auttaa heitä. Hän antaa tilaa lasten äänille ja kokemuksille ja kohtaa heidät sellaisena kuin he ovat. Kasvattajan työtehtävät eivät ole rajatut samalla tavalla kuin esimerkiksi opettajan työssä. Kasvattaja on tullut korvaamattomaksi osaksi kouluyhteisöä. Lapset hakeutuvat kasvattajan luo ja kasvattaja on lapsille tärkeä henkilö.

Syyskuussa koitti koulussa ikimuistoinen hetki: ensimmäisen luokkakuvan ottaminen. Oppilaani vaativat Icehearts-kasvattajaa osallistumaan luokan yhteiskuvaan. Hän oli saavuttanut merkittävän ja tärkeän roolin luokan jäsenenä. Kasvattajan ja oppilaiden yhteinen matka oli alkanut.


Satu Inkiläinen

luokanopettaja

Lisätietoa Iceheartsista: https://www.icehearts.fi

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Ympäristöongelma ja sen ratkaisu vygotskilaisittain

Tämän tekstin innoittajana toimii ”psykologian Mozart” Lev Vygotskin The Problem of the Environment (1994), jossa Vygotski ruotii ympäristön vaikutusta lapsen kehitykseen. Miten ympäristön vaikutus lapseen ja hänen kehitykseensä määrittyy? Mikä siinä on ratkaisevaa? IlmastoLapsinäkökulmatutkijana viehätyn Vygotskin ajattelusta, jossa painottuu lapsen oma, yksilöllinen kokemus. Tätä yksilöllistä kokemusta Vygotski kutsuu venäjänkielisellä termillä perezhivanie. Ympäristö on ”vain” ympäristö, kunnes se kohtaa perezhivanien – tai perezhivanie sen. Ympäristö ei sellaisenaan ja yksipuolisesti vaikuta lapseen tai hänen kehitykseensä, vaan lapsen yksilöllinen kokemus antaa sille tämän kehitykseen vaikuttavan merkityksen.

Tutkiessani nuorten saksanoppijoiden kokemuksia sadutuksesta olen saanut huomata, että kokemuksia on yhtä monenlaisia kuin on kokijoitakin. Yksi kokee sadutuksen mahdollisuutena oppia uusia sanoja, toinen tapana ilmaista mielipiteensä, kolmas yhteisen ilon paikkana. Kunkin oppijan perezhivanie määrittää, mikä sadutuksessa on oleellista juuri hänen kannaltaan. Siten sadutuksen vaikutus oppijoihin ja heidän kehitykseensä on yhtä moninainen kuin heidän yksilölliset kokemuksensa. Nämä kokemukset ovat arvokkaita sellaisinaan, mutta ne myös auttavat ymmärtämään kehitystä ja ympäristön vaikutusta siihen.

Leikitelläänpä hetki kielellä – ja mielellä. Jos ympäristö on ongelma, on perezhivanie siihen ratkaisu. Lisätään löylyä: The Problem of the Environment on vuonna 1994 englanniksi käännetty versio Vygotskin luennosta, jonka hän piti vain hieman ennen menehtymistään vuonna 1934. Lukijan tulkinnan varaan jää, mitä Vygotskin luennon otsikkoon poimittu ”ongelma” tarkalleen tarkoittaa. Vygotski itse nimittäin ainoastaan numeroi luentonsa, ja sille annettiin nimi hänen seuraajiensa toimesta. 37-vuotiaana menehtyneen Vygotskin merkittävässä ja hänen elinvuosiinsa suhteutettuna sangen mittavassa tuotannossa jää harmillisen paljon tulkinnan varaan. Toisaalta se voi yksilöllisen kokemuksen kannattajalle näyttäytyä myös – Vygotskin työtä kunnioittavana – mahdollisuutena omaperäiseen tulkintaan, kuten kieli- ja muuhun ilotteluun.

Ilmasto (2)Kielentutkijaminäni eksyi pohtimaan, miten Vygotskin luennolle annettu otsikko kääntyisi suomeksi. Viime aikojen ilmastodebatista vaikuttuneeseen mieleeni juolahti sana ”ympäristöongelma”, ja ajatukselleni itsekin naureskellen kirjoitin sanan Googleen. Ruudulle rävähti Wikipedian näkemys: ”Ympäristöongelmalla tarkoitetaan ympäristössä tapahtunutta tai tapahtuvaa muutosta, jonka ihminen kokee jostakin syystä ongelmallisena” (27.3.2019) Ryhtymättä tarkemmin analysoimaan sitaattia tai sen todenperäisyyttä totean, että sattuipa hauskasti ja havahduttavasti! Myös Wikipedian määrittelemänä ympäristöongelmassa painottuu ihmisen kokemus.

Kokemuksessa on voimaa! Lapsinäkökulmatutkijoina oikeutemme ja velvollisuutemme on paitsi tutkia lapsen kokemusta ja kehittää keinoja sen tavoittamiseen, myös osoittaa lapsen kokemuksen tutkimisen merkitys. Vygotskin perezhivanie voi auttaa etenemään tällä polulla – vai mitä ajattelette?

 

Noora Räihä

Väitöskirjatutkija

Jyväskylän yliopisto

noora.j.raiha(a)jyu.fi

 

Tekstin kuvituksena kaksi erilaista perezhivanieta ilmastonmuutoksesta.

 

Lähteet:

Vygotsky, L. S. 1994: The Problem of the Environment. Teoksessa: R. Van der Veer & J. Valsiner (toim.),The Vygotsky Reader (s. 338–354). Oxford: Blackwell.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ympäristöongelma (27.3.2019)

Kategoria(t): Kokemus, koulu, Lapsen oikeudet, Lasten näkemykset, Leikki, sadutus, tutkimus, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Voivatko lapset ja nuoret vaikuttaa ilmastonmuutokseen?

Ensin pitää tehdä tunnustus. Mokasin pahan kerran: havahduin liian myöhään maaliskuun 15. päivän merkityksellisyyteen. Kuulin koululaisten ilmastolakosta vasta edellisenä iltana, ja olen siitä lähtien harmitellut, etteivät minun oppilaani päässeet kokeilemaan kansalaisaktivismia tärkeän asian vuoksi. Onneksi niin moni muu osallistui. Sittemmin olen seurannut mielenkiinnolla, minkälaista keskustelua koululaisten mielenilmaukset ympäri maailman ovat herättäneet.

Lasten aloitteellisuutta on ihasteltu mediassa. Hienoa lapset sekä lapsia kuuntelevat aikuiset! Kouluissa lakkoiluun on suhtauduttu vaihtelevasti joko kannustaen tai toppuutellen. Keskusteluista on välittynyt käsityksiä lapsuudesta ja lapsista, jotka tarkemmin tarkasteltuina avaavat, miksi juuri lapset ja nuoret marssivat niin suurin joukoin planeettamme puolesta.

Source: Fridays For Future

Salainen pelkoni on nimittäin, ettei mikään muutu. Lapsilla ei ole (vielä) yhteiskunnallista valtaa: heillä ei ole äänioikeutta, ja tähän asti lasten ja nuorten mahdollisuudet osallistua ilmastonmuutosta koskevaan päätöksentekoon on ollut lähinnä symbolista, vaikka YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan ”lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti”. Tutkimusten mukaan on kuitenkin jo kauan tiedetty, että ilmastonmuutoksen haittavaikutukset kohdistuvat suhteettoman paljon juuri lapsiin – erityisesti niihin lapsiin, jotka elävät kehittyvissä maissa (Vaghri, 2018).

Olemme pitkään jo puhuneet yhteiskunnallisessa keskustelussa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta, eli siitä ajatuksesta, että vanhemmalla sukupolvella on vastuu pitää huolta maapallostamme tulevia sukupolvia varten. Se on suuri vastuu sukupolvelle, joka ei itse välttämättä koe elinaikanaan kulutuskeskeisten elintapojensa haittavaikutuksia. Maaliskuun 15. päivän ilmastomarsseja seuratessani havahduin nimittäin siihen tosiasiaan, että tässä marssii sukupolvi, jonka koko loppuelämään ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt! Kyse ei ole syntymättömistä, kasvottomista tulevaisuuden jälkeläisistämme, vaan juuri näistä lapsista ja nuorista, jotka marssivat.

Päätöksentekoelimissä on edelleen valloillaan käsitys, että lapset ovat vielä keskeneräisiä ihmisiä. Heidän pääasiallinen tehtävänsä on suorittaa oppivelvollisuus, jotta tulevaisuudessa heistä kasvaisi uusia toimeliaita kansalaisia yhteiskunnan pyörittämiseen. He saavat oman äänen vasta kuljettuaan näiden normatiivisten kehitysvaiheiden lävitse hyväksyttyyn aikuisuuden muottiin (Howell, 2018).

Voimmeko kieltäytyä kuuntelemasta lapsia, koska he eivät vielä täytä ”valmiin” kansalaisen tunnusmerkkejä? Miksi kuuntelisimme lapsia, kun emme ole ottaneet aikuisia ilmastoaktivistejakaan riittävän tosissamme? Me aikuiset olemme pyöritelleet näitä samoja ilmastoasioita jo vuosikymmeniä, emmekä vieläkään ole päässeet riittävän pitkälle konkreettisessa toiminnassamme. Missä olisi parantamisen varaa?

Suosittelen, että jokainen aikuinen kokeilee tutkimuksessa käytettyä Lundyn mallia, jolla voidaan selvästi lisätä lasten mahdollisuuksia vaikuttaa niin ilmastonmuutokseen kuin muihinkin tärkeisiin asioihin:

– Tila (space): lapsille on luotava mahdollisuuksia äänensä käyttämiseen.

– Ääni (voice): on helpotettava lasten äänten kuulumista.

– Yleisö (audience): lasten mielipiteitä on kuunneltava.

– Vaikutus (influence): mielipiteen kuulemisesta on seurattava toimintaa tarpeen vaatiessa. (Lundy, 2007, in Vaghri, 2018, p. 108)

Esimerkiksi suomalainen sadutusmenetelmä (jonka käytöstä on runsaasti kirjoituksia tässä blogissa) on hyvä lähtökohta Lundyn mallin toteuttamiseen. (ks. Karlsson, 2014)

Ajatelkaa, millainen vaikutus sillä olisikaan, jos jokaista ilmastomarssiin osallistunutta lasta ja nuorta kuulisi tuttu tai tuntematon aikuinen, joka alkaisi sen seurauksena toimia! Meillä ei nimittäin ole enää varaa odotella, että tämä nuori polvi pelastaisi meidät sitten joskus aikuistuessaan.

 

Oona Piipponen

Luokanopettaja

Väitöskirjatutkija

Itä-Suomen yliopisto

oonamp(at)student.uef.fi

 

Lähteet:

Howell, A. (2018). Children’s participation in their education, research and society. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 39(3), 478-485. DOI: 10.1080/01596306.2017.1363481

Karlsson, L. (2014). Sadutus: Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannnus.

Vaghri, Z. (2018). Climate Change, An Unwelcome Legacy: The Need to Support Children’s Rights to Participate in Global Conversations. Children, Youth and Environments, 28(1), 104-114. http://www.jstor.org/stable/10.7721/chilyoutenvi.28.1.0104.

 

Linkkejä:

Lapsen oikeuksien sopimus lyhennettynä

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, etiikka, Ikä, kohtaaminen, koulu, Lapsen oikeudet, Lapset ja kuluttaminen, Lapsuus, Lasten näkemykset, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus | Avainsanat: , , , , | 4 kommenttia

Kulttuurisia kohtaamisia tarinoiden äärellä – KOTO-Satusiltoja-näyttely

KOTO- ja Satusiltoja-hanke ovat keränneet ja taltioineet paljon maahanmuuttaja-, turvapaikanhakija- ja kameroiat-rivissa%cc%88_img_4541kantasuomalaislasten ja -nuorten sadutuksia. Halusimme herättää kirjatut sadut eloon uudella tavalla niin, että ne voisi lukemisen lisäksi myös kuulla lasten- ja nuorten kertomina. Ajatus päätettiin toteuttaa, mutta lukuhetki yllätti: satujen äänitystilanne osoittautui ainutlaatuiseksi kohtaamishetkeksi.

Olin äänittämässä 13-15 -vuotiaiden maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kertomia sadutuksia eräässä itäsuomalaisessa yläkoulussa. Kun lapsi tai nuori sai luettavakseen saman ikäisen lapsen tai nuoren kertomuksen, lukija eläytyi usein tarinaan. Yläkouluikäiset lukijat kiinnostuivat myös sadun kertojasta tarinan kautta. Usein he myös pohtivat ääneen turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttoon ja kulttuurieroihin liittyviä asioita. Samalla he kuitenkin havaitsivat, miten samanlaisia toiveita ja harrastuksia heillä voikaan olla. Satujen välityksellä kulttuurit, lapset ja nuoret kohtasivat uudelleen ainutlaatuisella tavalla. Ote eräästä äänityshetkestä 15-vuotiaan tytön, Netan (nimi muutettu) kanssa, joka luki saman ikäisen turvapaikanhakijatytön kertomusta:

Netta: ” ’Olen Karifista. Minulla ei ole isää. Minä olen tosi tosi surullinen…’ Voih, kohta minuakin alkaa itkettää!”
Minä: ”Niin, se on surullisempi tarina. Haluaisitko vaihtaa tarinaa?”
Netta: ”En, haluan lukea juuri tän, tää on tärkeä. Otetaan vielä uudestaan!”

Oli ilo seurata, miten pohtien ja eläytyen lapset ja nuoret lukivat heille tarjottua kertomusta. Hetkestä välittyi arvokas kohtaamisen tunne ja toisen kunnioitus. Sadut tarjosivat jälleen tilaa moninaiselle kohtaamiselle ja osallisuudelle.

KOTO-hanke (Kotoutuminen taidolla ja taiteella) ja Satusiltoja-hanke (Osallisuutta ja toiminnallisuutta kielten oppimiseen) yhdistävät nämä sadutuksensa näyttelyksi Joensuun anti-rasismi seminaarissa. Näyttelyssä pääsee tutustumaan maahanmuuttaja-, turvapaikanhakija- ja kantasuomalaislasten ja -nuorten kertomiin tarinoihin, heidän tekemiinsä piirroksiin sekä hankkeessa otettuihin valokuviin. Tarinat on kerrottu suomalaisella sadutusmenetelmällä, minkä avulla on ollut mahdollista kertoa omista ajatuksista, kohdata ja tutustua toiseen sekä saada aktiivisia osallisuuden kokemuksia (Karlsson, 2014; Karlsson 2018). Sadutuksen kautta on opittu kieliä ja kulttuureja kaikkien osapuolten osallisuutta ja toiminnallisuutta tukien. Näyttelyssä sadutukset voi tulla kokemaan lasten- ja nuorten lukemina ja pysähtyä kuuntelemaan monenlaisia kertomuksia.

Näyttely järjestetään 21.3.2019 klo 9.15–16.00 Joensuussa, Itä-Suomen yliopiston Futura-rakennuksessa, salissa F104. Lämpimästi tervetuloa tutustumaan näyttelyn antiin sekä KOTO- ja Satusiltoja-hankkeisiin!

Digitaalista näyttelyä on mahdollista tilata myös muualle. Ota yhteyttä sähköpostitse: lapsetkertovat (at) gmail.com

Lähteet:
– Karlsson, L. 2018. Sadutus siltana kotoutumiseen, kohtaamiseen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen. Teoksessa L. Karlsson, Lastikka A-L. & Vartiainen, J. (toim.) KOTO – Kohtaamisia taidolla ja taiteella. Kielten ja kulttuurien yhteisöllistä oppimista ja kotoutumista. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. 48–61.
– Karlsson, L. 2014. Sadutusmenetelmä – kohtaamisia ja aineiston tuottamista. Teoksessa L. Karlsson & M. Riihelä (toim.) Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Suomen kasvatustieteellinen seura, 169–195.

Lisätietoja hankkeista:
Kotoutuminen taidolla ja taiteella: http://www.uef.fi/koto-hanke
Satusiltoja–Storybridges: http://www.satusiltoja.com

Janina Vartiainen
KM, Tutkimusavustaja, KOTO-hanke, Itä-Suomen yliopisto

Kategoria(t): Dialogisuus, Hyvinvointi, kohtaaminen, Kokemus, koulu, Kuuntelu, Lapsuus, Lasten näkemykset, monilajisuus, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Onko huumori kaukana?

Hassuttelu on tärkeää lapsen kanssa. Sillä saadaan mukavia yhteisiä hetkiä. Nauraminen aktivoi aivoissa mielihyväkeskuksia ja yhdistää ihmisiä toisiinsa positiivisten tunteiden kautta. Aikuisen ei tarvitse olla mikään erityinen humoristi. Lapsi kyllä kertoo aikuiselle, mikä hänestä on hauskaa. Lapset ovat valmiita hassutteluun helposti. Peuhaaminen ja yhdessä möllöttely eivät vaadi kummempia taitoja. Sanojen väänteleminen on kivaa. Eräs nainen muisti äidin sanoneen ”ketovetju”. Se oli lapsesta hauskaa ja sen hän muisti vielä aikuisena.

kids

Tapasin tuttuja eskarilaisia odottamassa portaikossa.

  • Mitä kuuluu? Onko ollut hauskaa? Kahdeksan silmäparia katsoi minuun tiiviisti eikä ensin vastannut. Minä heitin pilke silmäkulmassa:
  • Onkos huumori kaukana tänään?
  • No on! vastasi yksi lapsista ja kaikki lähtivät juttuun mukaan. He laittoivat silmät vihaisuusasentoon ja kädet puuskaan ja katselivat minua kulmien alta.
  • No, mikä on?
  • No tänään on Kalevalanpäivä!!
  • Ai jaa, ihan kamalaa, että on Kalevalanpäivä, minä ryhdyin leikkiin mukaan. Olimme hetken yhdessä tekovihaisia, kunnes yksi lapsista alkoi kihertää naurua.

Se oli meidän yhteinen vitsi ja lapset lähtivät heti siihen mukaan. Naurettiin sille yhdessä, että muka Kalevalanpäivässä olisi ollut jotain kurjaa. Ope tuli paikalle ja pyysi lapsia kertomaan minulle, mitä he olivat tänään esittäneet.

  • Me esitettiin maailman synty pienten ryhmälle!
  • Apua, minkälainen on maailman synty? Miten se syntyi? Kuoriuituko se munasta?
  • Joo, kuoriutu munasta, poksis! Poks, paks! Jokainen äänsi oman maailmansyntyäänensä.

Hassuttelusta on hyötyä erityisesti silloin, kun pitäisi tehdä jotain vastenmielistä. Aikuinen voi hassutella: ”Kas, täältä tulee robottipukija” ja näyttää, miten puetaan nykäyksittäin. Näyttelee tarjoilijaa, joka pitää käsivarrellaan liinaa: ”Saisinko tyhjän lautasen, kiitos, mösjöö, madam.” ”Tältä näyttää hidastettu lähteminen…. Ja tältä näyttää nopeutettu lähteminen.” Ei tarvitse pelätä, että lapset riehaantuvat liikaa. Lapset kyllä siirtyvät nopeasti seuraavaan puuhaansa.

Menin tutkimuspäiväkotiin, jossa oli monta työntekijää sairaana sinä päivänä. Kun kasvattaja näki minut, hän sanoi: Nyt on kuule huumori kaukana.  Hassuttelu sujuukin parhaiten korkeassa mielentilassa, hyvin syöneenä, nukkuneena, rentona ja vailla kiireitä. Matalassa mielentilassa on huumori kaukana. Silloin kannattaa muistaa, että homma toimii myös toisin päin. Huumorilla voi päästä matalasta korkeampaan mielentilaan!

Tuula Stenius
KM, tohtorikoulutettava
kasvatusaineiden opettaja

Lähteitä:
Rod A. Martin, 2011: The Psychology of humor
Mari Lämsä, 2017: Naurun hyvää tekevä voima

Kuva: Pixabay

Kategoria(t): Lapsuus, Lasten näkemykset, Leikki, Uncategorized, Vastavuoroisuus, Vuorovaikutus | Kommentoi

Orff-pedagogiikan lumoissa

(julkaistu JaSeSoi Journalissa 2/2018)

 

”Valitkaa pareittain liikkeet, jotka kuvaavat kanaa ja munaa.” ”Seuraavat neljä tahtia voit improvisoida.” ”Tehkää pienryhmissä kehorytmejä osaksi kokonaisuutta.” Muun muassa tällaisia ohjeita saimme osallistuessani Orff-pedagogiikan kurssille. Ohjeiden pohjalta syntyi upeita kokonaisuuksia, joissa liike, lorut, laulu, soitto ja mielikuvat kietoutuivat toisiinsa.

34874229_10214196974051036_4758291106418917376_n

 

Orff-pedagogiikka on oppijalähtöistä musiikkikasvatusta, jossa oppiminen tapahtuu vuorovaikutteisessa opetusprosessissa.  Uteliaana oppijana päätin kurssin ajan tarkkailla, miten vuorovaikutteinen opetusprosessi syntyy taitavien ammattilaisten käsissä.

 

Sanoitta tekoihin ja osaksi ryhmää

Opettajat aloittivat opetuksensa pääsääntöisesti aina ilman puhetta. Me liityimme mukaan liikkeeseen, taputuksiin tai hyräilyyn. Ensimmäinen harjoitus ei vaatinut vielä improvisaatiota, sillä kerta toisensa jälkeen aloitimme toiminnan rytmittämällä omia nimiämme.

Omalla nimellä aloittamisella on myös pedagoginen merkitys. Oman nimen kautta jokainen oppija – lapsi tai aikuinen – tulee kohdatuksi. Nimien kautta rakennetaan myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nimistä muodostuu ryhmä, jossa jokaisella on paikka. Oman nimen kautta ryhmään liittyminen on luontevaa, sillä nimen kertominen ei vaadi keksimistä tai improvisointia, mutta toisaalta samalla toisille annetaan suuri pala omaa identiteettiä.

Kuten edellinen esimerkki osoittaa,vuorovaikutteinen opetusprosessi ei ole vain opettajan ja yhden oppijan välistä toimintaa vaan toiminta tapahtuu ryhmässä. Ryhmällä onkin suuri merkitys oppimisen tukijana. Itselläni ei ole vahvaa musiikkitaustaa, mutta kas vain, kurssilla olin mukana soittamassa laattasoittimia ja laulamassa moniäänisesti. Yksin en olisi niihin kyennyt, mutta ryhmän tuella ja imitoinnin avulla pääsin mukaan.

 

Kohtaamisesta yhteisöllisyyteen

Jotta tämä kaikki olisi mahdollista, opettajalta edellytetään erityistä herkkyyttä kohdata oppijat. Kohtaaminen luo sitä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, jota jokainen meistä tarvitsee oppiakseen uutta. Kohdatessaan oppijan opettaja viestii, että olet minulle tärkeä ja olen iloinen, että olet täällä. Ilman sinua tämä ryhmä ei olisi juuri tällainen. Herkkyyteen liittyy myös kyky pystyä tarkastelemaan maailmaa oppijan näkökulmasta. Tämän kautta syntyy vahva yhteisöllisyyden kokemus.

Toiminnan vuorovaikutteisuus mahdollistaa huikean seikkailun kaikille mukana olijoille. Tämä onkin mielestäni yksi Orff-pedagogiikan kulmakivistä: uskaltaako opettaja hellittää omaa kontrolliaan. Kun lopputulos ei ole opettajalla etukäteen tiedossa, opettaja joutuu ehkä itsekin oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja mikä tärkeintä, toiminnasta syntyy oppijoiden näköistä toimintaa, johon on helppo sitoutua. Antamalla tilaa oppijoille, opettajakin pääsee mukaan ainutlaatuisiin oppimisprosesseihin, jotka kasvattavat vahvat juuret ja auttavat villikukkia kasvamaan.

 

Elina Weckström

Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

 

Lisätietoa Orff-pedagogiikasta: http://jasesoi.com

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, kohtaaminen, Kokemus, Toimijuus ja osallisuus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Hyvinvointipalveluissa kohdataan perheet eri tavoin – toimintaa voi kehittää mallilla

matematiikkaa laustaskuvissa_Veli-Jussin kuva-rajattu-cTutkimme hyvinvointipalveluja käyttäjien eli lasten ja perheiden näkökulmasta (Honkanen, Poikolainen & Karlsson 2018). Tarkastelimme palvelukokemuksia erilaisissa ongelmanratkaisutilanteissa ja näiden kokemusten vaikutusta institutionaaliseen luottamukseen toisin sanoen käyttäjien luottamusta esimerkiksi sosiaalitoimen, koulun, työvoimatoimiston ja Kelan palveluihin. Lisäksi analysoimme sitä, mikä edistää ja toisaalta hankaloittaa palvelujen toimivuutta erityisesti silloin, kun niitä tarvitaan useita samanaikaisesti.

Löysimme haastatteluista neljä erityyppistä tapaa, miten palvelunkäyttäjät kokivat tulleensa kohdatuksi hyvinvointipalveluissa. Tutkimukseen osallistuneilla oli syyllisyyden, torjumisen, huomaamisen ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia eri palvelutilanteissa. Samalla henkilöllä saattoi olla erilaisia kokemuksia eri tilanteista.

Huomatuksi tulemisen kokemus syntyi huomioivan, osaavan ja auttavan kohtaamisen kautta. Tällainen kokemus lujitti palvelunkäyttäjien luottamusta hyvinvointipalveluihin. Kohdatuksi tulemisen kokemukseen sisältyi lisäksi kokonaisvaltainen kohtaaminen ja vastavuoroisuus. Se puolestaan innosti tuentarvitsijan aktiiviseen toimijuuteen.

Luottamus palvelua tarjoavaan tahoon väheni torjutuksi tulemisen ja syyllisyyden kokemusten myötä. Yksilön koettua hyvinvointia murentaa se, jos tuentarvitsija ei voi luottaa hyvinvointipalvelujärjestelmään. Elämän erilaisissa ongelmatilanteissa auttaa erityisesti se, jos palvelut ovat saatavissa kokonaisuuksina.

Kehitimme mallinnuksen, jonka avulla palveluja tarjoavat voivat tarkastella oman organisaation toimintaa ja kehittää sekä organisaation että tekijöiden toimintakäytäntöjä. Malli löytyy artikkelistamme (Honkanen, Poikolainen & Karlsson 2018).

On tärkeää, että joku taho auttaa hahmottamaan, mistä eri ongelmiin tarvittavaa apua on saatavissa. Hankalassa elämäntilanteessa voivat voimavarat olla vähissä. Jokaiselle apua tarvitsevalle tulisi nimetä yksi vastuullinen, joka auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa ja oikeiden palvelujen löytymisessä, sellainen joka kohtaa, kuuntelee ja valaa uskoa itseen ja selviytymiseen.

Liisa Karlsson, KT, professori, Itä-Suomen yliopisto
Kati Honkanen, HTL, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

 

Lähde:

Honkanen, K., Poikolainen, J. & Karlsson, L. 2018: Hyvinvointipalvelukokemukset tuentarvitsijan institutionaalista luottamusta rakentamassa? Tarkastelussa lapsiperheiden vanhempien sekä nuorten aikuisten kokemukset hyvinvointipalveluista. Yhteiskuntapolitiikka 83 (2018):5-6, 532-543.  http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137210/YP1805-6_Honkanenym.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, Hyvinvointi, Ikä, kohtaaminen, Kokemus, koulu, Kuuntelu, Lapsuus, Lastensuojelu, Nuoret, sadutus, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Vuorovaikutus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi