”On kivaa, kun toinen kuuntelee!” Saduttaen lasten tiedon, ajatusten ja kiinnostusten äärelle

Ensin meitä vastassa oli käytännönpulma: miten saisimme suuren ja kolkon lukion luokkahuoneen viihtyisäksi paikaksi, jossa tekisi mieli kertoa tarinoita?

Viime lauantaina 24. elokuuta olin mukana vetämässä sadutuspajaa Kuopion Tieteenpäivillä, jotka järjestettiin Kuopion lyseon lukion tiloissa.  Sadutuksessa on tärkeää toisen kohtaaminen demokraattisessa tilassa, mutta perinteiset pulpettirivit viestivät ennemminkin säännöistä ja auktoriteetista. Turvauduimme käytävän pehmustettuihin penkkeihin ja sohvaan, joiden avulla tila muuttui rennommaksi olotilaksi. Järjestelimme myös pulpetteja piirustuspisteeksi. Sitten ryhdyimme saduttamaan Tiedepäivään osallistuvia lapsia:

Kerro satu/tarina/kertomus/juttu.

Kirjaan sen juuri niin kuin sen kerrot.

Lopuksi luen tarinan ääneen ja voit korjata tai muuttaa sitä, jos haluat.

Jos aikuinen ei ole aikaisemmin tutustunut sadutusmenetelmään, hän saattaa sortua liialliseen ohjaamiseen ja päälle puhumiseen. Sadutuksessa pääosassa onkin tietoinen kuuntelu, joka saavutetaan joskus niin, että aluksi kaikki ovat hetken hiljaa. Tietenkin kertominen vieraalle ihmiselle saattaa vähän jännittää – sekä lasta että lapsen vanhempaa. Huomasin, miten vaikeaa joillekin vanhemmille oli odottaa hiljaa sitä hetkeä, kun lapsi alkaa kertoa. He halusivat tukea lastaan kuiskuttelemalla korvaan: ”Noh, mistä kertoisit? Kertoisitko koirasta? Mikä se tarina voisi olla? Mistä sinä haluaisit kertoa?” Rauhoitin tilanteen sanomalla lapselle: ”Olen valmis kirjoittamaan tarinasi. Voit aloittaa kertomisen sitten, kun tuntuu siltä.” Hetken hiljaisuuden jälkeen tarinaa alkoikin tulla.

Jotkut sisarukset kertoivat yhdessä, täydentäen toinen toistensa sanoja. Toiset halusivat kertoa oman sadun. Saduttaessa syntyy aikuisen näkökulmasta lähes harras tila, johon lapset kuitenkin suhtautuvat hyvin mutkattomasti. He kertovat joskus pidemmän, joskus lyhyemmän tarinan, ja harvoin tahtovat tehdä siihen lopuksi muutoksia, vaikka saduttaja aina tarjoaa tähän mahdollisuuden. Keskeistä on, ettei tarinaa arvioida jälkikäteen, vaan iloitaan siitä lukemalla se ääneen yleisölle tai kiinnittämällä se satuseinälle (aina lapsen luvalla). Lapsi voi myös halutessaan piirtää tarinastaan kuvan.

Sadutuspajaan tuli myös uteliaita aikuisia, jotka kyselivät sadutuksen periaatteista. Eräs kysymys toistuu kerrasta toiseen: Miksi sadutuksessa ei ohjata ollenkaan kertomuksen sisältöä? Miksi lapsi saa kertoa ihan mistä vain? Usein vastaan tähän, että tärkein osa sadutusta on kohtaaminen. Heti, kun aikuinen rupeaa ohjaamaan, kohtaamisen valtatasapaino muuttuu ja siirtyy aikuiselle. Silloin vaarana on, että lapsi kertoo miellyttääkseen aikuista, eikä koe samanlaista kertomisen ja kuulluksi tulemisen iloa.

Pyysin luvan muutamien kertomusten ja piirrosten julkaisuun blogissamme:

Mariarita (10 v.) kertoi kolme tarinaa: Vesimelonin seikkailu, Meren löytöjä, ja Siili takapihalla.

Vesimelonin seikkailu

Vesimeloni oli keittiössä. Ja sinne keittiöön tuli ihminen, joka halusi syödä sen vesimelonin. Mutta se vesimeloni tippui pöydältä ja se vieri lihakaupan eteen. Ja niin se ihmetteli: mitäköhän tuolla olevat kaverit tekevät? Nököttävätkö he paikallaan vaan? Yhtäkkiä vesimeloni näki, kun ihminen kävi hakemassa lihan. Vesimeloni tajusi, että paikka ei kuulunut hänelle. Hän päätyi vihanneskaupan eteen. Hän mietti: oi miten kauniita vihanneksia. Mitenhän minäkin pääsisin tuonne. Sitten se tajusi, että se ei ollut vihannes. Ja niin se jatkoi matkaa. Yhtäkkiä hän ihan vahingossa törmäsi kaupungintaloon, jossa poika potkaisi sitä. Ja niin se vieri hedelmäkaupan eteen. Ja hedelmäkaupan edessä se meni sisään. Ja siellä se tapasi kavereita. Loppu.

– Mariarita

Mariaritan sadutuksen jälkeen piirtämä kuva. Hahmojen yläpuolella lukee ”Liha”, ”Vihannes” ja ”Hedelmät”.

Meren löytöjä

Yksi sukeltaja oli menossa sukelluspukukauppaan. Ja sieltä se löysi sille sopivan sukelluspuvun. Se osti sen, jotta se pääsisi sukeltamaan. Sen kaverit oli jo valmiina moottoriveneessä. Sukeltaja kävi pukukopissa ja laittoi sukelluspuvun päälle. Sen jälkeen se meni moottoriveneeseen, laittoi moottorin päälle ja vene lähti laiturilta. Se puksutti meren aalloilla, kunnes yhdessä vaiheessa moottori vaikeni. Sukeltaja kävi korjaamassa sen ja taas vene alkoi puksuttaa. Mutta tähän sukeltaja ei ollut vielä valmis ja sukeltaja tippui veneen yli. Nyt hän kellui meressä. Hän sukelsi ja näki kauniita, kauniita kaloja, kunnes yhtäkkiä haiparvi tuli vastaan. Mutta veneen muut tytöt olivat valmiina ja heittivät hänelle haihäkin. Hän meni haihäkin sisään. Ja kun haiparvi oli mennyt ohi, hän oli kuvannut jo kaiken talteen. Hän jatkoi kuvaamista, kunnes vastaan tuli meduusaparvi. Hän ei pelännyt niitä, sillä hänellä oli antimeduusavalmisteet päällä. Ja niin hän jatkoi ihan rauhassa. Siellä oli koralleja ja kaikenlaista ihmeellistä. Hän näki monta erilaista parvea. Ja niin hän tuli takaisin pinnalle. Moottorivene puksutti takaisin. Laiturilla sukeltaja otti pois asunsa, ja oikeasti sukeltaja oli opettaja. Ja sen takia hän meni suoraan luokkaan ja näytti kaiken, minkä hän oli kuvannut, koko luokalle. Loppu.

– Mariarita

Mariaritan sadutuksen jälkeen piirtämä kuva. Meduusan puhekuplassa lukee ”Senkin meren saastuttaja”.

Siili takapihalla

Siili: ”Täh? Miten minä tänne päädyin? Ohoh onpa se iso. Apuaaa! Haluaisin pois! Öö, onko täällä joku? Jos on, auttaisitko minut täältä pois? Siili kaivoi kuopan mutta tupsahtikin omenan eteen. ”Nam” sanoi siili ja söi omenan. Siinähän oli melkoinen energia. Nyt sitä tuli taas lisää. Kiitos omenalle. ”Ja nyt minä häivyn täältä.” Ja niin siili häipyi kaivamalla kuopan. Hän löysi taas kotiin. Mutta jotain puuttui. Siili ei vain tiennyt mitä. Niin siili meni takaisin takapihalle vanhan kuopan kautta. Ja hän taas tupsahti omenan eteen, mutta sen se otti ja kuljetti omaan koloonsa. Nyt sillä oli kaikki tarvitsemansa. Paitsi taas kerran puuttui jotain. Niin hän meni taas kuopan kautta takaisin takapihalle. Sieltä hän otti taas kolmannen omenan ja vei sen omaan koloon. Nyt siili tajusi: ei hänen pitänyt omenaa ottaa, vaan sitruuna. Niin siili kävi hakemassa sitruunan. ”Ei sen pitänyt olla mikään hedelmä, tai mikään muu. Vaan minähän tarvitsen ystävän! Oikean sydänystävän!” Niin siili lähti sydänystävän etsinnöille. Eli ostariin. Se oli täynnä siilejä, mutta ei vain oikeanlaisia. ”Hups, ne olivat kolibreita!” tajusi siili. Ostari siis ei ollut oikea paikka sydänystävälle. Ja niin siili meni kouluun. Koulussa siili opiskeli paljon. Ja löysi oikean sydänystävän! Vihdoin siili oli kahdestaan sydänystävän kanssa. He kävivät yhdessä ottamassa omenat ja he pureskelivat niitä, kun he lukivat iltasatua. Sitten he menivät nukkumaan. Loppu.

– Mariarita

Mariaritan sadutuksen jälkeen piirtämä kuva.

Veljekset Luka (7 v.) ja Milo (4 v.) kertoivat vuoronperään tarinat Koulu ja Kerho. Milo halusi vielä kertoa toisenkin tarinan Ulkona on kivaa.

Koulu

Koulussa on pulpetteja ja sitten kyniä ja sitten pyyhekumeja ja viivoitin. Siellä koulussa leikitään minun kanssa. Sitten siellä käydään ulkona. Aapisia luettiin ja sitten vähän matematiikkaa. Nyt ei tuu ehkä ennää mittään muuta.

– Luka

Lukan sadutuksen jälkeen piirtämä kuva. Puhekuplassa lukee ”Tässä koulussa tapahtuu kaikenlaista”.

Kerho

Kerhossa on niinku kivaa ja sitten siellä piirretään ja väritetään ja siellä on syömistä. Siellä ei taia olla mittään muuta. No ulkona käytiin.

– Milo

Milon sadutuksen jälkeen piirtämä kuva.

Ulkona on kivaa. Ja aina jalkapalloa pelataan melkein aina. Ja ei taida olla enää mitään.

– Milo

Markus (7 v.) kertoi tämän tarinan:

Olipa kerran A, joka näki A:n, joka näki A:n, joka näki A:n, joka näki A:n. Loppu

Olipa kerran A, joka näki A:n, joka näki A:n, joka näki A:n, joka näki A:n. Loppu

– Markus

Markuksen sadutuksen jälkeen piirtämä kuva.

Mariarita viihtyi sadutuspajassa pitkään, joten päätin kysyä häneltä, mikä sadutuksessa on niin mukavaa.

”Sadutus on mukavaa koska saa olla luova ja saa keksiä itse oman tarinan ja se kirjoitetaan paperille. On kivaa, kun toinen kuuntelee ja kirjoittaa talteen. Se voi mennä suvussa eteenpäin.”

Kiitos kaikille sadutuspajaan osallistuneille! Opin teiltä taas paljon lasten ajatuksista ja tavoista, joilla ilmaisette itseänne. Lempiasiani sadutuksessa onkin se hetki, kun saduttaja ja kertoja löytävän yhteyden ja jakavat kuuntelun ja kuulluksi tulemisen kokemuksen yhdessä.

Oona Piipponen

Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Luokanopettaja, MA

oonamp(at)student.uef.fi

Twitter: @OPiipponen

 

Lisää kirjoituksia sadutuksesta:

Ympäristöongelma ja sen ratkaisu vygotskilaisittain – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/03/28/ymparistoongelma-ja-sen-ratkaisu-vygotskilaisittain/

Kulttuurisia kohtaamisia tarinoiden äärellä – KOTO-Satusiltoja-näyttely – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/03/14/kulttuurisia-kohtaamisia-tarinoiden-aarella-koto-satusiltoja-nayttely/

Sadutusta kuvakorteilla – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2018/11/08/sadutusta-kuvakorteilla/

Tarinoita, elämää – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2018/11/01/tarinoita-elamaa/

Oletko jo saduttanut? Sadun ja sadutuksen päivä on nyt! – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2018/10/18/oletko-jo-saduttanut-sadun-ja-sadutuksen-paiva-on-nyt/

”Miten te haluaisitte olla mukana tutkimuksessa?” – Lapsinäkökulmaa Tutkijoiden yössä – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2018/10/04/miten-te-haluaisitte-olla-mukana-tutkimuksessa-lapsinakokulmaa-tutkijoiden-yossa/

Children’s Stories: Teaching the Researcher – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2017/04/13/childrens-stories-teaching-the-researcher/

My Voice of Eleven – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2016/09/22/my-voice-of-eleven/

Listening in a Foreign Language – https://lapsinakokulma.wordpress.com/2015/11/27/listening-in-a-foreign-language/

Kirjallisuutta:

Karlsson, L. (2014). Sadutus – Avain osallisuuden toimintakulttuuriin. Jyväskylä:  PS-kustannus. Lapset kertovat -julkaisusarja. (Sadutuksen perusteos, jossa on runsaasti esimerkkejä siitä, miten voi saduttaa eri tilanteissa.)

Karlsson, L. (2018). Sadutus siltana kotoutumiseen, kohtaamiseen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen. Teoksessa: KOTO – Kohtaamisia taidolla ja taiteella – Kielten ja kulttuurien yhteisöllistä oppimista ja kotoutumista (toim. Karlsson, Lastikka & Vartiainen) https://koto-hanke52.webnode.fi/koto-kirja-ja-tilaaminen/

Mainokset
Kategoria(t): kohtaaminen, Kokemus, sadutus, Vuorovaikutus, Ympäristöt | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

“Kattokaas, kyllä mä tiedän mun elämästä”

Jokaiselle varhaiskasvatuksessa olevalle lapselle laaditaan henkilökohtainen varhaiskasvatussuunnitelma (vasu), jonka avulla ryhmän pedagogiselle toiminnalle asetetaan lapsen kehitystä, oppimista ja hyvinvointia tukevia tavoitteita. Lapsen varhaiskasvatussuunnitelman laadintaan osallistuvat ryhmän kasvattajien lisäksi lapsen huoltajat. Varhaiskasvatuussuunnitelman perusteiden mukaan myös lasta on kuultava oman varhaiskasvatussuunnitelmansa laadinnassa. Miten lapsen ääni sitten saataisi parhaiten osaksi keskustelua? Aatoksen ja minun vasuhetkestämme on toivottavasti apua monelle syksyn vasujen laadintaa pohtivalle.

Aatos istuu metsässä vieressäni ja katselee mietteliäänä pressun päällä olevia kortteja.  Muut ryhmän lapset ja kasvattajat ovat metsäleikeissä hieman sivummalla. On Aatoksen hetki valmistautua omaan vasukeskusteluunsa. Kortit ovat tuttuja Aatokselle aamuhetkeltä ja päivän leikkien valinnasta.IMG_1442

Meillä on edessämme korttien lisäksi kaksi eriväristä paperia, jotka Aatos on itse valinnut ennen metsään lähtöä. Vinkkasin Aatosta valitsemaan papereiden värit sen mukaan, mikä tuo mieleen ilon ja mikä harmituksen. Aatos valitsi iloiseksi paperiksi oranssin, koska hän oli edellisenä päivänä ollut paistamassa isän kanssa makkaraa metsässä nuotiolla ja oranssi oli ihan kuin nuotion liekit. Harmitusväriksi Aatos valitsi valkoisen paperin, koska se ei tuonut mieleen mitään. “On tylsää, jos ei keksi mitään tekemistä”, sanoi Aatos valitessaan papereita. Kirjasin Aatoksen kertomat asiat itselleni muistiin.

Kerron Aatokselle, että meitä päiväkodin aikuisia sekä äitiä ja isää kiinnostaa tietää, mitkä asiat ovat hänelle päiväkodissa tärkeitä ja kukas muukaan siinä on parempi asiantuntija kuin Aatos itse. Tähän Aatos toteaa: “Mä olen kyllä aika fiksu.” Aatos nostaa katseensa kuvista ja katsoo minua. Hymyilen hänelle. Kerron seuraavaksi, että Aatos voi valita kuvista sellaisia, joista tulee päiväkodissa hyvä mieli. Ne hän voi laittaa valitsemalleen iloiselle oranssille paperille. Sellaiset kuvat, jotka harmittavat tai tuntuvat kurjilta, hän voi laittaa valkoiselle harmituspaperille. Pyydän Aatokselta luvan, että saan kirjoittaa hänen ajatuksiaan muistiin. “Sä voit kirjottaa musta kirjan”, Aatos innostuu. Vastaan hänelle, että tehdään tästä vihkonen, joka esitellään ensi viikolla äidille ja isälle, kun he tulevat päiväkodille juttelemaan Aatoksen asioista.

Sitten aloitamme. Aatos laittaa kuvia papereiden päälle kaikessa hiljaisuudessa. Hiljaisuuden rikkoo yksi kommentti. “Tää on ku peli.” Kuvien lajittelu jatkuu. Jokaisen käden ojennuksen aikana kuuluu Aatoksen suusta: “Fiuu, fi-fiuu.” Välillä hän sanoo: “Tyhmää lukea, tyhmää vessassa, tyhmää pukee kurikset.” Sitten hän kääntyy minuun päin. “Arvaa mitä, Elina?” “No”, vastaan. “Mä haluisin mennä jo leikkimään Sisun kanssa.” Pyydän, että Aatos kertoisi vielä, mitä kuvia hän valitsi oranssille paperille ja mitä valkoiselle. “En mä oikeen jaksa”, hän vastaa. “Ei sun tarvitse. Ota kuitenkin vielä kuva sun hienosta teoksesta tällä mun kännykällä.” Aatos ottaa kuvan ja juoksee leikkimään. Muistivihkoni jää Aatoksen kohdalta aika tyhjäksi, mutta luotan siihen, että Aatos kertoo kuvavalinnoistaan vasukseskustelussa.

Seuraavalla viikolla Aatoksen vanhemmat tulevat aamulla Aatoksen kanssa päiväkodille. Olemme sopineet aamuksi Aatoksen vasukeskustelun. Edellisessä tiimipalaverissa olemme käyneet ryhmän hoitajien kanssa läpi, Aatokseen liittyviä asioita ja kirjanneet havaintojamme ylös. Olen liittänyt Aatoksen ottaman valokuvan osaksi vasulomaketta ja nyt olen suurentanut sen tietokoneeni näytön kokoiseksi. Aloitamme keskustelun katsomalla kuvaa Aatoksen valitsemista kuvista. Pyydän Aatosta kertomaan, mitä teimme metsässä. Hän kertoo vanhemmilleen oranssista tulenlieskapaperista ja siitä, että kotona ei välillä ole mitään tekemistä. Hän kertoo myös, että päiväkodissa on kiva juosta pihalla hippaa ja ottaa rännistä ämpäriin vettä. Tylsää on käydä kakalla, kun jännittää, että minne Iines ja Sisu ovat menneet sillä aikaa. Kurjalta tuntuu myös lukea kirjoja, kun joku koko ajan häiritsee.

Pohdimme yhdessä kaverisuhteiden merkitystä ja sitä kuinka tärkeää on pysähtyä täyttämään perustarpeitaan, vaikka jotain kiva on kesken. Täytyy malttaa, juoda, jos janottaa, syödä lounasta, että jaksaa ja käydä vessassa, jotta turhat aineet pääsevät pois elimistöstä. Aatoksen vanhemmat kertovat, että samaa kiirehdintää on kotonakin. Sovimme yhdessä, että sekä kotona että päiväkodissa rauhoitetaan ruokailut ja vessahetket ja päiväkodissa kakkakäynnin jälkeen autamme Aatosta löytämään kivat leikit. Lukuhetkiä rauhoittaaksemme, mietimme lukupaikan sijaintia niin, että muiden leikit eivät olisi ihan kiinni lukijoissa. Kerron, että Aatos voi lähteä nyt aamiaiselle ja me jatkamme äidin ja isän kanssa vielä hetken. Kiitän Aatosta ja ennenkuin hän pujahtaa ovesta ruokahuoneen puolelle, hän toteaa: “Kattokaas, kyllä mä tiedän mun elämästä.”

Tämän kertomuksen avulla haluan vahvistaa varhaiskasvatuksen ammattilaisissa luottamusta siihen, että jo pienillä lapsilla on tärkeää itseensä ja ympäristöönsä liittyvää tietoa, jota meidän aikuisten kannattaa kuunnella herkällä korvalla. Kysyminen ei usein riitä vaan lapsilla täytyy olla monipuolisesti erilaisia tapoja ilmaista itseään.

 

Elina Weckström

KM, Tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto

Varhaiskasvatuspäällikkö, Touhula

 

Lukuvinkkejä:

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2017/12/08/lasten-ja-nuorten-nakokulmat-tutkimuksessa-ja-toiminnassa/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/05/02/oikeus-tulla-suojelluksi-ja-oikeus-osallistua-myos-pienilla-ja-puhumattomilla/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2019/04/11/taa-on-sun-peli-kesy-materiaali-lapsen-osallisuuden-tukena-koulussa/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2018/11/08/sadutusta-kuvakorteilla/

https://lapsinakokulma.wordpress.com/2016/10/20/tutkimusjuttuja/

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Dialogisuus, kohtaaminen, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus | 2 kommenttia

Transforming Education for the Youth, by the Youth

“This year, Youth Day highlights the theme of Transforming Education to make it more inclusive, accessible and relevant to today’s world.”

– António Guterres, UN Secretary-General, Message on International Youth Day

Monday saw the 20th anniversary of International Youth Day, which was first designated by the UN General Assembly in 1999. This year’s theme is Transforming Education, connected to Goal 4 of the UN Sustainable Development Goals, to “ensure inclusive and equitable quality education and promote lifelong learning opportunities for all”. In many ways, education is a transformative practice that influences all the other sustainable development goals. Education has the power to promote climate action, gender equality, good health and well-being, clean energy, peace and justice, and all the rest.

The world still has a lot of work to do to ensure quality education for all. Today there are more young people on our planet than ever before in history, but only a fraction of them have access to quality education, although the numbers attending school are increasing. International Youth Day seeks to highlight our responsibility to the youth to enable them to thrive, but also draw attention to the capabilities and potential in the youth themselves.

Photo by Devin Avery on Unsplash

Research shows that youth are often presented in a polarized fashion: either they are passive and disengaged from society, or they are seen as radical change-makers (Walsh, Black & Prosser, 2018). The researchers suggest a less polarized view, where many young people may be engaged in citizenship matters but disempowered to participate in decision-making processes. Young people feel distanced from the formal governing bodies of society and have to learn the insider culture of politics before they feel they will be heard. The participants in one Australian study felt they had more agency on the local scale, but very little influence in national or global debates: “age constrained their capacity to exert influence” (Walsh, Black & Prosser, 2018, 228). Many young people felt infantilised, but they also felt there was “lack of access to the information required for influence” (ibid.).

I was curious to find out what is the state of youth action here in Finland. The news is not bad, although there is still work to be done. For example, Finland set up Agenda 2030 Youth Group in 2017 to “to increase youth participation in the national planning and implementation of the Agenda 2030” (Prime Minister’s Office Finland). The group is composed of twenty youths between ages 15-28 from diverse backgrounds and geographic locations. The participants change on a yearly basis to allow many young people to participate. One of the most visible outcomes of the group has been the Youth Climate Summit in March 2019, which was attended by 500 youths. The summit produced a statement to urge politicians into immediate climate action. At around the same time children and young people around the world were rallying around young climate activist Greta Thunberg and the Fridays For Future movement, including the youth in Finland.

Youth representation at national level is very necessary in Finland, as the mean age of the new Finnish parliament (elected in April 2019) is 46, and only eight of the 200 members of parliament are under the age of 30. The Agenda 2030 Youth Group is a welcome initiative by the Finnish government, but not all youth have equal opportunity to participate in this kind of programme. Many forms of influence are simply not accessible to the majority of young people in the world, given that covert power structures limit opportunities for participation (Walsh, Black & Prosser, 2018). Parents, teachers and other authorities carry the responsibility to make decisions and impose limits on behalf of underage youngsters. Issues that are important to youths may be side-lined by the older generation who favour a different set of priorities and values. This is why it is crucial to create practices that empower young people from all walks of life.

Coming back to the UN Secretary-General’s words: What makes education inclusive, accessible and relevant to today’s world? What kind of an education has the power to empower? The first step is to start developing a culture of participation and listening in the day-to-day practices of educational institutions. Children and young people who feel heard and valued are more motivated to participate actively in their learning too. Participation and taking action can start from the local community, where young people can develop the skills and knowledge they need to engage in more formal processes at higher levels of decision-making. Alternatively, institutions can lower the threshold for participation by adopting child perspective methods, such as Storycrafting (Karlsson, 2013) or visual methods (Honkanen, Poikolainen & Karlsson, 2018). Traditional interviewing or questionnaires may leave certain areas of young people’s knowledge untapped.

So I leave you with a question or two. Do you know what issues are important to youth today? Are those the same issues that you as a parent, educator, administrator or politician are tackling? (Please share your thoughts in the comments below!)

 

Oona Piipponen

Doctoral Student in Education, Primary Teacher

University of Eastern Finland

oonamp(at)student.uef.fi

Twitter: @OPiipponen

 

Internet Sources

https://kestavakehitys.fi/en/agenda2030/youth-group

https://unstats.un.org/sdgs/report/2019/goal-04/

https://www.un.org/en/events/youthday/

Etusivu

International Youth Day, UN Secretary-General Message: https://www.youtube.com/watch?v=qR4VmC1ip5M

Research References

Honkanen, K., Poikolainen, J. & Karlsson, L. (2018) Children and young people as co-researchers – researching subjective well-being in residential area with visual and verbal methods, Children’s Geographies, 16:2, 184-195, DOI: 10.1080/14733285.2017.1344769

Karlsson, L. (2013) Storycrafting method – to share, participate, tell and listen in practice and research. European Journal of Social & Behavioural Sciences, 6 (3 special issue), 1109–1117.

Walsh, L., Black, R. & Prosser, H. (2018) Young people’s perceptions of power and influence as a basis for understanding contemporary citizenship, Journal of Youth Studies, 21:2, 218-234, DOI: 10.1080/13676261.2017.1363388

 

Kategoria(t): Ikä, Lapsen oikeudet, Nuoret, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Terveiset lapsinäkökulmatutkijoiden seminaarista Lammilta!

Kokoonnuimme 5.-6.8.2019 Lammin biologiselle asemalle jatko-opiskelijoiden lapsinäkökulma-seminaariin. Pohdimme metodologisia, teoreettisia ja tutkimuksen tekemisen käytäntöihin liittyviä kysymyksiä yhdessä sekä työstimme tutkimusartikkeleita ja tutkimussuunnitelmia. Tiiviissä ja paljon ajatuksia herättäneessä seminaarissa pohdimme esimerkiksi kasvatustieteen asemaa yhteiskunnassa: näkyykö kasvatustiede ja kasvatustieteilijät mediassa ja yleisillä keskustelufoorumeilla? Pohdimme myös, keitä kannattaa tai pitää tutkia. Kiinnostavaksi kysymykseksi nousi, ketkä yleisimmin valikoituvat tutkimuskohteiksi? Entä keiden ääni jää tutkimuksen ulkopuolelle?

Blogimme on ollut kesätauolla, mutta torstaisin ilmestyvät blogikirjoitukset palaavat taas ohjelmistoon 15.8. alkaen. Olemme iloisia, jos seuraatte blogiamme ja osallistutte keskusteluihimme. Toivotamme kaikille lapsen näkökulmista kiinnostuneille antoisaa syksyä!

IMG-20190806-WA0002_Lammi_2

Lapsinäkökulmatutkijat Liisa Karlsson, Elina Weckström, Antonina Peltola, Satu Vasenius, Tuula Stenius, Oona Piipponen ja Kati Honkanen

 

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Luottamuksen hunaja ja teach-to-test

higher_blackley-510x382

Manchesterin vanhojen kivitalojen seinissä menneiden aikojen instituutioiden nimet pysyvät ja kestävät kiveen hakattuina. Englannin nykykoulut esittäytyvät ulkomaailmalle kana-aitaan muoviniiteillä kiinnitetyin lakanoin. Resuiset julisteet heiluvat tuulen ja sateen riepoteltavina kuin julistaen samalla koko koulujärjestelmän tilaa.  Niihin on koulun nimen lisäksi printattu lista ”arvoja” (BELIEVE   ACHIEVE   SUCCEED) sekä koulun Ofsted-luokitus, etenkin jos se sattuu olemaan kategoriaa ”hyvä” tai ”erinomainen”. Jotenkin sydän puristuu tuosta näystä, kun olen vuoden tutkijavierailun aikana päässyt näkemään Englannin koulujärjestelmää sisältäpäin kasvatustieteen tutkijana ja lukion ekaluokkalaisen äitinä.

The Office for Standards in Education, Children’s Services and Skills (Ofsted), koulujen arviointiin ja luokitteluun erikoistunut yksikkö, kylläkin huolehtii koulutuksen laadusta järein asein. Kyseessä on Thatcherin henkinen perintö. Hänen pääministerikaudellaan alettiin kasvatukselta vaatia kustannustehokkuutta, tulosvastuullisuutta ja asiakastyytyväisyyttä. Kasvatuksen marketisoituminen muutti koulujärjestelmän kertaheitolla perinpohjin.

Kevät on täkäläisissä kouluissa koulutarkastusten aikaa. Ofsted haluaa saada koulujen tasosta oikean kuvan, joten se tulee kouluihin vain kahden päivän varoitusajalla. Kun poikani koulu sai tietää vierailusta, koko koulu kutsuttiin yhteiseen tilaisuuteen kuulemaan, miten tarkastuspäivinä luokissa käyttäydytään ja mitä kysyttäessä pitäisi sanoa omasta koulusta. ”We don’t want to put words in your mouth but…” Mark Bennew kuvaa blogissaan tarkastuksen aiheuttamaa pelkoa, huonojen arvioiden sattumanvaraisuutta ja mediahysteriaa, joka tuloksista seuraa.

Koulut kilpailevat ofsted-luokituksista. Opettajat kilpailevat oppilaiden koetuloksista. Hyvät tulokset ovat osa performanssia, jonka on tarkoitus houkutella kouluun hyviä perheitä, joiden lapset ovat valmiiksi hyviä, sellaisia jotka pystyvät tuottamaan hyviä koetuloksia, jotka tuottavat hyviä ofsted-tuloksia. Positiivinen kehä rikkoutuu, jos vastaan tulee oppimisvaikeuksia, köyhyyttä, ihmisiä, joiden äidinkieli ei ole englanti. Ja niitä tulee. Lapseni opettaja totesi kylmästi: ”Frankly, you should not be here”, ja kieltäytyi selittämästä muutamaa avainkäsitettä, joita poika olisi tarvinnut matematiikan opiskeluun vieraalla kielellä.

Vaikka oppilas kävisi julkista koulua, yksityisopettajaan turvaudutaan usein – siis ne turvautuvat joilla on varaa. Yksityiset tunnit pitkän koulupäivän jatkeena takaavat sen, että ”hyvien perheiden” oppilaat pysyvät korkeammissa tasoryhmissä, jotka taas takaavat korkeamman tasoisen opetuksen ja niin määrittävät koulupolkua pitkälle tulevaisuuteen.

Arviointi on opetukseen voimakkaimmin vaikuttava asia. Poikani lukiossa opetusta kuvaa ”teach-to-test”. Jokainen tunti on kuin pieni koetilanne, jolla valmistaudutaan lukukauden mittaan tehtäviin kokeisiin, joiden tarkoitus on valmentaa oppilaat varsinaisiin isoihin kokeisiin, peruskoulut päättävään GCSE-tutkintoon tai lukion päättäviin A-level-tutkintoon. Todellakin, matematiikan tunnilla opettaja tykittää kysymyksiä, ja oppilaat kirjoittavat vastauksensa pieneen tauluun, jonka nostavat ilmaan opettajan arvioitavaksi! Opettaja neuvoo oppilaita olemaan tekemättä yhteistyötä, koska elämässä loppujen lopuksi arvioidaan jokaisen oma työ.

Kirjalliset kokeet nostavat esille aivan tietynlaista tietoa, sellaista, joka voidaan ilmaista sanoin ja lisäksi mitata ja arvioida. Englannin lukiolaiset opiskelevat kolmea-neljää ainetta, kaikki ”turha” on karsittu pois. Lukion oppiaineina opiskeltavien urheilun ja musiikin kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi urheilemista ja musisoimista.

Monet ajattelevat jo toisin, ja kriittisiä ääniä on yhä enemmän, mutta arvioinnin ja tarkkailun kulttuuria on äärimmäisen vaikea muuttaa.

Ihannoiva Suomi-tarina nostetaan täkäläisessä koulukeskustelussa esille tuon tuostakin. Suomessa taas viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet koululaisten kokemat rasistiset käytännöt, ammattioppilaitosten hirmuleikkauksista johtuvat haasteet ja inkluusion käytännön toteutuksen ontumisen. Mutta suomalaisessa koulutuksessa on kyllä hyviä puolia jotka täytyy tunnistaa. Niitä ei saa hukata.

Siellä, missä luottamuksen hunaja virtaa, yhteiskunta luottaa yliopistoihin ja niiden kouluttamiin opettajiin. Opettajan ammattia pidetään arvokkaimpana työnä mitä maailmasta löytyy. Sen takia opettajakoulutuksen opiskelupaikoista kilpaillaan armottomasti ja vain parhaat mahtuvat mukaan. Opettajien työoloihin kiinnitetään huomiota, koska ne heijastuvat suoraan siihen, millaista opetusta lapset ja nuoret saavat, ja millaista tulevaisuutta he alkavat luoda. Opettajia ohjaa kiinnostus ja perehtyneisyys omiin tieteenaloihinsa ja oppiaineisiinsa, mutta koska heihin luotetaan, he ajattelevat itse kriittisesti ja säätelevät opetussuunnitelman käytännön toteutusta oppilaittensa mukaan. Oppilaiden kertomat asiat otetaan vakavasti. Opetusryhmät ovat kohtuullisen kokoisia, koska silloin nuo tärkeät asiat voidaan ottaa huomioon. Ketään ei osoiteta aseella uhaten. Kenenkään ei tarvitse lirkutella, teeskennellä menestystä tai sepitellä onttoja ”arvoja”. Ongelmista puhutaan oikeilla nimillä, koska luottamus kestää senkin.

Tämä luottamuksen eeden ei ole Englanti eikä myöskään Suomi. Onpahan vain spekulaatio tai utopia, jossa on tositapahtumista poimittuja aineksia. Terveisiä Manchesterista uudelle opetusministerille!

 

Aiheesta lisää:

https://www.theguardian.com/education/2019/apr/30/why-teachers-miserable-held-gunpoint-meaningless-data?CMP=fb_gu&utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR1FIGxXzWoPaPBGT0CA7Ge3YigrYiB4bZprkWZ4lIIVufJDHb5fkpAL9oQ#Echobox=1556623295

https://bennewmark.wordpress.com/2018/06/09/why-are-teachers-so-scared-of-ofsted/

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Maista keittoa, syö vähän, ota perunaa, maista kananpala, syö, syö!

Vuosia sitten teimme MLL:ssa pienimuotoisen tutkimuksen osallisuudesta, kun pidin leikkikerhoa. Siihen kuului kerhotilanteiden videointi, joissa olin ainoa aikuinen. Olin yllättynyt siitä, kuinka ohjaileva olin. Pidin siihen asti itseäni hyvin lapsilähtöisenä. Tämä videointi ja siitä tekemäni havainnot muuttivat minussa perusteellisesti jotain. Sen jälkeen asetuin tukevammin kuuntelijan osaan ja lopetin vimmatun organisoimisen.

Muutos näkyi esimerkiksi seuraavasti. Minulle tuli niihin aikoihin yökylään kolme alle kouluikäistä lasta. Muistan hyvin, kuinka päätin antaa heille itselleen tilaa keksiä, mitä he haluavat tädin luona tehdä. En valmistellut mitään. En laittanut valmiiksi askartelupöytää tai organisoinut tapahtumia. Päätin vain olla. Kävi niin, että alussa kaikki kolme harhailivat ympäriinsä, kunnes joku keksi avata eteisessä olevan huivilaatikon. He nostivat kymmenet huivit esiin ja aloittivat leikin, joka kesti monta tuntia iltaan asti. Välillä he tulivat pyytämään, että sitoisin kiinni jonkun huivin takaa tai auttaisin jossakin leikkiin liittyvässä asiassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin jatkui joka vierailulla. Joskus leikkiin kuului rakentaa majoja. Me tarvitaan patja, peitto, tuo tuoli tuohon ja tuohon tuo peitto. Me tarvitaan mitaleja. Mitaleja? Joo, koiranäyttelyyn. Hankittiin ainekset ja tehtiin koiralle mitali. Minun koirani tietysti voitti elottomat lelu-karvaturrit. Usein lapset itse ehdottivat asioita. Mennään saunaan. Mennään retkelle. Haluan muovailla. Joskus minä ehdotin: lähdetäänkö koiran kanssa metsään? Meille kehittyi vuosien varrella yhteisiä kivoja juttuja. Tämä tuntui oikealta.

Video on armoton paljastaja. Teen etnografista tutkimusta päiväkodeissa ja videoin päivän tapahtumia. Katselin äskettäin videota, jossa olin itse osallisena. Päiväkodin lapset olivat ruokapöydässä syömässä. Juteltiin kaikenlaista, tunnelma oli leppoisa ja mukava, mutta ehdin sanoa kymmenen kertaa sinä aikana: maista keittoa, syö vähän, ota tuosta perunaa, syö välillä, maista kananpala. Minulla ei ollut aavistustakaan, että olisin toiminut noin.

Päiväkodissa on menossa jatkuvasti jokin toiminto, joka pitää saattaa loppuun: syöminen, pukeminen, lähteminen, käsienpesu, siirtyminen paikasta toiseen, paikalle tuleminen yhtä aikaa jne. Ja aikuiset HOPUTTAVAT lapsia. Ainakin minä tunnistan sen. Onko hoputtamisesta oikeastaan hyötyä? Joskus voi olla, että joku on ottanut yhden lusikallisen, kun on viisi kertaa sanonut. Voisiko tuon tehdä jotenkin toisella tavalla? Luottaisi siihen, että lapset syövät minkä syövät. ”Nyt voitte viedä lautaset pois. Seuraava ateria on kello 14.00.” Ainakin tästä voisi kehittää hyvän keskustelun toisten kasvattajien kanssa. Ajatus on kylvetty!

Kylvä ajatus, niitä teko.
Kylvä teko, niitä tapa.
Kylvä tapa, niitä luonne.
Aristoteles

Reflektio tarkoittaa peiliin katsomista. Ensin tehdään jotain, jonka jälkeen katsotaan sitä tekemäänsä. Mitä tein ja koin? Saadaan uusia oivalluksia, joita taas testataan. Näin ihminen kehittyy ja oppii. Suosittelen videointia tehokeinona kaikille, jotka haluavat kehittyä työssään. Siltä voi tulla hyviä keskusteluita toisten aikuisten kanssa kaavoittuneen toiminnan paljastamiseksi, ja hienoja oivalluksia omasta toiminnasta lasten kanssa.

Tuula Stenius
Kasvatusaineiden opettaja, jatko-opiskelija
Lempäälä

 

Kategoria(t): Ammattikäytännöt, Lasten näkemykset, Toimijuus ja osallisuus, Uncategorized, Vuorovaikutus | 4 kommenttia

Lapsikäsitys meillä ja muualla

Vierasbloggaajana Jonna Kangas

Uusi lapsuuden sosiologia on jo vuodesta yli vuosikymmen haastanut käsityksemme lapsista ja lapsuudesta suojeltavana ja haavoittuvaisena vaiheena elämää. Vuonna 2006 W. A. Corsaro määritteli lapsuuden uudelleen aktiiviseksi merkitysten rakentamisen ajaksi. Corsaro puhuu tutkimuksessaan lasten kyvystä tulkita ja uudistaa kulttuuria. Tämä tulkitseva uusintaminen tekee lapsista kulttuurinsa aktiivisia osallistujia ja kehittäjiä.

Pienten lasten osallisuus varhaiskasvatuksessa rakentuu toisaalta lapsen ja aikuisen sekä toisaalta ryhmän ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa, jokapäiväisissä pienissä kohtaamisissa. Pientä lasta ei kuitenkaan tulisi aliarvioida, sillä jo taaperoikäinen lapsi on osaava ja pystyvä toimija ja oman elämänsä asiantuntija, ja kysymys kuuluukin, onko häntä hoitavilla ja kasvavilla aikuisilla tietoa ja ymmärrystä siitä, millaisella vuorovaikutuksella lasta tuetaan ilmaisemaan tarpeitaan ja toiveitaan. Tätä vuorovaikutusta, joka tähtää lasten osallisuuden mahdollistamaan ja lasten pystyvyyden tunteen tukemiseen arjen toimissa, voidaan kutsua osallisuuden pedagogiikaksi. Väitöskirjani aiheesta valmistui 2016, ja lisäksi aihepiiristä on julkaistu Suomen varhaiskasvatus ry:n kanssa kaksi oppikirjaa vuosina 2014 ja 2018.

Olen saanut tilaisuuden kiertää päiväkodeissa (Kindergarten, Ecole Maternelle, Prèescola, Nursery, Nido) ympäri maailmaa kouluttamassa opettajia, arvioimassa opetussuunnitelmia sekä kehittämässä oppimisympäristöjä. Lasten osallisuuden sekä suomalaisen varhaiskasvatuksen pedagogiikan tutkijalle nämä viikkojen mittaiset avantouinnit vieraissa maissa ja minulle tuntemattomissa perhe- ja koulukulttuurissa ovat avanneet silmiäni ja auttaneet minua rakentamaan siltoja suomalaisen ja muiden varhaiskasvatuksen toimintakulttuurien välille.

Jonna Kangas_kuva 1

 

 

 

 

 

Kuva1: Graffiti Rion kadulta, jossa pyydetään satsaamaan koulutukseen (escola), sillä se vähentää syrjäytymistä (crime)

 

Brasilia, Rio de Janeiro ja São Paulo. Itseohjautumisen puutetta

Brasilialainen koulu- ja päiväkotikulttuuri esittäytyi minulle hyvin lämpimänä ja huomaavaisena. Lapsia rakastetaan kulttuurissa, ja myös opettajat ja muut päiväkodin työntekijät osoittavat lapsille kiintymystä ja rakkautta. Ryhmään ja yhteisöön kuuluminen koetaan tärkeäksi, ja uudet lapset (kuten oma yksivuotias tyttäreni) toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Asuin perheineni Rio de Janeirossa kaikkiaan neljä kuukautta vuonna 2016 ja palasin vuonna 2017 kouluttamaan opettajia Sao Pauloon.

Minulle kulttuurisesti vieras toimintatapa oli odottaminen. Kun yksi lapsi työskenteli äitienpäiväkorttinsa parissa, 17 muuta odottivat lattialla istuen omaa vuoroaan. Kysellessäni, mikseivät neljävuotiaat voineet leikkiä tai jopa aloittaa korttiaskartelua odotellessaan, minulle kerrottiin, ettei tapana ollut tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan. Opettajan oli oltava mukana lasten toiminnassa, joten käsitteenä omaehtoista leikkiä, joka mainitaan Suomen varhaiskasvatussuunnitelmankin perusteissa (2018), ei tunneta lainkaan, eikä vapaa leikkiminen, tulkitseminen tai uusintaminen kuulu varhaiskasvatukseen.

Peru, Lima – Turvallisuus ennen kaikkea

Limassa olen päässyt vierailemaan kaikkiaan viisi jaksoa, ja olen saanut aitiopaikalta seurata, miten opettajat, jotka ovat osallistuneet leikillisen pedagogiikan koulutuksiin, ovat pian kolmen vuoden aikana päässeet jalkauttamaan ja kehittämään suomalaista pedagogiikkaa oman koulunsa kulttuuriin soveltuvaksi. Haasteenamme päiväkodeissa oli leikin määritelmän kapeus. Opettajat esittelivät minulle legoja ja sitä, miten lapset tietyn vartin aikana joka päivä kokosivat niistä mallin mukaisia torneja istuen omilla paikoillaan pulpettien äärellä. 10-20 kuukauden ikäiset istuivat korkeissa syöttötuoleissa vöillä kiinni, etteivät karkaisi kesken opetuksen. Lähdimme kehittämään luokkahuoneita lapsilähtöisimmiksi ja ensimmäinen työni oli kaataa kaikki lelut lattialle, jotta lapset pääsisivät toimimaan niiden kanssa vapaammin ja rakentamaan sekä merkityksiä toiminnalleen, että vuorovaikutustaitojaan. Näihin harjoitteisiin palattiin ensimmäisen vuoden aikana monia kertoja, kun opettajat harjoittelivat luottamaan lasten taitoihin ja kykyihin.

Seuraava haaste ilmeni karkeamotorisen leikin ja toiminnan kohdalla. Kiipeämistä edes muutaman senttimetrin korkuisen palikan päälle pidettiin vaarallisena, lapsi voisi kaatua tai pudota ja satuttaa itsensä. Tarkastelimme motorisen kehityksen ja matematiikan liittymistä toisiinsa, sekä rakensimme ympäristöjä, joissa putoaminen tai kompastuminen ei ollut vaarallista. Kun aikuiset oppivat olemaan ylireagoimatta, lapset löysivät nopeasti oman tapansa toimia ja liikkua oppimisympäristössään.

jumppaaPerussa

Kuva 2: Liikkumista taaperoryhmässä ilmapallojen kanssa.

Yhteenvetoa kohtaamisista

Länsimaista yhteiskuntaa leimaa tarve suojella ja vartioida yhä harvalukuisemmaksi käyvää lastemme joukkoa. Muuttuneesta lapsikäsityksestä huolimatta lapsi nähdään entistä enemmän suojeltavana ja hoivattavana kohteena, jolle pyritään antamaan paras ja turvallisin lapsuus, mitä kuvitella saattaa. Ylitse vuotava turvallisuus ei kuitenkaan ole vain hyväksi lapsille, sillä suojelun nimissä heidät eristetään ympäröivästä yhteiskunnasta. Tutkijat ovat esittäneet huolensa lasten oikeuksien säilymisestä ja lasten vapaudesta kasvaa ja kehittyä ympäröivässä kulttuurissa ja samalla tulkita ja uusintaa kulttuuria, ja tutkijana ja opettajankouluttajana allekirjoitan tämän huolen: Ajattelen, että jos lapsi ei kasva ymmärtämään ja elämään ympäröivään kulttuuriaan, kuinka hän voi sitoutua siihen tai elää aikuisena osana sitä. Ollakseen yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, on edes jollakin tasolla tiedostettava sen toimintaa ohjaavat periaatteet ja arvot, ja myöhemmin kriittisesti arvioitava ja uusinnettava yhteiskuntaa.

Vierasbloggaajana: Jonna Kangas, KT, varhaiskasvatuksen opettaja, yliopiston lehtori, Kasvatustieteiden tiedekunta, Helsingin yliopisto

Perustaja, varhaiskasvatuksen asiantuntija, FinlandWay Schools

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi