Jos joku erityiseksi määritelty lapsi lukisi tutkimukseni, miltä se hänestä näyttäisi? Tätä aion pohtia tässä kirjoituksessani, joka perustuu juuri julkaistuun väitöskirjaani.
Toivon, että lapsi voisi suhtautua puutteellisuuteeni ymmärtäväisesti: olen vain aikuinen, ja se rajoittaa sitä, mitä pystyn ymmärtämään ja mitä uskallan kirjoittaa. Minua rajoittaa myös se, että olen aikoinaan vahvasti sosiaalistunut terveydenhuollon ammattilaisten ajattelutapoihin, ja se, että kirjoitan heille, jotka edelleen ovat siinä maailmassa. Yritän siis tasapainoilla lapsinäkökulman, aikuisnäkökulman, ammattilaisnäkökulman ja tutkijanäkökulman välillä, eikä se ole ihan helppoa.
Toivon kuitenkin, että lapsi voisi väitöskirjani teoriaosaani lukiessaan huomata, että ihan oikeasti pidän yhtä arvokkaina kaikkia: lapsia ja aikuisia, erityiseksi määriteltyjä ja määrittelemättömiä, ammattilaisia ja asiakkaita, tutkijoita ja lukijoita. Toivon, että lapsi voisi ilahtua siitä, että pidän kuntoutuksen tavoitteena omannäköistä elämää enkä jonkun ulkopuolelta määrittelemiä ikätasoisia taitoja.
Arvelen lapsen arvostavan käsitystäni leikistä. Kun leikkiä on se, mikä on hauskaa, vapaata ja itseisarvoista, niin kukaan ei voi ulkopuolelta määritellä, mikä kenellekin on leikkiä tai mikä on oikeanlaista leikkiä. Sitä voi olla vaikka sadepisaroiden kilpajuoksun seuraaminen ikkunalasissa. Ja siitä olen aika varma, että väitöskirjaani lukeva lapsi arvostaisi sitä ihmisoikeutta, johon koko väitöskirjani nojaa: lapsen oikeutta ilmaista näkemyksenä ja saada ne huomioon otetuksi.
Veikkaan lapsen (ja aika monen aikuisenkin…) kummastelevan, miksi asiat pitää sanoa niin monimutkaisesti esimerkiksi tutkimukseni keskeisimmän käsitteen kohdalla: ”vaikuttajuuden toteutumisen mahdollistaminen”. Tieteessä on kuitenkin omat sääntönsä, ja yksi on se, että pitää kertoa, tarkoittaako käyttämillään sanoilla samaa kuin aikaisemmat tutkijat vai jotain muuta. Jos tarkoittaa muuta, niin on ehkä syytä keksiä jokin uusi ilmaisu asialle. Itse en löytänyt valmista ja sopivaa ilmaisua, joten päädyin muodostamaan uuden. Vaikka se on vähän kömpelö, saan kuitenkin kolmella sanalla ilmaistua tämän: Kaikki lapset ovat vaikuttajia eli haluavat vaikuttaa asioihinsa. Sen takia vaikuttajuutta ei tarvitse mahdollistaa: se on olemassa joka tapauksessa. Sen sijaan vaikuttajuus ei aina toteudu, koska aikuisella on valta estää tai mahdollistaa lapsen vaikuttajuuden toteutuminen olemalla kuuntelematta lasta. Lapsen vaikuttajuus (aikuisen kanssa) toteutuu silloin kuin aikuinen kuuntelee lasta aidosti (viestipä lapsi millä keinoin tahansa) ja antaa lapsen viestin vaikuttaa itseensä eli harkitsee kuulemaansa ja antaa sen vaikuttaa siihen, mitä viestii lapselle. Kun lapsen vaikuttajuus toteutuu, lapsi kokee tulleensa kuulluksi, vaikkei välttämättä olisi saanut toivomaansa vastausta.
En tiedä, mitä lapsi ajattelisi yrityksestäni määritellä vammaisuutta. Sen määritteleminen on tosi vaikeaa, mutta tosi tärkeää, koska se ohjaa ihmisten toimintaa. En ole itsekään aivan varma, miten vammaisuus pitäisi ihan tarkkaan ottaen määritellä, mutta siitä olen varma, että on oleellista aina selvittää, miltä vammaksi määritelty asia kyseisen lapsen näkökulmasta näyttää – ja mitä seuraa siitä, jos se asia nimetään vammaksi (ja/tai nimetään jollain diagnoosilla).
Väitöskirjani tutkimusmenetelmistä uskoisin lapsen arvostavan sitä, ettei lasten asioita tällä kertaa kysytty aikuisilta (no, paitsi ensimmäisessä osatutkimuksessa, kun en vielä ymmärtänyt lapsinäkökulman tärkeyttä). Pieniltä lapsilta, joista osa ilmaisee itseään vain muilla keinoilla kuin puhumalla, ei tosin ole kovin helppo kysyä asioita. Varsinkaan sellaisia vaikeita asioita, joita tutkin. Siksi päädyin havainnoimaan videoinnin avulla lasten ja hoitajien välistä viestintää erilaisissa tilanteissa lastenneurologisella osastolla. Videoilta tarkastelin sitä, miltä hoitajan viestintä ja toiminta näytti lasten kuuntelemisen näkökulmasta.
Tein väitöskirjaani neljä osatutkimusta. Ensimmäinen näyttäisi lapsen silmissä varmaan aika samanlaiselta, kuin aiemmatkin tutkimukset: vain aikuisilta selvitettiin näkemyksiä lasten kuntoutushoitotyöstä. Mutta sen vaiheen avulla tajusin, että sekä tutkimuksessani, että tutkimukseni kohteessa eli kuntoutushoitoyössä lapsi tuntuu jäävän jotenkin sivuhenkilöksi, vaikka kyse on hänen elämästään. (Toki tein muitakin havaintoja, ja nekin oli tärkeä tutkia, koska lasten kuntoutushoitotyötä ei ollut aiemmin kuvattu missään. Lapsen kannalta ne eivät ehkä kuitenkaan ole kovin kiinnostavia.)
Seuraavassa osatutkimuksessa ryhdyinkin selvittämään, onko joku jo tutkinut kuntoutushoitotyön lapsinäkökulmaa. Ei ollut. Löysin kuitenkin muutamia harvoja tutkimuksia, joissa vammaisiksi määriteltyjen lasten näkökulmia oli tutkittu muissa sosiaali- tai terveydenhuollon palveluissa, varhaiskasvatuksessa tai koulussa. Otin seuraavaksi tutkimusaineistoksi näiden aiempien tutkimusten tulokset, ja selvitin, mitkä asiat mahdollistavat tai estävät lapsen toimijuuden toteutumista. Nämä: ammattilaisten asenteet, ammattilaisten viestintätaidot ja ammatillisten ympäristöjen (kuten päiväkodin tai sairaalan) rakenteet ja kulttuurit eli ne yhteiset tavat, joiden mukaan toimitaan. Arvelen, että tutkimustani lukeva lapsi voisi arvostaa sitä, että kerrankin viestintäongelmissa katse kohdistui aikuisten osaamiseen eikä lapsen ominaisuuksiin.
Kolmannessa osatutkimuksessa etsin yksityiskohtaisempaa tietoa siitä, miten lapsi voi tulla kuulluksi silloin, kun se on erityisen haastavaa. Videoin lasten ja hoitajien leikkitilanteita lastenneurologian osastolla. Tarkastelin niitä kohtia, joissa hoitajat ilmaisivat lapselle, etteivät pitäneet lapsen toimintatapaa leikissä oikein toivottuna. Löysin kolme tapaa suhtautua näihin lapsen ei-toivottuihin leikkialoitteisiin. Lapsen käyttäytymisen hallitseminen tai leikin kulun ohjaaminen leikin ulkopuolisen asiantuntijan roolista käsin eivät mahdollistaneet lapsen vaikuttajuuden toteutumista, kun taas neuvottelu dialogisen leikin keinoin mahdollisti. Dialogisessa leikissä hoitaja asettui tasaveroisen leikkijän asemaan ja vastasi lapsen aloitteisiin ottamalla ne osaksi leikkiä, jolloin leikki luotiin yhdessä. Luulen, että tutkimustani lukevasta lapsesta voisi olla herkullista päästä näkemään, miten aikuisten perinteiset toimintatavat hankalissa tilanteissa kyseenalaistetaan, ja lasten omat tavat leikkiä ymmärretään mielekkäinä viestintäkeinoina.
Neljännessä osatutkimuksessa tarkastelin edelleen hoitajan ja lapsen välistä viestintää, mutta tällä kertaa tilanteissa, joiden kulku on etukäteen aika tarkkaan päätetty. Lapset olivat tulleet lastenneurologian osastolle pään magneettikuvausta varten, ja videoin tutkimukseeni tilanteita, joissa hoitaja kertoo kuvataulun avulla, mitä päivän aikana tehdään. Kuvataulu oli lapsille selvästi tärkeä, mutta aina hoitajat eivät käyttäneet sitä niin, että se olisi auttanut lasten kuuntelussa. Mutta silloin lasten vaikuttajuus toteutui, kun hoitajat eivät pelkästään kertoneet etukäteen päättämäänsä tietoa lapsille, vaan myös kuuntelivat lapsia ja vastasivat heidän kysymyksiinsä. Myös lasten aloitteisiin vastaaminen neuvottelemalla mahdollisti vaikuttajuuden toteutumista. Neuvottelu oli mahdollista silloin, kun hoitaja otti lapsen aloitteen mielekkäänä keskustelun aloituksena ja vastasi siihen tavalla, josta lapsi saattoi ymmärtää tulleensa kuulluksi. Myös lapsen toiminnallisen osallistumisen mahdollisuuksien tarjoaminen oli tärkeää lapsen vaikuttajuuden kannalta. Se vaati hoitajalta toisinaan oman toimintansa hidastamista tai käytäntöjen ajattelemista uudella tavalla. Tutkimustani lukeva lapsi voisi ehkä pitää joitain kohtia tästä itsestäänselvyytenä, mutta kun ne eivät näytä olevan sitä hoitajille, niin oli varmaankin tarpeellista tuoda niitä esiin. Lapsi voisi kuitenkin arvostaa sitä, että tulokset ohjaavat hoitajia huomaamaan, ettei pelkkä hyvän välineen (kuten kuvataulun) käyttö riitä, vaan pitää myös miettiä, miten sitä käytetään lapsen kannalta mielekkäällä tavalla.
Näiden osatutkimusten ja aikaisempien tutkimusten ja teorian yhdistämisestä syntyi varsinainen väitöskirjan tulos, eli lasten kuntoutushoitotyön dialoginen malli. Mutta siitä kuulette sitten ensi kerralla!
(Ensi kerta tapahtuikin täällä: https://blogit.utu.fi/terveyttatieteesta/2024/03/05/kohti-lapsinakokulmaisempaa-kuntoutushoitotyota/)
********
Väitöspäiväni on 22.3.2024 klo 12 ja tilaisuus on seurattavissa myös etäyhteydellä. Väitöskirjani luettavissa sähköisessä muodossa tai tilattavissa painetussa muodossa verkkosivuillan. Lisätiedot sekä väitöstilaisuudesta että väitöskirjasta löytyvät täältä: https://kohtaamistaito.net/vaitoskirja/
Mitä väitöskirjan jälkeen? Lue täältä: https://kohtaamistaito.net/
Lähde: Kaitsalmi, Johanna. 2024. Erityiseksi määritellyn lapsen vaikuttajuuden toteutumisen mahdollistava hoitotyö. Lasten kuntoutuhoitotyön dialoginen mallin. Turun yliopiston julkaisuja D 1779. Väitöskirja. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9627-8
P.S. Sukunimeni on vaihtunut! Entinen nimeni oli Johanna Olli, joten muut julkaisuni löytyvät sillä nimellä esimerkiksi täältä: http://lastentahden.blogspot.com/p/kirjoituksiani-muualla.html
Lapsinäkökulma 