Avaan kännykän ja sähköpostin. ”Sait juuri wilma-viestin”. Sormen pyyhkäisyjä ja näpäyksiä pari, ja systeemiin tallennettu salasana avaa viestin. Lyhyenkin ajan kuluessa tuntemus kuohahtaa mieleen ja ruumiiseen. Mitä nyt taas! Toivottavasti kaikki on hyvin! Huh. ”Keskittyi hienosti annettuihin tehtäviin”.
Ystäväni kuvaa vaikeasti selitettävää tunnetta jonka hänen lapsensa koulusta tulleen wilmaviestin saapuminen nostattaa. Se on kuin möykky mahanpohjassa. Lapsella vaikeudet koulussa eivät ota loppuakseen, eivät myöskään wilmaviestit, ja tunne mahanpohjassa on aina sama.
Viime aikoina on herätty kannustavan viestinnän tärkeyteen. Myös wilman lausepankin positiivisten lauseiden valikoimaa on laajennettu. Valitettavasti nuoret kuitenkin kertovat, että yhä suuri osa viesteistä lähtee koteihin siksi että jotain kurjempaa on tapahtunut. Wilma on näille nuorille ja heidän kodeilleen edelleen ”rikosrekisteri”.
Lapselle wilman tulo koulunkäynnin kumppaniksi merkitsee tarkkailun ja valvonnan elementin jatkuvaa läsnäoloa. Kuka aikuinen suostuisi siihen että hänestä tuotettaisiin tunti tunnilta uutta dataa, johon kirjautuu onko hän keskittynyt, onko unohtanut jotakin, onko hattu ollut päässä, onko hän ollut hyvä kaveri? Wilma on foucaultlainen panoptikon. Kurivallan kannalta on se ja sama, onko viesti negatiivinen vai positiivinen, sillä kysymys kuuluu: millaista normaalia koululaista sen avulla tuotetaan.
Wilma on myös affektikoneisto. Affektilla tarkoitetaan tunnnetta tai tuntemusta, joka on esitietoinen ja ei-pelkästään-yksilöllinen. Puhutaan ratkaisevasta sekunnin murto-osasta, jonka aivot tarvitsevat tehdäkseen tunteesta kognitiivisen tulkinnan, tunteakseen tietoisesti. Tuona hetkenä esitietoiset affektit jo ovat toiminnassa. Sekä ruumiillisina että mielen tasolla toimivina, aineettomina, ne kulkevat ja virtaavat tehokkaasti, vaikuttaen ja muuttaen elämää. Affektit läpäisevät minän ja toisen, ne kulkevat yhtä hyvin ihmismassoissa, materiaaleissa kuin tarinoissakin.
Tutkimuksissa tuodaan nyt esille, että media ja digitaalinen teknologia eivät ole viattomia kommunikoinnin välittäjiä, vaan ihmis-teknologia-yhdistelmissä luodaan ja voimistetaan erilaisin tavoin erityisiä affektien virtoja. Yhtenä esimerkkinä somekeskustelujen helposti kuumeneva vihapuhe. Digiyhdistelmiin myös kumuloituu affektia myös jaettujen historioiden kautta, sillä tunteilla ei ole aikakäsitystä.
Digiviestinnästä ei ole paluuta reissuvihkojen ja monisteiden avulla tapahtuvaan viestintään. A6-kokoiset repussa nuhjaantuvat ruutuläpyskät ovat jääneet historiaan. Nopean tiedonkulun hyödyllisyys on kuitenkin vain yksi ulottuvuus wilma-koneiston toiminnasta. Toinen on affektien hallitsematon virta ja uudenlainen affektiiviinen ilmapiiri, jossa valvonnan kohteena olevat lapset ja nuoret kasvavat.
No. Jossain kasvaa ja humisee kaunis metsä, joka säästyi paperikoneelta.
Riikka Hohti
Tutkijatohtori, Oulun yliopisto
Lisää aiheesta
Ahmed, Sara (2013). The cultural politics of emotion. Routledge.
Foucault, M. (1980). Tarkkailla ja rangaista. Otava.
Nikunen, Kaarina (2010): Rakastamisen vaikeudesta: Internet, maahanmuuttokeskustelu ja tunteet. Media & viestintä, 33(4).
Bodén, Linnea (2017). Going with the affective flows of digital school absence text messages. Learning, Media and Technology, 42(4), 406-419.
Lapsinäkökulma 
Kiitos Riikka! Todella tärkeää pohdintaa. Voisiko vastavuoroisuutta parantaa Wilmassa ja Helmessä lisäämällä palutetoiminnon myös opettajien toimintaan liittyen? He ainakin aina ilahtuvat, kun olen antanut viesti-toimintojen kautta positiivista palautetta tai halunnut tietää opettajan näkökulmaa johonkin lapseni kertomaan tapahtumaan. Viesti vaatii kuitenkin enemmän vaivaa kuin valmiin lauseen tai hymiön valitseminen. Myös oppilaat pääsisivät antamaan opettajille palautetta heidän työskentelystään. Näin opettajillekin avautuisi kokemus siitä, miltä jatkuvan kontrollin alla tuntuu olla. Se voisi saada meidät aikuisetkin miettimään viestintäämme ja millaisia tunteita puolikkaat lauseet tai monitulkintaiset hymiöt herättävät ensisilmäyksellä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Totta! Rupesin miettimään millainen olisi wilma joka painotetusti olisikin oppilaan oma… Toisaalta kaiken informaatiotulvan keskellä tuntuu siltä että jos viestien määrää ylipäänsä voi vähentää, niin hyvä. Tuleeko noista wilma-kommenteista jo mieleen digisaaste. Opiskelijathan antavat yliopistossa palautetta ohjaajille, ja olen kuullut että valtaa voidaan noinkin päin käyttää ikävällä tavalla (opiskelijapalaute vaikuttaa palkkaneuvotteluissa).
TykkääTykkää
Pystyn todella samastumaan tuohon vanhemman Wilma-affektiin! Peruskoulun opettajat käyttävät Wilmaa minusta välillä liian näppäränä välineenä siirtää hankala asia itseltä pois, vanhemmalle. Ja syyllisyys-hermoonhan se osuu: lapsen huono tuntikäyttäytyminen on nyt minun syytäni (huonosti kasvatettu lapsi) ja minun ongelmani (hoida homma niin että lapsen käytös muuttuu) .
Eniten häiritsee, ettei minulla useinkaan ole pelimerkkejä ratkaista sitä! ”Hyvänä” vanhempana käyn toki aina keskustelut illalla lapsen kanssa siitä, miten tunnilla pitää käyttäytyä jne. jne. Eikä se kanna pitkäksi aikaa, sillä vaikka kyse onkin omasta lapsesta, niin samaan aikaan olen kuitenkin ihan ulkopuolinen luokkahuoneen kuvioista: en ole nähnyt mitä oikeasti tapahtui, mikä lasta oikeasti ajoi käyttäytymään tietyllä tavalla jne.
Lapseni on lisäksi sitä sorttia ettei liikoja juttele koulupäivästään ja tuntemuksistaan.
Iloinen sensijaan olen niistä viesteistä, joissa kerrotaan lapsen huonon käytöksen lisäksi ratkaisuista, joita luokassa on kokeiltu tai aiotaan kokeilla. Minulle tulee sellainen olo, että tämä homma on hallinnassa!
TykkääTykkää
Tutulta kuulostaa! Niin, vähän sitä tietoa yleensä lapsilta heruu. Mutta parantaakohan wilma tilannetta siirtämällä keskustelun aikuisten väliseksi.
TykkääLiked by 1 henkilö