Nyt

rabbit-alice

Kun ajattelemme lapsuutta, se liittyy aina jotenkin aikaan. Lapsuuden ajalla on suunta kohti tulevaa aikaa. Tulevaisuudessa häämöttää sitten jokin valmiimpi ihminen, josta nyt on vasta nuppu näkyvillä. Vai?

Väitöstutkimuksessani alakoululaiset havainnoivat arkista elämää luokassaan sekä minua, opettajaansa, osana sitä. Heidän kirjoituksensa vahvistivat sen minkä aikuiset tutkijat ovat aiemmin monesti todenneet: aika on koulun kuningas. Jos koulu on kuin muurahaispesä, niin sen oppilasmuurahaiset ja opettajamuurahaiset rientävät kellontarkkoja polkujaan tuon pesän sisässä. Jokainen koulun toiminto – pukeminen, riisuminen, käveleminen, puhuminen, syöminen – on sijoitettu aika-tila-poluille. Kellonaika urittaa koulun käytännöt. Ja koululaisten toimet ovat oikein tai väärin juuri kellonaikaan suhteutettuna: kukin lapsi on juuri niin taitava koululainen kuin miltä hänen aika-tila-toimintansa näyttää. Taitava lapsi tietää missä ja milloin juostaan, hypätään, soitetaan, otetaan eväät esiin, ja milloin taas ei liikuta eikä hiiskahdetakaan.

Mitä aika on? Jos ei ihmistä olisi maan päällä, ei aikaakaan olisi. Siinä mielessä kaikki aika on sosiaalisesti tuotettua, konstruoitua. Muutoksia ja rytmejä kuitenkin löytyisi tältä taivaankappaleelta ilman ihmisiäkin. Kymmenen vuoden pitkittäistutkimuksessa lapsia tutkinut Harriet Bjerrum Nielsen ehdottaa, että aikaa tulisi ajatella sekä lineaarisena, nuolen kaltaisena, että spiraalimaisempana nyt-hetken tilana. Näin emme yksinkertaistaisi lapsuutta pelkästään kasvun ja kehityksen projektiksi.

Ope opettaa nyt puoliryhmälle nokka huilun soittoa nokka huilun soitto menee puoliryhmällä hyvin niin kuin toisella puoliryhmälläkin meni hyvin nokka huilun soitto Veikko ei soittanut aluksi nokka huilua mutta nyt soittaa ja nyt taas Erno ei soita nokka huilua mutta nytten soittaa Konstalla ja Valtolla on söpöt nappi silmät Elviira ei soita nokka huilua mutta nyt soitta Solja räplää omaa tukkaansa ja nyt lauletaan ja nyt soitetaan nokka huilua ja nyt lauletaiitä   ja taas soitetaan nokka huilua ja nyt noustaan seisomaan ja soitetaan nokka huilua samalla  ja nyt lauletaan ja taas soitetaan nokka huilua (. . .) Ville ei seiso kunnolla ja taas lauletaan ja nyt taas soitetaan nokka huilua ja nyt alkaa kiva tunti ja nyt syödään eväät ja nyt Senja komentaa sen paikalta Sebastiania pois mutta Sebastian ei suostu lähteä ja nyt Senja tuli kerjäämään Siirilta eväitä mutta ei saanut koska Titta ja Siiri olivat syöneet ne eväät ja nyt puhumme linnuista ja linnun äänestä

Yllä lainatusta lasten kirjoituksesta tuli tärkeä osa tutkimustani. Sen myötä aloin kiinnittää huomiota niihin monenlaisiin aikoihin, joita koulun tiukat aikajärjestykset sisältävät. Karen Barad, kvanttifyysikko ja sosiaalitieteilijä, väittää, että aikaa ei voi erottaa niistä suhteisista prosesseista, joissa kaikki kunkin tilanteen elementit vaikuttavat toisiinsa ja tuottavat toisensa erityisin tavoin. Aika tosiaan on monenlaista, aivan niin kuin arjen kokemukset toisinaan kiitävästä, toisinaan tappavan hitaasti matelevasta ajasta meille ovat aina kertoneetkin. Digitaalisissa tiloissa viimeistään joudumme kyseenalaistamaan kaikille samat ja yhteiset aika-tilat.  Aika tuotetaan muuttuvissa materiaalisissa kietoumissa. Jotkut suhteet vain vaikuttavat pysyviltä, koska mittakaava on niin valtava, kuten auringon ja sitä kiertävien planeettojen suhteet.

Baradin esittelemä kietouman ajatus auttoi minua kiinnittämään huomiota siihen, millä lapsille oli väliä. Kun vakaan, neutraalin ja kaikille saman ajan ajatus alkoi huojua, huomasin useita ainutkertaisia nyt-hetkiä. Nokkahuilua ja aikaa ei voinut erottaa toisistaan, vaan tuo aika jota oppilaat kuvasivat, oli erityistä nyt-aikaa, jonka tuottamiseen nokkahuilu osallistui. Samoin muun muassa musiikin luokka, nokkahuilu sekä opetussuunnitelma tuottivat erityisen opettajan ajan ja tuon jälkeenpäin ajateltuna koomisena hääräävän ja lapsia käskyttävän musaluokan open, joka oli aikalailla erilainen kuin mitä oli suunnitellutkaan.

Aikaa ei voi erottaa ihmisistä, esineistä ja ideoista. Sen sijaan että ajattelisimme lapsia matkalaisina ajassa, (olkoon kyseessä sitten lineaarisempi tai syklisempi aikakäsitys), voisimme ajatella heitä olemassa ajan kanssa tai kehkeytymässä siitä ajasta, joka heillä on käsillä. Nyt-hetki on niin tärkeä. Jos hylkäämme alituisen kiireen takia nyt-hetken, meillä ei ole mitään. Lasten kirjoitukset muistuttavat, että nyt on ainoa hetki mikä on.

Kirjallisuutta
Hohti, R. (2015). Now—and Now—and Now: Time, Space and the Material Entanglements of the Classroom. Children & Society.
Nielsen, H. (2015). The arrow of time in the space of the present: temporality as methodological and theoretical dimension in child research. Children and Society (ahead-of-print). Doi:10.1111/chso.12116.
Gordon, T. (1996). ’School is Like an Ant’s Nest’: Spatiality and embodiment in schools. Gender and education, 8(3), 301-310.
Barad, K. (2007). Meeting the universe halfway: Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. duke university Press.
Tolle, E. (2011). Läsnäolon voima. Alkuperäisteos: The Power of Now. A Guide to Spritual Enlightment.(The New World Library in California 1997) Suom. Rasku, H. Helsinki: Basam books.

Tietoja riikkahohti

Toimin tutkijatohtorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Tutkimusaiheitani ovat lapsi-eläinsuhteet, hoiva ja huolenpito sekä lapsuus antroposeenin kehyksessä. Käytän työssäni feministisiä uusmaterialistisia ja posthumanistisia teorioita ja pohdin näiden pohjalta ei-ihmiskeskeistä kasvatusta.
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s