Joku* lapsuudentutkija sanoitti aikoinaan osuvasti lapsiin yleistä suhtautumista niin, kuin he eivät olisi ollenkaan “human beings” vaan ainoastaan “human becomings”. Tällä tarkoitetaan sitä, että lapset nähdään vain tulevina aikuisina, jolloin heidän nykyisyyttään ei pidetä yhtä arvokkaana kuin valmistautumista tulevaan aikuisuuteen. Usein tämä vielä liitetään uusliberalistiseen ajatteluun, jossa erityisen tärkeänä nähdään kehittyminen tehokkaaksi ja taloudellisesti tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi kehittyminen.
Lapsuudentutkijat ovat muutaman viime vuosikymmenen ajan käyttäneet paljon aikaa ja energiaa mahdollistaakseen beings-puolen huomioimisen eli lasten lapsena olemisen ja tämän hetken näkemisen arvokkaana, ja ovat tehneet siinä hyvää työtä (joka edelleen on tarpeen!). Kuitenkin vastikään lapsuudentutkimuksen konferenssissa kanadalainen varhaiskasvatuksen professori Veronica Pacini-Ketchabaw totesi osuvasti:”Me emme voi jättää becoming-ajattelua uusliberalisteille, meidän pitää miettiä sitä myös!” Hän kehotti (Sharon Toddia siteeraten) miettimään, keitä me olemme ihmisinä ja millaista ihmisyyttä haluamme olla luomassa.
Itse haluaisin nostaa esiin kaksi tähän beings/becomings-keskusteluun liittyvää näkökulmaa. Ensinnäkin sen, mitä olen yhdessä väitöskirja-artikkelissani pohtinut: että pitäisi muistaa, ettei kukaan meistä aikuisistakaan ole koskaan valmis, vaan olemme aina yhtä aikaa sekä osaavia että keskeneräisiä (Olli ym. 2012). Tämän muistaminen voisi auttaa meitä keskittymään enemmän siihen, mikä lasten ja aikuisten ihmisyydessä on yhteistä, ja toisaalta näkemään paremmin lasten vahvuudet ja arvostamaan niitä.
Toinen näkökulma, jota tässä pohdin tarkemmin, on se, miten voitaisiin yhtä aikaa huomioida se, että lapset ovat ”beings” ja että he ovat ”becomings”. Lapsen näkeminen aktiivisena toimijana ja hänen nykyhetkensä näkeminen arvokkaana liitetään usein lapsen oikeuteen osallisuuteen ja hänen tulevaisuutensa korostaminen taas oikeuteen tulla suojelluksi.
Itse ajattelen, että lapsen pitäisi saada olla osallinen ja tulla suojelluksi sekä nykyhetken että tulevaisuuden näkökulmasta. Tarkoitan tällä sitä, että on tärkeä antaa lasten vaikuttaa tässä hetkessä omaa elämäänsä koskeviin asioihin yhtä lailla, kun on tärkeää suojella heitä pahoilta asioilta tässä hetkessä. Mutta yhtä lailla tulevaisuuteen kohdistuvan ajattelun pitäisi sisältää nämä molemmat näkökulmat. Silloin kun pelkkä suojelunäkökulma painottuu, me keskitymme ajattelemaan lasta niin keskeneräisenä, ettei hän voi tietää, mikä hänelle on tulevaisuuden kannalta parhaaksi, joten meidän täytyy vahvasti ohjata häntä (oman ”suuren viisautemme” varassa). Jos taas otamme osallisuusnäkökulman mukaan, ymmärrämme, ettemme voi lapsen omaa näkökulmaa tuntematta tehdä yhtään mitään viisaita päätöksiä tulevaisuudenkaan suhteen.
Lasten tulevaisuuteen keskittyvää näkökulmaa on lapsuudentutkimuksessa kritisoitu muun muassa siitä syystä, että jotkin tulevaisuuden kannalta hyvät asiat saattavat olla nykyisyydessä lapsen kannalta huonoja asioita tai päinvastoin. Jens Qvortrup (2009) tarkastelee asiaa esittämällä erilaisia vaihtoehtoja lapsuuden ratkaisujen seurauksista lapsuudessa ja aikuisuudessa. Jotkin asiat saattavat olla hyviä sekä lapsuudessa että aikuisuudessa (win/win), jotkin huonoja molemmissa (lose/lose), jotkin ehkä lapsuudessa hyviä, mutta aikuisuudessa huonoja (win/lose) tai päinvastoin (lose/win). Tällä logiikallahan on perusteltu esimerkiksi lapsiin kohdistuvaa kuritusväkivaltaa, että vaikka se lapsen nykyisyydessä on ikävää, niin se on lapsen parhaaksi tulevaisuudessa. No, nykyään tiedetään, ettei siitä seuraa tulevaisuudessakaan hyvää, mutta voiko tämä logiikka silti päteä joissain muissa asioissa?
Qvortrup nähdäkseni kyseenalaistaa koko tulevaisuudella perustelun, mutta mielestäni hänen ongelmansa on liian kapea käsitys siitä, mitä tarkoittaa ”win” tai ”lose”. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee rokottamisen, joka olisi ”desirable lose/win-tilanne”. Lapset eivät tietenkään niitä halua ja ne tekevät kipeää tässä hetkessä, mutta suojelevat heidän tulevaisuuttaan. Itse en kuitenkaan osaa ajatella, että ”win” tarkoittaisi (sen enempää lapsuudessa kuin aikuisuudessakaan) sitä, että kaikki olisi aina vain kivaa ja mukavaa ja menisi niin kuin yksilö toivoo (koska elämän realiteetit on sellaisia, että elämässä tulee vastoinkäymisiä niin lapsena kuin aikuisenakin). Ajattelen, että ”win” tarkoittaa sitä, että ihmisoikeudet toteutuvat ja voi elää mielekästä elämää omana itsenään. Mielekkääseen elämään voi joskus kuulua kipuakin, mutta se pitää voida kokea niin että ihmisoikeudet toteutuvat: turvallisesti ja kuulluksi tullen ja omia voimavaroja vahvistaen. Eli rokotuskin, vaikka se tekee kipeää, voidaan silti toteuttaa lapsen turvallisuuden tunteesta ja kuulluksi tulemisesta huolehtien niin, että lapsi voi tuntea sen jälkeen jopa voimaantumista (niin kuin lapset hyvin valmisteltuina anestesiatoimenpiteen jälkeen Lindbergin ja von Postin 2006 tutkimuksessa).
Mutta tietenkin voidaan kysyä, onko kellään oikeutta ulkopuolelta määritellä, mitä se ”win” kullekin on, olipa kyse lapsesta tai aikuisesta. Mutta tuntemalla lapsen nykyisyyden hänen omasta näkökulmastaan voi kuitenkin ehkä ymmärtää paremmin hänen näkökulmastaan mielekästä tulevaisuuttakin. Jos osaamme pitää lapsen oikeutta tulla kuulluksi yhtä arvokkaana kuin oikeutta tulla suojelluksi, niin voimme ehkä oppia ymmärtämään, millaisilta asioilta häntä todella on syytä suojella ja mitkä ovat vain meidän päässämme olevia asioita. Näin ollen ajattelen, ettei ole olemassakaan sellaisia vaihtoehtoja kuin lose/win ja win/lose – vaan se, mikä on hyväksi lapselle nyt, on hyväksi myös hänen aikuisuudelleen ja päinvastoin.
Siitä olen kuitenkin Qvortrupin (2009) kanssa samaa mieltä, että tarvitsemme lähestymistapoja, jotka lisäävät sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta, eikä lasten nykyisyyttä saa ohittaa pitämällä heidän tulevaisuuttaan ensisijaisena.
- Johanna Olli, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos - s-posti: jmolli(at)utu.fi
- Twitter (suomeksi)
- Twitter (englanniksi)
- Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta
P.S. Sitäkin voisi pohtia, että lapset ovat myös ”have beens” eli heillä on myös menneisyys, mutta se jääköön toiseen kertaan!
*Tämän ilmaisua käytettäessä viitataan milloin mihinkin. Tähän mennessä salapoliisintyöni on johtanut pitämään todennäköisenä, että ensimmäisen kerran ilmaisun on julkaissut Jens Qvortrup vuonna 1985, mutta en ole saanut käsiini tuota mainittua lähdettä. Qvortrup itse ainakin sanoo vuoden 2009 artikkelinsa alaviitteessä näin: “The phrase that «children are not human beings but human becomings» has become standard since it was first formulated (Qvortrup, 1985), but it now lives it own «fatherless» life as exactly a succinct expression, yesterday in an official UN publication, today in a provincial Norwegian newspaper…”
Lähteet
Lindberg Susan & von Post Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.
Olli Johanna, Vehkakoski Tanja & Salanterä Sanna. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts – literature review. Disability & Society 27(6), 793–807. doi: 10.1080/09687599.2012.679023
Qvortrup Jens. 2009. Are children human beings or human becomings? A critical assessment of outcome thinking.” Rivista Internazionale Di Scienze Sociali 117, 3-4, 631–53.
Qvortrup Jens 1985. Placing Children in the Division of Labour. In: Family and economy in modern society / ed. by Paul Close and Rosemary Collins. Basingstoke: Macmillan, 129–145.
Lapsinäkökulma 