Haluan tietää mitä lapsi ajattelee – kysynkö häneltä? Kuulenko?

Haluamme tietoa lapselta, joten kysymme hänen mielipidettään. Onko tämä ainoa mahdollisuus? Entä saammeko todella tietää lapsen näkemyksiä kysymällä ja kenties johdattelemalla häntä vai saammeko vain tietää, mitä hän olettaa meidän haluavan kuulla? Lapsen näkökulman tavoittamiseen on sekä tutkimusta tehdessä että arjessa muitakin mahdollisuuksia kuin suoraan kysyminen. Myös YK:n lapsen oikeuksien komitea suosittelee luovien menetelmien käyttöä lapsen mielipiteen selvittämisessä (YK 2009).

Ihminen ilmaisee itseään lukuisin eri tavoin sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Reagointi ympäristöön eleillä, ilmeillä ja liikkeellä on jatkuvaa. Ympäristöön reagoinnin intensiteetti ja tavat ovat sidoksissa ympäristön havainnointiin. Omaan asiaansa keskittynyt ilmaisee itseään eri tavoin kuin se, joka tarkkailee ympäristöään ja pysähtyy hämmästelemään lehdelle lennähtänyttä leppäkerttua. Spontaani itsensä ilmaiseminen vähenee sitä mukaa, kun ihminen alkaa tulla tietoiseksi omasta ilmaisustaan ja alkaa nähdä siinä myös toivottuja ja ei-toivottuja piirteitä. Pienellä lapsella suodattimia on vähemmän, mutta teini-ikäinen saattaa hyvinkin tarkkaan pohtia, miltä vaikkapa oma kävelytyyli näyttää. Eri ikäisinä ja eri elämän vaiheissa myös tärkeänä pidetyt asiat ja niiden ilmaisutavat tahtovat muuttua. Tietoinen ilmaisu tuottaa erilaista tietoa, joka sekin on tärkeää ihmistutkimuksessa.

Miten lapsen toiminnasta voidaan päätellä hänen näkökulmansa? Arkijärjellä siinä ei ole mitään kyseenalaista: jos lapsi itkee ja rimpuilee, hän vastustaa sillä hetkellä tehtävää toimintaa. Vuorovaikutuksen ja kokeilemisen kautta voidaan usein saada selville sekin, mitä hän siinä vastustaa; sitä, ettei tiedä, mitä on tapahtumassa vai sitä, että hänet yritetään saada toimimaan liian nopeasti tai itselleen epäsopivalla tavalla – vai jotain muuta. Kuten Puroila ja Estola (2012) toteavat: lapset kertovat näkökulmistaan sanojen lisäksi ilmeillä, eleillä, äänenpainoilla, toiminnalla, kehonkielellä, piirtämällä, laulamalla, liikkumalla, leikkimällä, hiljaisuudella ja vetäytymisellä. Teini – ja aikuinenkin – kertoo paljon toiminnallaan, ilmeillään ja eleillään.

Ihmisten toimintaan on mielenkiintoista syventyä ja tutkia sitä siten, että jokainen saa toimia mahdollisimman luontaisesti – on hän minkä ikäinen tahansa. Jos tavoitellaan jonkun tietyn henkilön tai ryhmän näkökulmaa, valitaan usein metodiksi jokin haastattelun muoto tai strukturoitu lomake. Arvostetaanko vain kirjoittamalla tai puhumalla tuotettuja sanoja tietona, joka antaa parhaan mahdollisuuden yksilölle vaikuttaa siihen, mitä tutkija hänen ajatuksistaan kirjaa? Haastattelulla on monia rajoituksia – etenkin lasten kanssa toteutettuna (Karlsson 2016). Monet eivät ole luonnollisia ja rentoja haastattelutilanteissa eivätkä välttämättä saa sanotuksi sitä, mitä haluaisivat. Lapsilla ei välttämättä ole edes sellaista sanavarastoa, jolla osaisivat kertoa mielipiteensä tai asiansa siten, että aikuinen sen ymmärtää. Haastattelija voi helposti liikaa johdatella lasta useilla lisäkysymyksillä, johon lapsi usein vastaa yhdellä tai muutamalla sanalla (Karlsson 2016), monesti haastattelija puhuu paljon enemmän kuin haastateltava lapsi (esim. Sally Robinson 2000, 166–167; Suoninen ja Partanen 2016). Lapsen mielenkiintoa voi myös olla vaikea pitää yllä pelkästään keskustelemalla, kun taas luovia ja monipuolisia menetelmiä käyttämällä lapsi voi tempautua tekemiseen ilolla mukaan.

Yksi varsin helposti toteutettava keino saada tietoa on havainnointi, sillä lapset kertovat toiminnallaan paljon enemmän kuin äkkiseltään osaisi aavistaa (esim. Hohti & Karlsson 2013). Vielä puhumaan oppimattomien vauvojen kohdalla kukaan ei kyseenalaista sitä, että aikuiset seuraavat vauvan toimintaa ja kuuntelevat siten heidän näkökulmaansa. Olemme usein hyvin innokkaita sanoittamaan tulkintojamme ja validoimme vauvan tunteita hänelle ääneen, vaikka tiedämme, että sanallista vastausta emme saakaan. Miksi sitten isompien lasten kohdalla sanojen kuuntelua yliarvostetaan? Kulttuurimme perustuu sanojen ja tekstin arvostamiseen, vaikka sanattomalla viestillä voi olla suurempi painoarvo sanojen ja sanattoman viestinnän ollessa ristiriidassa. Arjessa kuuntelemme tai ”luemme” toistemme sanatonta viestintää (ilmeitä, eleitä, asentoja ja tekoja) usein tiedostamattomasti. Tutkimuksessa sitä tehdään tietoisesti ja sen avulla voidaan saada paljon rikkaampi ja kokonaisvaltaisempi aineisto. Myös toiminnan kehittämisessä sitä kannattaa tehdä tietoisesti kuten päiväkodissa, koulussa, hoitotilanteissa, kulttuuritoimessa.

Sanaton viestintä ja toiminnallisuus voivat auttaa ihmistä ymmärtämään paremmin myös itseään. Esimerkiksi Winstone ja kumppanit (2014) haastattelivat 12–14 -vuotiaita autismikirjon poikia sekä perinteisellä puolistrukturoidulla haastattelulla että toimintaorientoituneella haastattelulla, jossa lapset tekivät erilaisia piirustus- ja askartelutöitä ja kertoivat niiden avulla ajatuksiaan. Pelkkään puheeseen perustuvalla haastattelulla pojat tuottivat hyvin niukan kuvan itsestään (esimerkiksi kuvasivat itseään vain ulkonäön kautta kertomalla vaatteistaan ja hiustensa väristä), kun taas toimintaan liittyvällä haastattelulla he tuottivat rikkaan kuvan esimerkiksi kertomalla myös luonteenpiirteistään ja käyttäytymisestään (kuten ilkeydestä ja huutamisesta).

Lapsen näkökulmaa voidaan tavoitella havainnoimisen lisäksi muun muassa leikin, vuoropuheluiden, piirtämisen, kertomusten, liikkumisen tai valokuvaamisen kautta. Tutkimusmenetelmän valintaan vaikuttavat monet tekijät. Etukäteen tutkimuksen osallistujiin tutustuminen voi antaa merkityksellistä tietoa siitä, millaisia menetelmiä kannattaa valita. Lapsille tulee selkeästi ilmaista, ettei häneltä haeta tutkimuksessa mitään tiettyä “oikeaa” vastausta (Ponizovsky-Bergelson, Dayan, Wahle & Roer-Strier 2019; Karlsson 2012; 2016), sillä he ovat usein tottuneet vastaamaan siten, kuin aikuinen haluaa. Myös visuaalisesti tuotettu aineisto saattaa kuvastaa enemmän aikuisilta opittua kuin lapsen omia näkemyksiä ja tämä on tärkeä pitää mielessä aineiston analysointivaiheessa (Backett-Milburn & McKie 1999).

Tutkimuksessa toimintaa voidaan analysoida esimerkiksi keskusteluanalyysilla, jonka ideana on tulkita osallistujien ilmaisuista sitä, mitä merkityksiä he antavat toisen osallistujan ilmaisuille (Heritage 2001). Sitä voidaan käyttää myös sanattoman vuorovaikutuksen tutkimiseen, kuten puhumattoman lapsen leikkivuorovaikutuksen analysointiin, jolloin lapsen antamia merkityksiä päätellään hänen toiminnastaan (Olli, Salanterä, Karlsson & Vehkakoski 2021). Tutkijan on silloin kysyttävä aineistoltaan: miltä asiat näyttävät lapsen näkökulmasta? Se vaatii usein perinteisestä aikuisen “tietäjän” roolista siirtymistä “ei-tietäjän” rooliin. Tämä on toki tutkijan tehtävä kaikessa tutkimuksessa, mutta aikuisten ja lasten syvään juurtuneista rooleista irrottautuminen saattaa vaatia erityisen tietoista ponnistelua (ks. myös Clark 2010). Edellä mainitussa (Olli ym. 2021) tutkimuksessakin lapsen toiminta (leikkimopoilla törmäily) näyttäytyi ennen analyysia tutkijan silmissäkin ärsyttävänä ja vääränlaisena toimintana, mutta analyysin myötä se sai uudenlaisen merkityksen lapsen keinona kutsua aikuista leikkiin pitämään hauskaa.

Tutkimusta tehdessä on hyvä pitää mieli avoinna ja tarpeen mukaan muokata tai vaihtaa käytettävää menetelmää tai menetelmien yhdistelmää. Lasten viesteille kannattaa olla avoin ja mahdollisuuksien mukaan kerätä myös heiltä tietoa siitä, miltä käytetty menetelmä on tuntunut. Lapsen kannustaminen esimerkiksi nyökkäämällä tai validoimalla lapsen kertomaa luo luottamusta ja johtaa rikkaampaan aineistoon (Ponizovsky-Bergelson ym. 2019) – tosin silloin myös helposti osoittaa, mikä on kiinnostavaa – ja mikä ei. Oleellista on lapsen asemaan asettuminen ja irtautuminen omasta tutkija-, opettaja-, hoitaja-, kasvattaja-, lääkäri- tai muusta positiotaan. Miltä tilanne näyttää lasten kokemuksista käsin? Kannattaa kysyä itseltään, kuulenko todella lasta, mitä hän kertoo mitä moninaisimmin tavoin? Tutkija ei voi lapsen kanssa toimiessaan olla näkymätön.

Lapsella on sata kieltä (ja taas sata ja taas sata)

(Wallin 2000, Loris Malaguzzin runosta suomentanut Kari Rydman)

Kuunnellaan ja kuullaan niitä kaikkia!

Kirjoittajat:

Liisa Karlsson, KT, dosentti, Helsingin yliopisto, Kasvatustieteellinen tiedekunta
Johanna Olli, TtM, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
Laura Ortju, TtM, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos

Tämä blogiteksti on yhteisen keskustelun ja kirjoittamisen tulosta kesän lapsinäkökulmatutkijoiden kirjoitusretriitistä.

Lähteet:

Backett-Milburn K & McKie L. 1999. A critical appraisal of the draw and write technique. Health Education Research 14(3), 387-398.

Clark A. 2010. Young children as protagonists and the role of participatory, visual methods in engaging multiple perspectives. American Journal of Community Psychology 46, 115-123. DOI: 10.1007/s10464-010-9332-y

Heritage J. 2001. “Goffman, garfinkel and conversation analysis.” In Discourse theory and practice, edited by Margareth Wetherell, Stephanie Taylor, and Simon J. Yates, 47–56. London: Sage.

Hohti, R., & Karlsson, L. 2013. Lollipop Stories: Listening to children’s voices in the classroom and narrative ethnographical research. Childhood, 21(4), 548-562. https://doi.org/10.1177/0907568213496655

Karlsson, L. 2012. Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla.) Teoksessa: L. Karlsson & R. Karimäki, (Toim.), Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura Kasvatusalan tutkimuksia (57), 17–63.

Karlsson L. 2016. Lapsinäkökulmainen tutkimus ja aineiston tuottaminen. Teoksessa: K. P. Kallio, A. Ritala-Koskinen, & N. Rutanen (toim.), Missä lapsuutta tehdään? Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Verkkojulkaisuja 106, 121–141. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/missa_lapsuutta_tehdaan.pdf

Olli J, Salanterä S, Karlsson L & Vehkakoski T. 2021. Getting into the Same Boat –Enabling the Realization of the Disabled Child’s Agency in Adult–Child Play Interaction. Scandinavian Journal of Disability Research 23(1): 272–283. DOI: https://doi.org/10.16993/sjdr.790

Ponizovsky-Bergelson Y, Dayan Y, Wahle N & Roer-Strier D. 2019. A qualitative interview with young children: What encourages or inhibits young children’s participation? International Journal of Qualitative Methods 18(1-9). DOI: 10.1177/1609406919840516.

Puroila A-M & Estola E. 2012. Lapsen hyvä elämä? Päiväkotiarjen pienten kertomusten äärellä. Varhaiskasvatuksen Tiedelehti JECER 1(1) 2012, 22–43.

Robinson, S. 2000. Children’s perceptions of who controls their food. Teoksessa J Hum Nutr Diete 13 (3), 163–171.

Suoninen, E. & Partanen, J. 2016. Haastattelu vuorovaikutuksen tilana – meadiläinen näkökulma. Teoksessa Kallio Kirsi Pauliina, Ritala-Koskinen Aino, Rutanen Niina (toim.) Missä lapsuutta tehdään?. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto, 103-117. (Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 105). http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/missa_lapsuutta_tehdaan.pdf

Wallin, 2000: Reggio Emilia ja lapsen sata kieltä

Winstone N, Huntington C, Goldsack L, Kyrou, E & Millward L. 2014. Eliciting rich dialogue through the use of activity-oriented interviews. Childhood 21(2), 190–206.

YK. 2009. CRC/C/GC/12. Yleiskommentti nro 12. Lapsen oikeus tulla kuulluksi. YK:n lapsen oikeuksien komitea.

Tietoja Laura Ortju

Teen väitöstutkimusta Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitoksella. Tutkin lasten osallisuutta neuvolassa lapsinäkökulmaisia menetelmiä käyttäen. Innostun terveyden edistämisen kysymyksistä, tieteen soveltamisesta käytäntöön ja eettisestä pohdinnasta.
Kategoria(t): Dialogisuus, Kuuntelu, Lasten näkemykset, Menetelmät, tutkimus, Vuorovaikutus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Haluan tietää mitä lapsi ajattelee – kysynkö häneltä? Kuulenko?

  1. Iikka sanoo:

    Lapsia lähestyttäessä aikuisen ”tietäjän” roolissa on selvää, ettei valta-asetelma ole kovinkaan tasapuolinen. Itse lähestyn tätä tilannetta juuri vallan näkökulmasta: perinteisessä haastattelussa aikuinen määrittää kysymykset ja struktuurin. Lapsi on usein myös hyvin tietoinen siitä, että aikuinen tulee tarkastelemaan tai arvioimaan hänen vastauksiaan. Tunnistan siis kaksi suurta vallan ongelmaa – tilanteen ohjaamisen valta ja kriittisen tarkastelun valta.
    Kuten tässä blogissa tuotiin esiin, kaikenlainen luova toiminta auttaa lapsia tutkiessa. En näe, että tällaisessa tilanteessa aikuinen sinänsä luopuu tilanteenhallinnasta, mutta tällöin lapsi saa tilanteen sisällä oman toiminnan kentän, josta hän saa olla hallinnassa. Blogissa myös ilmaistiin lapsen kannustamisen ja ”ei-tietäjän” rooliin asettumisen auttavan rikkaamman, lapsesta itsestään lähtöisin olevan aineiston saamisessa. Tutkija tulee silti tarkastelemaan lapsen vastauksia jälkeenpäin, mutta tällöin lapsi ymmärtää tuottavansa uutta tietoa tutkijalle, eikä vastaavansa vain kysymyksiin.
    Molemmissa tapauksissa kyse on mielestäni lapsen kunnioittamisesta ihmisenä, tilanteen vastavuoroisemmaksi muokkaamisesta ja vallankahvasta otteen löyhentämisestä.

    Liked by 2 people

  2. Laura Ortju sanoo:

    Hei Iikka, kiitos kommentistasi.

    Hienoa, kun toit tähän keskusteluun esiin vallankäytön. Sitä tulisikin tutkijan (tai ammattilaisen ohjaustilanteessa) tarkastella kriittisesti. Näen tutkimustilanteessa paljon samaa kuin potilaan /asiakkaan ohjaustilanteessa. Antaessani terveysneuvontaa, yritän saada asiakasta muuttamaan käytöstään toivottuun suuntaan siten, että hän itse oivaltaa ja löytää motivaation muutokseen. Tutkimustilanteessa yritän saada vastauksia valmiiksi luomiini kysymyksiin siten, että tutkittavat voivat käyttää heille sopivia vuorovaikutuksen tapoja ja tuottaa tietoa omasta näkökulmastaan. Molemmissa tilanteissa vallan jakaminen on avainasemassa ja molemmat tilanteet toivottavasti luovat osallisuuden ja ehkä myös voimaantumisen kokemuksia.

    Toit myös esiin sen, että lapsen tulisi ymmärtää tuottavansa uutta tietoa tutkijalle. Tätä olen paljon pohtinut, miten selitän lapsille riittävän ymmärrettävästi, mihin tarkoitukseen tietoa kerään? Sitä ainakin olen pyrkinyt korostamaan, että ei ole olemassa oikeita vastauksia, vaan olen kiinnostunut nimenomaan lasten omista ajatuksista. Koska tutkimus ei valmistu hetkessä eikä siitä ole välittömiä hyötyjä tutkittaville itselleen, on vaikea perustella sen merkittävyyttä. Toivon pystyväni välittämään realistisen kuvan, ettei lapsille jäisi se käsitys, että kun mitään ei ole välittömästi muuttunut parempaan heidän elinympäristössään, tutkimukseen tuotettu tieto on ollut turhaa tai aikuinen ei ole lupauksistaan huolimatta ottanut sitä todesta. Tietenkin tutkimuksen valmistuttua olen yhteydessä niihin lapsiin, joiden vanhemmat ovat siihen luvan antaneet, mutta lapselle on pitkä aika odottaa parikin vuotta..

    Lasten kanssa työskentely on sensitiivistä ja haastavaa, mutta ihan älyttömän antoisaa. Ja kuten toit esiin, lapsen kunnioittaminen on kaiken toiminnan ytimessä.

    Liked by 1 henkilö

  3. Satu Soininen sanoo:

    Tämä teksti pisti minut todella miettimään että mikä onkaan aikuisen asema kun tutkitaan lasten maailmoita. Kuinka aikuinen pytyisi heittäytymään lapsen maailmaan ja osaisi ihmetellä asioita lapsen lailla, kuinka mato luikertelee, miksi, mihin se menee, onko sillä äitiä jne. Lapsella ei ole vielä kaavoihin kangistuneita ajatusmalleja tai ”oikeita” tapoja ajatella, jolloin ajattelu on luovempaa. Tähän lapsen tapaan ajatella kuin pystyisikin ja tulevassa gradussanikin kun haastattelen lapsia osaisinkin nähdä lapset niinkuin lapsetkin itsensä ja maailmansa näkevät.Kuinka pääsen siitä aikuisen ”tietäjän” rooolista ”ei tietäjän ” rooliin.
    Uskon että haastattelutilanteissakin, jos lapsille antaa mahdollisuuden itse tuottaa vaikkapa kuva materiaalia esim. valokuvaamalla ympäristöään, se avaaa uusia väyliä lapsen ajatteluun ja lapsen perspektiiviin tulkita maailmaa.

    Liked by 1 henkilö

    • Laura Ortju sanoo:

      Hei Satu, kiitos kommentistasi ja mukavaa, että kirjoitus on herättänyt sinussa tärkeitä ajatuksia. Omasta kokemuksestani lapsen maailman tavoittaminen on edes pienissä määrin mahdollista, kun asettuu havainnoimaan ulkopuolelta tai heittäytyy vuorovaikutukseen lapsen ehdoilla, kiireettä. Itse tykkään tosi paljon tarkastella lasten leikkiä vierestä, osallistumatta leikkiin, koska osallistuessani rupean helposti päsmäröimään ja ohjailemaan leikkiä. Jos sinulla suinkin on aikaa, tutustu lapsiin ennalta, anna riittävästi aikaa ja yritä itse olla mahdollisimman vähäpuheinen. Aikuinen usein pilaa lapsen ilmaisun kiirehtimällä, oikaisemalla tai ylipäätään yrittämällä liikaa. Tsemppiä gradun tekoon!

      ps. Kannattaa lukea tämä Kati Kallisen ja Henna Pisrkasen teos lasten tutkimushaastattelusta: https://lastenneurologianhoitajat.yhdistysavain.fi/lasten-asialla-lehti/lukuvinkkeja/aikuisten-kirjat/hoitotyo-kasvatus-opetus-vuorova/#token-308598

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s