Lapsi tulee ensin, musiikki vasta sitten

Vierasbloggaajana Maija Puromies

Olen tekemässä väitöskirjatutkimusta El Sistema -nimisestä sosiaalisesta musiikkikasvatusmenetelmästä. Sen toiminta alkoi Venezuelassa vuonna 1975 ja se on levinnyt tällä hetkellä joka mantereelle ja yli 60 maahan. Vaikka mallinnettuja yhteisiä elementtejä löytyy, voidakseen tulla kutsutuksi El Sistemaksi, on systeemissä kuitenkin montaa moneksi: niin tieteenalaa, teoriaa, kasvatusfilosofiaa, käytännön painotusta, kirjattua tavoitetta – eri aikakausien, kulttuurien, sijaintien ja tekijöiden luomia lähtökohtia ja toimintatapoja. Päätavoite lienee kaikkialla kuitenkin sama: saattaa lapsi, orkesteri ja kuoro työkaluina, yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi.

Näkökulman valinta

Väitöskirjani ensimmäinen artikkeli käsitteli kansainvälistä El Sistemaa: musiikin demokratisaation toteutumista ympäri maailmaa, eri vuosikymmeninä (Puromies&Juvonen, 2020). Siinä missä, läpikäymäni kirjallisuuden mukaan, lapsi yleensä soittaa mieluiten yhdessä muiden kanssa, ainakin klassista musiikkia, hakeutuu tutkijakin mielellään tutkijayhteisön jäseneksi, kirjoittamaan yhdessä muiden kanssa.  Loistavan viiteryhmän ansiokkaine tutkijoineen tarjosi tähän, toimintaansa pikkuhiljaa lopetteleva ArtsEqual -hanke ja siinä täsmalleen omiin intresseihini sopiva Arts@School -tutkimusryhmä. Se että Taide kuuluu kaikille, on hieno ja oleellinen näkökulma.

Toisessa artikkelissani luon uutta tietoa El Sisteman suomalaisesta versioista Sistema Finlandista kuulemalla mukana olleiden lasten ja nuorten kokemuksia vuosien varsilta. Olin tietoinen tästä tutkijaryhmittymästä ja erittäin iloinen mahdollisuudesta liittyä joukkoon ainakin jollakin tasolla.

Mutta mitä on lapsinäkökulmaisuus? Liittyykö se tämän hetkiseen tutkimustyöhöni? Onko se mielestäni tärkeää tutimuksessa, aktiviteetissa, arvona sinänsä? Ja miten se suhtautuu muihin vastaaviin näkökulmiin ja läheisiin käsitteisiin?

Sistema Finland on lapsinäkökulmaista toimintaa parhaimmillaan – matalan kynnyksen harrastamista, monitaustaiset lapset tavoittaen, lapsilähtöisestä tavoitteellisuudesta tinkimättä. Sistema Finlandin takana on vahvana taustateoriana sosiokulttuurinen innostaminen – ja sekin osallistaa osallistujansa, tässä tapauksessa lapset, suunnitteluun ja toteutukseen (Ahvenainen 2015, Kurki 2000). Sistema Finland poikkeaa varmasti paljon lapsinäkökulmaisuudessaan muista suomalaisista, lapsista koostuvista orkesteri- ja kuoroinstrumenteista sekä musiikkiopisto-opiskelusta (ks. esim. Tuovila, 2003). Kenttäni Suomessa lienee siis tarpeeksi lapsinäkökulmainen, toisten El Sistema -maiden voidessa olla kuuluja aikuisjohtoisuudestaan, tiukasta kuristaan, alistumiseen ja hierarkisuuteen opettamisistaan (ks. esim. Baker, 2014). Tosin lapset opettavat toisiaan instrumenttiensa hallinnassa paljon näissäkin väläytellyissä maissa, aivojen peilisolujen toimivuutta käytännössä hyödyntäen. Ihmisen biologia tukee siis lapsinäkökulmaista pedagogiikkaa.

Entä osatutkimukseni? Voiko se olla lapsinäkökulmainen? Kyllä, ainakin yrittää olla. Aion kuulla lasta ensisijaisesti lapsena – en vaikka maahanmuuttajana, tietyn etnisen ryhmän edustajana, en marginalisoitumisvaarassa olevana enkä minkään erityisen tempperamentin sävyttämänä oppilaana. Täyttää määrittelyt myös sillä, että tutkijana seuraan lasten ja kolmannessa osatutkimuksessani vielä heidän yhteisönsä toimintaa: osallistumalla, haastattelemalla, lapsinäkökulmaisuus tavoitteenani.

Kun antaa lapselle puheenvuoron, voi kuulla jotain odottamatontakin. Jotain sellaista, mikä ei ole ilmennyt aikuisia haastattelemalla, toimintasuunnitelmia tai rahoitushakemuksia lukemalla.

Esim. Rimmer (2017) kritisoi artikkelissaan Harmony or Discord? El Sistema –tutkimusten puutteita siitä, ettei lasten todellisiin kokemuksiin päästä käsiksi. Itse kun hän haastatteli 38 kyseisen kontekstin lasta, tulikin esille muun muassa, että: soitettava musiikki ei kiinnosta, eikä itse soitinkaan, sitä paitsi soittaminen sattuu käsiin ja niskaan ja sitä tehdään suureksi osaksi vanhempien mieliksi.

Koen lapsiin kohdistuvan toiminnan velvollisuutena tarkistaa aika ajoin näkökulmansa riittävän lapsisellaiseksi.

Tutkivana lasta kuulemassa

Alun perin aioin tutkia Suomessa 11 vuotta toimineen El Sisteman saavutuksia haastattelemalla koko kuvion kaikkia osapuolia: luokanopettajia, soitonopettajia, hallinnon työntekijöitä, oppilaiden vanhempia ja myös koulujen oppilaita laajalti.  Lopulta havahduin rajattuihin resursseihini, ja muut informantit karsiutuivat, jäljelle jääden vain tärkeimmät, eli lapset.

Hylkäsin myös määrälliset mittarit: sosiaalista komptenssia mittaavan MASK-testin (MonitahoArviointi Sosiaalisesta Kompetenssista), lasten itsetuntoa mittaavan Lawrencen mittarin sekä oppilashallintajärjestelmä Wilman datan.

Tutkimusmenetelmäkseni valikoitui teemahaastattelu. Haastateltaviksi Tempo-orkesterissa keskilapsuudessaan tai vielä varhaisnuoruudessaankin olleita soittajia. Tai edes mahdollisimman loppuvaiheessa soittavia tempolaisia. Näkökulma on lapsuuden ja siinä retrospektiivinen. Niin että pystyy jo puolistrukturoituun muistelemiseen ja ennen kaikkea reflektointiin. Puhtaasti latenssi-ikäisten kuulemiseen en omannut sopivia menetelmiä. Haastattelut yksin tai ryhmissä. Ryhmähaastattelun etuna vuorovaikutus, lasten yhteiset muistelot, lasten keskinäiset suhteet. Yksilöhaastattelun etuna ehkä vapautuneempi tajunnan virta. Haastateltavat valikoituvat sillä, keitä onnistun saamaan käsiini, näillä ehdoin. Myös ns. lumipallo-otantaa, aina aineiston kyllääntymiseen asti.

Osan kohdejoukostani olen tavoittanut sinnikkäällä yksityisellä salapoliisityöllä, osan Vantaan yhteistyöhaluisten ystävällisten virkahenkilöiden avulla. Onkohan haastattelu jotenkin henkilökohtaisempaa, kun se tehdään omasta tahdosta, omalla vapaa-ajalla, omalta tietokoneelta, omasta kodista. Kuin taas koulutyöhön kuuluvana koulupäivän aikana itse koulussa, etänäkin?

El Sistema-lapsia tutkimassa etäältä. Bronx, UpBeatNyc.

Ehdin jututtamaan El Sistema-kentän, aikuisia (lapsiakin toki havainnoiden), ennen koronarajoituksia Oulussa, Helsingissä, Vantaalla, Göteborgissa, Lissabonissa, New Jerseyssä ja New York Cityssä, mutta mikään ei ole niin hienoa kuin lapsi suoltamassa lausein vastineita teemoilleni Meetissä.

On aivan ihmisen tähtihetkiä: pedagoginen ohjelma, mistä on lukenut kaikki mahdolliset taustateoriat, julkilausutut tavoitteet, jota on tarkkaillut, josta on kuullut, kertonut, kirjoittanut ja esitelmöinnyt muille – niin kuulla sen ilmentymisen narratiivina lapsen suusta.

“Ne esiintymiset oli kivoja siitä, että ne oli kokemuksia elämässä, mitä en olisi saanut, jos en olisi ollut Tempossa, niin en olisi varmaan päässyt soittamaan yleisölle tai mitään.”

“Oli ihan kiva ja mielenkiintoinen kokemus, kun en ollut ikinä elämässäni soittanut mitään, niin oli ihan uus asia, jonka aloitin.”

“Kun me aloitettiin, me  mentiin ja etsittiin sieltä porukkaa ja sitten me kasvettiin ja kun lopulta soitettiin yhdessä, niin kaikki oli mun kavereita.  Että tavallaan se on yhteinen kokemus.”

 Kun lapsi lopulta sanoo sen, mihin kaikki vuosien mieletön työ – toiminnassa ja tutkimuksessa -,on tähdännyt, niin tiedemaailman tiedejulkaisujen kuvitteelliset otsikot jo kirkuvat tutkijan silmissä: läpimurto!

”From the minute a child is taught how to play an instrument, he is no longer poor. He becomes a child in progress, who will become a citizen”, José Antonio Abreu (Tunstall, 2012).

Ja mikä merkitys tällä kaikella – käytännössä sosiokulttuurisella interventiolla – on ollut sinulle lapsi? Se onkin osoittautunut  liian suureksi ja kohtuuttomaksi kysymykseksi, vaikka olisikin oleellinen tutkimuskysymys; sitä en ole tohtinutkaan kysyä, sellaista metatasoa en ole voinutkaan vielä olettaa haastateltaviltani. Jo orkesteritoiminnan merkityksellisyys perheelle lapsuuden aikana -teema oli huikea luottamus nuoren arviointikykyyn.

Yritin myös väistää  kaikkien haastattelututkimusten tekijöiden tunteman työlään vaiheen, litteroinnin, turvautumalla tekstinkäsittelyohjelman saneltimeen. Mutta kun sellosta tuli sinnikkäästi kello ja Temposta Teppo jne., päätin vain kiltisti näpytellä kaiken. Ja mielelläni kuitenkin, ollen kiitollinen jokaisesta sanasta, jonka olen saanut pyydystettyä, jotta lapsi tulisi kuulluksi ja huomioonotetuksi.

Tarvitaanko lapsinäkökulmaista tutkimusta?

Naistutkijat antavat hyvinkin ja luontevasti äänensä naistutkimuksen myötä naisille ja ylipäätänsäkin aikuiset aikuisille. (Mahdollista miestutkimusta en tunne.) Ja siinä missä eläinoikeusaktivistit taas antavat pyytettömän panostuksensa että äänensä äänettömille muunlajisille, antavat lapsinäkökulmaiset tutkijat äänensä lapsuudelle. Lapsille, jotka eivät itse harjoita akateemista tutkimusta ja jotka tähän astisen tutkimuksen mukaan ovat liian vähän kuultuja.  Ääni lapsuudelle, tarvitaan.

Maija Puromies, KM

Kasvatustieteen tohtorikoulutettava

Itä-Suomen yliopisto

Lähdeviittaukset ja blogitekstiä tällä kertaa innoittaneet kirjallisuudet sekä nettisivut:

Baker, G. (2014). El Sistema, Orchestrating Venezuela’s Youth. Oxford: University Press.

Karlsson, L. (2000). Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytänteen perinteet murroksessa. Helsingin yliopisto. Tutkimuksia: Edita.

Kurki, L. (2000). Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere: Vastapaino.

Nygård, T. (2015). Soittamalla sosiaalisemmaksi? Sosiaalisen kompetenssin ja itsetunnon kehitys Tempo-lastenorkesterin soittajissa. Käyttäytymistieteellinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.

Puromies, Maija. Juvonen, Antti. (2020). Systematized literature review of El Sistema, the Venezuelan social music education method.  Problems in Music Pedagogy, 19 (2), 35-63.

Rimmer, M. (2018). Harmony or Discord? Understanding children’s valuations of a Sistema-inspired initiative. British Journal of Music Education, 35(1), 43-55.

Tunstall, T. (2012). Changing Lives, Gustavo Dudamel, El Sistema, and the Transformative Power of Music. New York, London: W.W. Norton & Company Inc.

Tuovila, A. (2003). ”Mä soitan ihan omasta ilosta”: pitkittäinen tutkimus 7-13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta. Studia Musica 18: Sibelius-Akatemia.

https://elsistema.org.ve/

https://sites.uniarts.fi/fi/web/artsequal/etusivu

https://lastenkulttuuri.fi/wp-content/uploads/2021/01/Tempo-opas_e-julkaisu.pdf

https://www.metropolia.fi/sites/default/files/publication/2019-11/2015_Unkari_virtanen_Musiikki_kuuluu_kaikille_AATOS18.pdf

Tietoja Oona Piipponen

I am a doctoral student in Education with the University of Eastern Finland. I have also worked as a primary teacher at an international school in Finland. My research interests lie in intercultural education, Storycrafting, and studies on the child perspective. Olen väitöskirjatutkija Itä-Suomen Yliopistossa ja entinen luokanopettaja kansainvälisessä koulussa Suomessa. Tutkimusintresseihini kuuluvat kulttuurienväliset kohtaamiset, sadutus- ja lapsinäkökulmainen tutkimus.
Kategoria(t): Lapsuus, Lasten näkemykset, Menetelmät, Toimijuus ja osallisuus, tutkimus, Uncategorized, Vuorovaikutus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta artikkeliin: Lapsi tulee ensin, musiikki vasta sitten

  1. johannaolli sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisen tutkimusprojektin esittelystä!

    Tähän lainaamaasi ajatukseen kuitenkin suhtautuisin lapsinäkökulmasta hieman kriittisesti:”He becomes a child in progress, who will become a citizen.” Lapset nimittäin ovat kansalaisia jo lapsina, eivät vasta täysi-ikäisinä, ja varsinainen lapsinäkökulma unohtuu helposti, jos keskitytään liikaa heidän tulevaisuuteensa (eli aikuisuuteen). Se ei ehkä El Sistemassa tai tutkimuksessasikaan tarkoitus, mutta se on niin yleinen ajatusmalli kaikessa kasvatus-, opetusmaailmassa, etten voi olla tarttumatta siihen. Lapsuudentutkijat ovat pitkään puhuneet siitä, miten tärkeää on nähdä, että lapsi on ”being”, ei vain ”becoming”. Eli nähdä se, mikä lapsuuden nykyhetkessä, lapsuudessa itsessään (ei välineenä aikuiseksi kasvamiseen) on arvokasta – ja nimenomaan lapsen silmissä arvokasta. Aikuisina me niin helposti taivumme tuohon välineelliseen ajatteluun ja unohdamme tämän hetken arvon.

    Mutta tietenkin myös se ”becoming”-puoli on tärkeä, ei sitä ole tarvis jättää huomiotta. Kunhan sitä tarkastelee muistaen, että kaikki me aikuisetkin olemme ”work in progress”; yhtä aikaa beings ja becomings; yhtä aikaa hyviä juuri tällaisinamme ja samalla kasvamassa, kehittymässä johonkin suuntaan.

    Liked by 1 henkilö

    • Nimetön sanoo:

      Hei, ja kaunis kiitos kommentistasi – niitä on kiva saada, ja aloittaa samalla mahdollisesti antoisakin keskustelu mielekkäästä aiheesta. Sinun kommenttisi ja huomiosi oli tosi hyvä ja paikallaan: Viittaamasi sitaatti oli todella ilman johtoajatusta tai selvennystä vähän töks paikallaan. Olin kauhuissani jo siinä vaiheessa ylipitkästä tekstistäni, sillä asiaa on paljon 🙂 Jo alunperin varhaiskasvattajana todella tiedostan lapsuuden olemuksen arvona sinänsä eikä vain välietappina vasta oikeaan, aikuiselämään.
      Tuo sitaatti on yhdestä El Sistema -kirjallisuuden merkkiteoksesta, Tricia Tunstall: Changing Lives, Gustavo Dudamel, El Sistema, and the transformative power of music, 2012. Kirja ei ole tieteellinen lainkaan, se on viihdyttävä ja kyyneliin asti liikuttavakin katsaus El Sistema Venezuelan kasvusta vuodesta 1975 tähän päivään. Se vain täytyy lukea, kun kiinnostuu systeemistä. El Sisteman perustaja maestro Jose Antonio Abreu oli kuulu vertauskuvallisesta retoriikastaan, jota hän viljeli laajalti, tilanteessa kuin tilanteessa. Täten minä ymmärrän hyvin tuon sitaatin omassa kontektissaan. Eletään 1970-lukua rikollistiheällä slummialueella Venezuelan Caracasissa. Silloiseen ns. alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluneella, esim. köyhyysperusteisella, lapsella ei ollut montaa mahdollisuutta tulevaisuutensa suhteen. Se kuvastaa sitä hetkeä, kun sosiaalisen musiikkikasvatuksen systeemi antaa lapselle viulun käteen, omistautuvan musiikkikasvattajan palvelukseen ja orkesterin johon liittyä ja kuulua – silloin syntyykin toisenlainen lapsuus toisenlaisen tulevaisuuden pohjalle. Se koskettaa minua kovin. Sen olisin voinut kääntää nykysuomeksi Nykysuomeen jotenkin näin: ”Taika alkaa siitä, kun lapsi saa soittimen käyttöönsä ja pedagogin sen salaisuuksiin johdattelemaan. Se näkyy silmissä, ryhdissä, koko olemuksessa – hänet on otettu jonkin suuren piiriin ja kaikki ihana on mahdollista.”

      Tykkää

      • Maija Puromies sanoo:

        ystävällisin terveisin vierasbloggari Maija.

        Tykkää

      • johannaolli sanoo:

        Ahaa, mainio esimerkki siitä, miten kontekstin ymmärtäminen on tärkeää ja kontekstista irrotettuna väärin ymmärryksen mahdollisuudet kasvavat! Tuollaisessa valtavan köyhässä ympäristössä lapsilta on voinut puuttua pikemminkin mahdollisuus olla ”becomings” kuin ”beings”; heillä ei ollut tulevaisuutta, vaan pelkästään taistelu tässä hetkestä selviämisestä. Heidän arjessaan heitä ei pidetty kansalaisina, mutta heillä ei myöskään nähty olevan mahdollisuutta tulla sellaisiksi. Ja parhaimmillaan se, että saa mahdollisuuden vaikuttaa tulevaisuuteensa, voi antaa valtavan ilon ja voiman myös tähän hetkeen. Saa luvan ja mahdollisuuden kehittyä; katsotaan siis sen arvoiseksi, että se on mahdollista (toisin kuin siihen asti siellä slummissa), ja siitä tulee arvokkuus myös nykyhetkeen.

        Miten erilaiselta tuo ”child in progress”-ajatus näyttäytyykään meidän yhteiskunnassamme tai vaikka siinä kontekstissa, jossa minä tutkin lapsia: kuntoutuksen kontekstissa. Siellä jokaisella on automaattisesti lähtöoletuksena mahdollisuus tulla ”kunnollisemmaksi kansalaiseksi”. Siellä aikuisten katse kohdistuu hyvin usein vain siihen, millainen lapsen pitäisi olla ja miten häntä pitäisi kuntouttaa, jotta hän saavuttaisi kaiken sen, mitä me pidämme tarpeellisena. Ja silloin liian helposti unohtuu ilo siitä, mitä lapsi on nyt – mutta toisaalta myös se, millaiseksi hän itse haluaisi kasvaa. Ja tuohon taitaa resonoida mainitsemasi Rimmerin tutkimus, että näin voi käydä myös musiikkikasvatuksen maailmassa; se onkin jonkun sellaisen toteuttamista, mitä aikuiset pitävät tärkeänä.

        Itse ajattelen, että liian vahva katseen kohdistaminen tulevaisuuteen johtaa helposti aikuisnäkökulman painottumiseen, koska on niin vaikea uskoa, että lapsi voisi ymmärtää, mikä hänen tulevaisuutensa kannalta on parhaaksi. Eikä ehkä voikaan. Mutta ei aikuinenkaan, jos ei kohtaa lasta tässä hetkessä ja tutustu hänen näkökulmaansa; siihen, mitä lapsi on juuri nyt ja miten hän näkee maailman.

        Liked by 1 henkilö

  2. hannahakomaki sanoo:

    Kiitos tärkeän tutkimuksen esittelystä!

    Kokemukseni mukaan lapsi tulee usein kuuluvaksi ja näkyväksi musiikissa myös itselleen. Tähän tarvitaan tietenkin musiikki ja toinen ihminen, joka haluaa vastaanottaa tässä taiteellisessa symbolisen etäisyyden maailmassa toisen välittämää viestiä ja antautuu siihen dialogiin kuulemaan, näkemään, hyväksymään ja rakastamaan juuri tätä lasta omana itsenään hänen musiikillisen ilmaisun kautta. Toinen ihminen voi kokemukseni mukaan olla lapsi tai aikuinen ja molemmat kohtaamiset ovat yhtä tärkeitä, koska tässä ja nyt -kohtaaminen on merkityksellistä ja hyvinvointia tukevaa kaiken ikäisille.

    Lapsi on musiikin avulla myös tutkinut mm. omassa väitöstutkimuksessani. Arvostin omassa tutkimuksessani 14-vuotiaan nuoren kokemusasiantuntijaksi hänen lapsena tekemiensä musiikillisten keksintöjen, tarinasävellysten (storycomposing) äärellä. Nuori toimi kanssatutkijana ja tutustui itseensä monipuolisesti ja vieläpä vaikean elämänkokemuksen kautta – mutta musiikin avulla siedettävästi. Lapsi myös auttoi tutkijaa avaamalla tämän ajattelua ja oivalluksia uusille poluille ja toisaalta osoittamalla joitain harhapolkuja. Tässä oltiin musiikkiterapian äärellä. Orkesterisoitto on mitä oivallisin keino opettaa ja ohjata mm. sosiaalisia taitoja niin arjessa kuin kuntoutuksellisessakin yhteydessä. Tavoitteet ja keinot voivat olla mitä moninaisemmat ja jos siinä saa lapsen äänen kuuluville ja huomioon otetuksi opettamisen ja ohjauksen keskellä, niin hienoa!

    Tykkää

  3. Maija Puromies sanoo:

    Oi miten hienoja ajatuksia jaoit tässä, kiitos! Tuttuja minulle, mutta sinun hienosti sanallistamisiasi. Musiikki on oivallinen alusta vaikka mille kasvamiselle, oppimiselle, hyvinvoinnille, terapialle. Ihminen siinä tekee, ja miten tekee on oleellista.
    Täytyykin lukea väitöstutkimuksesi ja muita juttujasi!

    Liked by 1 henkilö

  4. maijapuromies sanoo:

    Johanna Olli, niin samaa mieltä kaikesta, mitä hienosti kirjoitit!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s